Teksti on alunperin julkaistu 21.2.2014 Liberan kommenttipuheenvuorona – päivitetty lyhyellä johdannnolla ja kuvalla 26.10.2021

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio on ottanut jälleen kantaa antisemiittisiin näkemyksiin, mutta paljon huolestuttavampaa sananvapauden kannalta on joidenkin suomalaisten virkamiesten asenne. 

Esseearvio Tarmo Kunnaksen teoksesta Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022)
 
Elämme aikaa, jolloin geopoliittiset mannerlaatat ovat taas liikkeessä ja valtioiden sekä ihmisten ulkoisia ja sisäisiä rajoja yritetään väkisin vetää uudestaan. Suuri politiikka on tehnyt ikuisen paluun historian valokeilaan ja kuten aina, tehnyt sen ryminällä, kauhulla, sodalla ja hävityksellä. Eripura, leimakirveet ja kaunamieli kukoistavat, kansat jakaantuvat ja jakavat toisensa vuohiin ja lampaisiin, niin kansojen sisällä kuin välilläkin. Jos joku ajattelija filosofian historiassa on nähnyt kaiken tämän ennalta, se on Friedrich Nietzsche, sodan, päihtymyksen, nihilismin ja dekadenssin profeetta, suuri yksinäinen.

Professori Tarmo Kunnas on arvostettu Nietzsche-tuntija, joka on tutkinut filosofin ajattelua jo puolen vuosisadan ajan. Nyt hän on julkaissut jo toisen Nietzsche-monografian suomeksi. Aiempi, Nietzsche ‒ Zarathustran varjo (Delfiinikirjat, Otava), ilmestyi vuonna 1981. Se on edelleen erinomainen johdatus saksalaisfilosofin ajatteluun. Uusi teos Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään täydentää sitä, syventää ja laajentaa analyysia, menee luihin ja ytimiin. Kuten kirjan alkusanoista käy ilmi, Kunnas on julkaissut myös muilla kielillä huomattavan määrän Nietzsche-tutkimusta.

Uunituoreen tarkastelun nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Nietzscheä tuntevat olettavat herkästi alaotsikosta, että tekijä käsittelee filosofin ajattelua vain siinä mainittujen teosten väliseltä ajalta. Metaforinen ilmaus antaa väärän kuvan: Kunnas kartoittaa Nietzschen filosofian kehitystä kattavasti, varhaistutkielmista aina viimeisiin muistiinpanoihin. Tekijä on myös osittain itse kääntänyt otteita tai muokannut aiempia käännöksiä Nietzschen teoksista, joista osa on valitettavasti edelleen suomentamatta.

Kunnaksen esitys ei ole kronologinen vaan aihekohtainen ja kirjan alkuun on lisäksi sijoitettu lyhyt, johdantomainen elämäkerrallinen katsaus. Temaattinen lähestymistapa aiheuttaa jonkin verran toistoa, jonka olisi helposti saanut karsittua tarkemmalla toimitustyöllä. Esitystapa on myös poukkoileva, hieman levoton, mikä toisaalta istuu erinomaisesti Nietzschen omaan tyyliin.

Miehet ja naiset

Kunnas esittelee teoksen alkupuolella spekulatiivisia teorioita filosofin homo- tai biseksuaalisuudesta. Tekijä mainitsee myös suomalaisen Aappo Heikkisen jo vuonna 1933 Turun yliopiston julkaisuissa ilmestyneen teoksen Friedrich Nietzsche: hänen persoonallisuutensa, ajatusmaailmansa kehityshistoria, elämänkäsityksensä sekä sen arvostelu, jonka piti olla kaksiosainen, mutta josta vain ensimmäinen nide ehdittiin julkaista. Heikkinen esittää tutkimuksessaan oletuksia Nietzschen homoseksuaalisuudesta, joita Kunnaksen uudemmat mannermaiset lähteet seurailevat omista lähtökohdistaan. Minkäänlaista näyttöä saati vakuuttavia argumentteja filosofin homoseksuaalisuudesta ei löydy, mutta ehkä häntä pitää markkinoida tällä tavalla trenditietoiselle nykynuorisolle.

Läpi teoksen Kunnas vihjailee Nietzschen salaisuudesta, joka selittäisi eräitä piirteitä hänen filosofiassaan ja elämässään. Vaikkapa filosofin käsitys rangaistusten ja rangaistavuuden hävittämisestä saa tekijän mukaan uskottavan selityksen siitä, että kaapissa on joko mies itse tai luurankoja, syyllisyydentuntoa ”jostain”. Todettakoon lyhyesti, että selitystä mainitulle näkemykselle voi hakea myös Nietzschen tahdonvapauden vastustamisesta. Nietzschen misogynia puolestaan selittyy pitkälti hänen vanhempien naisten dominoimalla kasvuympäristöllään, sisarellaan, Wagnerin piirin pöyhkeillä rouvilla ja neideillä, ja mikä tärkeintä, romanttisilla pettymyksillään. Myös naisvihaaja Arthur Schopenhauerin esikuvallinen vaikutus kannattaa huomioida.

Kirjan kannessa pelehtii kuuluisa kolmen kopla, mutta Kunnas ei valitettavasti kerro valokuvan taustoista. Lukijat, jotka eivät tunne asetelman historiaa, eivät voi kunnolla ymmärtää myöhempiä tapahtumia, joista Kunnas ei myöskään riittävästi kerro uudessa kirjassaan ‒ aiemmassa Zarathustran varjossa kylläkin.

Kyse on kolmiodraamasta, joka ei todista Nietzschen homoseksuaalisuudesta. Päinvastoin: filosofi oli onnettomasti rakastunut tai hullaantunut viehättävään nuoreen venakkoon, Lou Saloméen, joka antoi hänelle rukkaset ainakin kahdesti, ja ehkä suudelmankin kerran tahi pari. Epäonnistunut kosiskelu, mustasukkaisuus ja romanttinen pettymys syöksivät Nietzschen syöveriin, josta syntyi hänen tunnetuin teoksensa Näin puhui Zarathustra.

Nietzsche tutustui Saloméen ystävänsä Paul Réen kautta, joka oli myös filosofi ja julkaissut jo pari kirjaakin moraalin psykologiasta ja moraalitunteiden alkuperästä. Juuri Réeltä Nietzsche sai kosolti vaikutteita valistuskauden filosofiaansa, erityisesti naturalistisiin teorioihin moraalin alkuperästä. He tutustuivat jo vuonna 1873, jolloin Rée valmisteli väitöskirjaansa.

Kolmikko tapasi Roomassa huhtikuussa 1882, missä Rée heidän yhteisen tuttavansa Malwida von Meysenbugin luona esitteli Salomén Nietzschelle. Rée oli tutustunut Saloméen kuukautta aiemmin samassa paikassa ja jo kosinutkin pietarilaisnaista, mutta saanut rukkaset. Kaksi päivää Nietzschen ja Salomén ensitapaamisesta Rée kertoi naiselle, että Nietzsche oli pyytänyt ystäväänsä esittämään kosintansa. Salomé kieltäytyi kunniasta ja ehdotti sen sijaan kosiskelijoilleen platonista ménage à troisia, johon miekkosten oli tyytyminen. Tämän jälkeen kolmikko vietti paljon aikaa yhdessä ja miesten välille muodostui pian repivä kilpakosinta-asetelma.

Nietzschen wagnerilaisuuteen, nationalismiin ja antisemitismiin hurahtanut pikkusisko Elisabeth ei pitänyt veljensä emansipoituneesta naisystävästä alkuunkaan. Hän solvasi Saloméa ja piti tätä tytönhupakkona, viettelijättärenä, ”rupsahtaneena, likaisena, pahanhajuisena apinana, jolla on tekorinnat”.

Soppa oli valmis, mutta kun kaikki oli vielä hyvin, kolmikko piipahti Sveitsin Luzernissa Salomén ehdotuksesta valokuvassa, jonka Nietzsche lavasti. Joidenkin lähteiden mukaan asetelma oli Salomén keksimä, mutta oli niin tai näin, se symboloi täydellisesti kolmikon sisäistä dynamiikkaa. Juuri Luzernissa, eräässä puistossa, Nietzsche kosi venakkoa vielä uudestaan, mutta sai taas rukkaset. Salomén mukaan filosofi oli hänen kättään toistamiseen pyytäessään maininnut, ettei ollut tyytyväinen Réen toimintaan välimiehenä, ja siksi hänen piti nyt itse vielä kerran yrittää.

Tilanne kriisiytyi nopeasti. Elisabethin juonittelut, miekkosten välinen mustasukkaisuus ja kilpailuasetelma, monet väärinkäsitykset ja juoruilut aiheuttivat vuoden loppuun mennessä sen, että Nietzsche joutui nauttimaan huomattavia määriä oopiumia nukkuakseen ja vihjaili kirjeissään jopa itsemurhasta.

Nämä tapahtumat siis osoittavat, että filosofi oli ainakin kerran elämässään toivottomasti rakastanut tai hullaantunut, ei Réehen vaan Saloméen. Muutaman muunkin epätoivoisen kosinnan Nietzsche elämänsä aikana satunnaisille naistuttavuuksilleen esitti, mutta nekään eivät johtaneet mihinkään.

Nietzsche ihaili, kenties rakasti, kaukaa ja nuorempana lähempääkin, myös Richard Wagnerin puolisoa Cosimaa, säveltäjä Franz Lisztin kaunista tytärtä, joka oli melkein seitsemän vuotta filosofia vanhempi. Kun Nietzsche romahti henkisesti tammikuun alussa vuonna 1889 ja lähetteli ihmisille kuuluisia hulluuskirjeitään, Cosima Wagner sai niistä yhden. Siinä luki: ”Ariadne, rakastan sinua.” Allekirjoituksena oli Dionysos. Ainakin jokunen Nietzsche-tuntija olettaa, että filosofi elätteli pitkään, jo nuoresta, romanttisia toiveita Cosima Wagneria kohtaan ja suorastaan jumaloi häntä. Sen sijaan hulluuskirjeistä ei löydy mitään homoseksuaalisuuteen viittaavaa.

Toisin sanoen Kunnaksen referoimat spekulaatiot Nietzschen bi- tai homoseksuaalisuudesta ja vuoden 1882 bakkanaalireissuista Messinan spartalaiseen aurinkoon vaikuttavat jo lähtökohtaisesti epäuskottavilta. Nietzschen naamiohuveille on muita, uskottavampia selityksiä. Siksi on hyvä, että teoksen kansikuvaksi on valittu juuri Luzernin legendaarinen ruoska-asetelma, jossa nuori Lou Salomé piiskaa salskeita filosofiorhia eteenpäin, valheen ja petoksen myrskytuulta vastaan, kaikkeuden ja rakkauden ikiaikaisia mysteerejä setvimään.

Relativismin ongelma: ollako totta vai eikö olla?

Kunnas käsittelee teoksen alkupuolella ansiokkaasti filosofin tietoteoreettisia ja kielifilosofisia näkemyksiä, joihin tässä ei ole syytä sen tarkemmin pureutua. Kuitenkin pitää huomauttaa, että Nietzschen kuuluisa ‒ tai pahamaineinen ‒ perspektivismi, asian tai ilmiön tarkasteleminen monesta näkövinkkelistä, ilman riittävän ankaraa metodiikkaa ja Nietzschen itsensäkin peräänkuuluttamaa älyllistä omaatuntoa, so. kestävien perusteiden etsimistä kaikenlaisille uskomuksille ja totuuksille, johtaa väistämättä tietorelativismiin eli totuuden suhteellistamiseen.

Tekijä ei riittävästi pohdi, millaisia ongelmia relativismi synnyttää, vaikka nykyään pitkälti juuri Nietzschen näkemysten pohjalta kehittynyt näkökulmaepistemologia (standpoint) ja muu postmoderni tietoteoretisointi ‒ monien mielestä epistemologinen nihilismi tahi anarkia ‒ aiheuttaa tiedesotien ohella jatkuvia kahnauksia erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jo Allan Bloom, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei ole jäänyt epäselvyyttä (ks. hänen ystävänsä Saul Bellow’n hieno avainromaani Ravelstein vuodelta 2000), nosti ongelman ryminällä julkisuuteen haikeanromanttisessa mutta älyllisesti timanttisessa mestariteoksessaan The Closing of the American Mind: How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).

Lyhyesti sanottuna juuri Nietzsche ja se, että angloamerikkalainen vasemmistoälymystö 1960-luvulla omaksui hänet mannermaisten vaikutteiden välityksellä jonkinlaiseksi kumoukselliseksi esikuvakseen, on johtanut humanististen tieteiden politisoitumiseen ja tieto-opilliseen kaaokseen. Tätä radikaalin aktivismin väkivaltaista tunkeutumista akatemiaan Bloom osuvasti vertaa natsi-Saksan historialliseen tapaukseen ja nostaa siinä yhteydessä esiin aikoinaan kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen filosofi Martin Heideggerin, jonka ajattelua ja Nietzsche-tulkintoja Kunnas myös esittelee kirjassaan.

Nietzschen monitulkintainen ja epäileväinen suhtautuminen absoluuttiseen totuuteen käy hienosti ilmi teoksen Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1877) ensimmäisen osan aforismista 483: ”Vakaumukset ovat valhettakin vaarallisempia totuuden vihollisia.” Ajatusta voi lähestyä siten, että olosuhteiden muuttuessa vakaumustenkin olisi hyvä muuttua, vaikka harvemmin näin tapahtuu. Itsepintainen takertuminen vakaumukseen, joka ei enää ollenkaan vastaa tosiasioita, on fundamentalismia, typerää jääräpäisyyttä. Sen sijaan valhe voi kannustaa ihmisen ottamaan selvää asioiden oikeasta laidasta ja sovittamaan näkemyksensä sen mukaan. Jos sosiaalisen median aktivistit, äärimmäisyysihmiset, poliitikot ja näkökulmateoreetikot ymmärtäisivät filosofin vihjeen, maailma olisi kenties pikkuisen parempi paikka meille kaikille. Relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, mutta sitä näkökulmarelativistille on turha mainita. Vakaumus ei horju, relativistin totuus ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen.

Näkökulmaepistemologia ja intersektionaalinen feminismi ovat Nietzschen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsia, joista hän ei välttämättä olisi ylpeä. Näin filosofeille useimmiten käy ja sen myös Kunnas ohimennen teoksessa mainitsee. Hän toteaa, etteivät filosofit ole vastuussa seuraajiensa tulkinnoista tai ajatustensa soveltamisesta käytäntöön. Tuskin vaikkapa Karl Marx osasi aavistaa, mitä kaikkea hänen nimissään vielä sanotaan ja tehdään. Tosin Nietzsche aavisti tulevan kohtalonsa hyvinkin tarkkanäköisesti, eikä Kunnas unohda sitäkään mainita. Ajattelija peräti ironisoi itsensä ja jälkimaineensa omaelämäkerrassaan Ecce homossa. Äärimmäisen ikävistä seuraajista lankeaa kiitos, tai moite, pitkälti hänen pikkusiskolleen Elisabethille.

Joka tapauksessa Nietzschen ristiriitaisuus totuuskysymyksessä on johtanut siihen, että nykyään monen tutkijan ja opiskelijan kohdalla mikä tahansa käy totuudesta, paitsi varsinaiset tieteelliset faktat. Akatemiasta käsitys on levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja elämme jo niin sanottua totuuden jälkeistä aikaa. On vain näkökulmia ja mielipiteitä, ja mitä sorretumpi yksilö ja mitä kovempaa hän parkuu, sitä oikeammassa hän on. Tämä muotivillitys ei ole totuudelle eikä yhteiskunnalle hyväksi.

Nietzsche toki tiedosti myös uhriutujien ja denialistien perimmäiset motiivit, keinot ja vallantahdon. Kunnas on kääntänyt nasevan muistiinpanon filosofin jälkeenjääneistä kirjoituksista, joka pätee edelleen niin puoluepolitiikkaan kuin sosiaalisessa mediassa päivittäin esiintyvään räiskimiseen ja rähisemiseen (179):

”Millä keinoin hyve pääsee mahtiinsa? ‒ Tarkalleen samoilla keinoilla kuin poliittinen puolue: herjaamalla, epäilemällä, vallitsevien ja vastustavien puolueiden maanalaisella hävittämisellä, vaihtamalla niiden nimet, luopumalla vanhoista nimistä, systemaattisella vainolla ja pilkalla ‒ niin muodoin pelkillä ’moraalittomuuksilla’. Kuinka halu toimii muuntuakseen hyveeksi? Se muuttaa nimensä, kieltää systemaattisesti aikomuksensa, koulii itsensä ymmärtämään itseään huonosti, se lyöttäytyy yhteen tunnustettujen hyveiden kanssa, se julistaa suurta vihollisuutta oman moraalinsa vastustajia kohtaan (…)”

Katkelma kuvaa erinomaisesti nykykeskustelua ja sitä, miten uudet tuulet moraalissa käytännössä aina ajetaan läpi moraalittomasti: tarkoitus pyhittää keinot. Itse asiassa tämän päivän ihmiselle voisi heittää Nietzschen taisteluhansikkaan, jonka hän esittelee sekä teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen että omaelämäkerta Ecce homossa:

”Kuinka paljon henki kestää totuutta, kuinka paljon se uskaltaa totuutta? Tästä tuli minulle yhä enemmän varsinainen arvonmittari. Erhe (‒ usko ideaaliin) ei ole sokeutta, erhe on pelkuruutta. Jokainen valloitus, jokainen askel eteenpäin tiedossa seuraa rohkeudesta, kovuudesta itseä kohtaan, puhtaudesta itseä kohtaan…” (Ecce homo ‒ Kuinka tulee siksi mitä on, suom. Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002, 17, kursivoinnit Nietzschen.)

Sama ajatus löytyy laajemmin esitettynä ensin mainitusta teoksesta, jossa filosofi vielä painavammin korostaa sitä, että heikko henki tarvitsee valhetta ja itsepetosta, koska se ei kestä, ei jaksa, totuutta:

”(…) Jokin lienee totta: vaikka se olisikin mitä suurimmassa määrin vahingollista ja vaarallista; voisipa kerrassaan kuulua olemassaolon peruslaatuun, että ihminen, tullessaan sen täysin tietämään, tuhoutuisi, joten hengen voimakkuuden mittaisi se, miten paljon ’totuutta’ se vielä juuri sietäisi, selvemmin sanoen, mihin määrään asti hän sitä tarvitsisi ohennettuna, verhottuna, makeutettuna, tunkkaannutettuna, väärennettynä (…)” (Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966, 41, kursivointi Nietzschen.)

Kuka uskaltaa ajatella asiat loppuun asti, kuka kestää koko totuuden, olkoon se kuinka ruma, julma ja epäoikeudenmukainen tahansa? Siinä kysymys vallantahtoisille totuusrelativisteille, denialisteille ja helppoheikeille aikalaishulluuden kurimuksessa.

Kyyninen koulukunta valuuttaa turmelemassa

Kuten Kunnas teoksensa alussa kertoo (20), Nietzsche oli äärimmäisen lahjakas nuori filologi, joka vuonna 1869 nimitettiin Baselin yliopiston filologian professoriksi vain 24-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan viihtynyt ammatissaan. Filosofia oli vienyt nuoren professorin sydämen ja pian hän jo pyysi nimitystä filosofian professoriksi. Pyyntö ei saavuttanut vastakaikua. Vasta päästyään kroonisten ja äärimmäisten tuskallisten vaivojensa takia työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1879 hän saattoi täysillä heittäytyä filosofoimaan. Jo sitä ennen hän on pitkien sairauslomiensa aikana laatinut tutkielmiaan ja hionut aforismejaan kirjoiksi.

Nietzsche innostui nuorena Diogenes Laertioksen teoksesta Merkittävien filosofien elämät ja opit ja sen vaikutus näkyy vielä hänen myöhäisfilosofiassaankin. Kunnas ei tarkastelussaan pane merkille, että Nietzsche toistaa kaikkien arvojen uudelleenarvioinnissaan kyynikkofilosofi Diogeneen tunnettua ”rahan turmelemista” eli korkeimpien arvojen järjestelmällistä kyseenalaistamista ja kääntämistä päälaelleen. Nietzsche jatkaa perinnettä oman aikansa pyhien arvojen kanssa ja tarjoilee uusia, itse lanseeraamiaan ja ankarasti koettelemiaan, niiden tilalle. Kuten Diogenes, hän lyö kolikoihin aivan uuden leiman. Nietzsche tekee sen vasaralla, jonka kilahdus kimaltelevia epäjumalankuvia vasten paljastaa niiden onttouden.

Samoin Machiavellin vaikutuksen Kunnas jättää mainitsematta, vaikka se on renessanssista tavattomasti innostuneen Nietzschen kohdalla ilmeinen. Kolmannessa epäajanmukaisessa tarkastelussaan Schopenhauer kasvattajana (1874) filosofi hahmottelee itsestään kuvaa jonkun suurmiehen neuvonantajana melkein suoraan Machiavellin Ruhtinaan tyyliin. Myös Nietzschen sotilaallinen hyvekäsitys, virtù, on peräisin firenzeläiseltä renessanssiajattelijalta. Näitä näkemyksiä voidaan hyvällä syyllä kutsua kyyniseksi realismiksi. Ilman sitä ei politiikassa tai sen jatkeessa pärjää.

Varsinkin ajattelijan valistuskauden teokset sisältävät runsaasti kyynistä ainesta ja hänen ihmiskäsityksensä oli syvästi kyyninen, kuten Kunnas teoksessaan huomauttaa (252): ”Valistunut kyynisyys oli Nietzschen ihmiskuvan peruspiirre, vaikka hän kätkeekin sen usein ironiaan.” Filosofi ruoski idealistisuutta, tekopyhyyttä, älyllistä velttoutta ja kaksinaamaisuutta käytännössä koko ajattelijanuransa ajan, La Rochefoucauldin ja antiikin kyynikkojen ilkeät, mutta inhimillisesti tarkkanäköiset maksiimit, anekdootit ja kaskut esikuvanaan.

Harhakäsityksiä evoluutiosta ja moraalista

Kunnas käsittelee laajasti filosofin suhdetta aikansa uutuuteen, Darwinin evoluutioteoriaan, ja sen vaikutusta hänen ajatteluunsa, muun muassa yli-ihmiskäsitteeseen. Tekijä osoittaa, ettei filosofi tarkoittanut yli-ihmisellään uutta lajia, joka nykyihmisestä kehittyy, vaan jotain aivan muuta. Kunnas kylläkin hieman ylikorostaa Nietzschen Darwin-kriittisyyttä eikä riittävästi huomioi hänen naturalistista puoltaan. Saksalaisfilosofi ei kuitenkaan ollut naturalismissaan riittävän johdonmukainen: oikeastaan hänen olisi kannattanut perehtyä aiheeseen laajemmin ja toisin kuin Kunnas antaa ymmärtää, ottaa nimenomaan enemmän oppia Darwinin evoluutioteoriasta.

Kunnas kritisoi teoksessa painavammin Darwinia kuin Nietzscheä, mikä on omituista: onhan luonnonvalintaan perustuva evoluutioteoria empiirisesti vahvistettu vuosikymmenten saatossa monen monituista kertaa lukemattomista riippumattomista lähteistä. Kunnas myös väittää, että nykykäsityksen mukaan evoluutio perustuu sattumaan, ei teleologiaan tai kelpoisimman eloonjäämiseen. Kunnas tosin käyttää termiä sopivimman eloonjääminen, mikä auttaa häntä moukaroimaan käsitteen epämääräisyyttä ja subjektiivisuutta. Evoluutio ei tunne päämääriä eikä tähtää mihinkään, se on sokeaa kehitystä, joka perustuu yksilöille edullisiin mutaatioihin ja näiden yksilöiden (tai oikeammin niiden kantamien geenien) määrän suhteelliseen lisääntymiseen populaatiossa. Se, mikä toimii, menestyy. Sattumalla on toki osuutensa, mutta valinta on tärkeämmässä roolissa.

Jos Nietzsche olisi opiskellut huolella Darwinin vuonna 1871 ilmestyneen toisen pääteoksen The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (Anto Leikolan erinomainen suomennos Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2015), hän olisi välttynyt monelta turhalta moraalispekulaatiolta ja kohtalokkaalta virheeltä nimenomaan ihmislajin moraalisuutta koskien. Nietzschen ajatus moraalisuudesta laumavaistona yksilössä (Iloinen tiede, 1882, aforismi 116) on erittäin lähellä oikeaa, kenties filosofin terävin ihmislajin moraalisuuteen liittyvä huomio, mutta jos hän olisi vielä syvällisemmin ymmärtänyt ihmislajin sosiaalisuuden ja moraalikäyttäytymisen välttämättömyyden yksilön eloonjäämiselle ja lisääntymiselle, hänen kova ja ylhäinen moraalifilosofiansa olisi varmasti ollut uskottavampaa ja lempeämpääkin. Sääli, toisin kuin filosofi itselleen uskotteli, kuuluu ihmisluontoon ja esiasteena sitä esiintyy muillakin sosiaalisilla lajeilla. Se ei ole kristittyjen eikä muiden dekadenttien keksintö herramoraalin turmioksi.

Se, että sääli on sosiaalisesti suhteellisen normaalisti kehittyneelle ihmiselle luonnollista, ei tietenkään tarkoita, että sääliä pitäisi automaattisesti aina tuntea. Nietzsche on aivan oikeassa siinä, että säälin taustalla on usein valtapyyteitä ja kyynisiä pyrkimyksiä, jotka tähtäävät säälin kohteen alistamiseen, manipulaatioon tai peräti hyväksikäyttöön: heikko ihminen on helpompi saalis. Vastaavasti yksilö voi hyötymismielessä yrittää herättää lajitovereissaan sääliä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita nöyristelevä, rukousasentoon kumartunut kerjäläinen, joka haalii päivätienestiään pahvimukiin eurooppalaisen kaupungin keskustassa. Myös sosiaalisesta mediasta huomaa helposti, miten jotkut hakemalla hakevat sääliä, siis haluavat huomiota, keinolla millä hyvänsä, omaa pientä persoonaansa korostaakseen. Ruikuttaminen ja uhriutuminen perustuvat vallantahtoon nekin, kuten Nietzsche oivalsi. Niissä puhuu kaunavaiston, ressentimentin, ääni.

On myös täysin vastakkaisia, ankarampia, kovempia ja ylpeämpiä luonteita, jotka vieroksuvat sääliä ‒ tai suorastaan halveksivat sitä. He voivat osoittaa sitä säästeliäästi muille, mutteivät missään olosuhteissa halua itse joutua sen kohteeksi. Stoalaiset läpikotaisin opiskellut Nietzsche kirjoittaa tällaisista hengistä monessa aforismissaan ja osuu naulan kantaan.

Vaikka säälimoraali on äärimuodoissaan vastenmielistä, sillä on tarkoituksensa. Silmäongelmista muiden vaivojensa ohella kärsinyt Nietzsche ei ollut tarpeeksi tarkkanäköinen havaitakseen, että omatunto ei suinkaan ole pappien salaliitto tervevaistoisen ihmispedon kurjistamiseksi kesyttämällä ja synnintuntoa herättämällä, vaan sosiaaliselle lajille välttämätön itsesäätelymekanismi, jolla yksilö peilaa itseään ja asemaansa suhteessa viiteryhmäänsä ja arvioi sekä korjaa käyttäytymistään sen mukaan. Joku Adam Smith tai David Hume, puhumattakaan suomalaisesta Edvard Westermarckista, on tässä suhteessa moraalifilosofina kilometrejä Nietzschen edellä ja yläpuolella. Ihminen ilman omaatuntoa on psykopaatti.

Edellä mainitussa Iloisen tieteen aforismissa 116 laumavaistosta Nietzsche tulee erittäin lähelle Smithin, Humen ja Westermarckin moraalitunneteorioita, joskin omalle kyynikon tyylilleen uskollisena oivallustaan laumamoraalin halveksunnalla värittäen ja siten heikentäen. Hänen olisi sen sijaan kannattanut kehittää juuri tältä pohjalta omaa moraalikäsitystään, joka kuitenkin Iloista tiedettä seuranneessa teoksessa (jos runollisempi eepos Näin puhui Zarathustra 1883-1885 jätetään välistä) Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) lähti paljon epänaturalistisempaan suuntaan ja hupentui pamfletissa Moraalin alkuperästä (1887). Tämä on harmillista. Jo valistuskauden teoksissaan, erityisesti Aamuruskossa (1881), filosofi liikkui varsin lähellä Westermarckia, mutta myöhäiskaudellaan ajautui hänestä kauemmas. Evoluutioteoria olisi joka tapauksessa auttanut Nietzscheä ymmärtämään herra- ja orjamoraalin laajemmin ja syvällisemmin, mikä olisi tehnyt hyvää hänen moraalifilosofialleen.

Huomautettakoon vielä tähän liittyen, ettei aiemmin mainittu älyllinen omatunto, joka Nietzschen valistuskaudella vielä oli tärkeässä roolissa, valitettavasti myöskään avannut hänen silmiään omantunnon keskeisyydelle moraalikäyttäytymisessä laajemminkin. Liiallinen individualismi kostautui tässäkin tapauksessa.

Nietzschen ajattelua on myös yritetty kenkälusikalla livauttaa Darwinin saappaisiin, hieman ontuvin seurauksin. Teoksessaan Nietzsche’s New Darwinism (Oxford University Press, 2004) John Richardson esittää, että tosiasiassa Nietzsche omaksui Darwinilta huomattavan määrän vaikutteita ja sovelsi niitä filosofiassaan. Tällainen jälkiviisas istuttaminen on kuin huonosti sopiva naamiaisasu eikä se tee Nietzschen monisärmäiselle ja subjektiiviselle ajattelulle oikeutta. Richardson venyttää tulkintojaan paikoitellen liian pitkälle, joskin hän on eittämättä oikeassa siinä, että filosofi osui toisinaan lähelle darwinistisia käsityksiä ja siinä, että hänen ajatteluaan voi tulkita hedelmällisesti myös darwinistisessa viitekehyksessä.

On ilmeistä, että jo Hyvän ja pahan tuolla puolen -teoksesta alkaen, oikeastaan jo valistuskaudellaan 1877-1882, Nietzsche tähtäsi filosofiassaan naturalismiin ja pyrki ”palauttamaan ihmisen luontoon” (tosin erittäin epärousseaulaisessa eli luonnontieteellisessä hengessä), mistä todistavat hänen jälkeenjääneet muistiinpanonsakin (ks. Rüdiger Bittnerin toimittama Writings from the Late Notebooks, Cambridge University Press, 2003 ja erityisesti toimittajan esipuhe, s. XV alkaen). Darwinin evoluutioteorian suvereeni hallitseminen olisi huomattavasti helpottanut filosofia tässä projektissa ja kannustanut häntä hedelmällisemmille urille.

Yhteenvetona todettakoon, että Kunnas, osuvan, oivaltavan ja aiheellisen kritiikkinsä lomassa, hieman liioittelee Nietzschen antidarwinismia, siinä missä Richardson vastaavasti hänen darwinismiaan hieman liioittelee. Arvostelijan mielestä totuus löytyy tässäkin tapauksessa ääripäiden väliltä.

Pienestä ja suuresta politiikasta

Kunnas käsittelee varsin perusteellisesti Nietzschen poliittista ajattelua ja sen kohtalokkaita jälkimaininkeja. Kun kerran sekä Italian fascistit että Saksan kansallissosialistit ovat hänen nimeensä vannoneet, syytä onkin. Kunnas kertoo muun muassa siitä, miten Mussolini mainitsi Nietzschen parantaneen hänet sosialismista. Muitakin vaikutteita diktaattori toki filosofilta sai.

Nietzschen poliittinen ajattelu on yhtä monimuotoista ja vaikeatulkintaista kuin kaikki muukin, joten mitenkään yllättävää ei ole, että hänestä ovat imeneet innoitusta niin äärivasemmistolaiset kuin äärioikeistolaiset kiipijät, kiivailijat ja romantikot. Kunnas purkaa erinomaisesti yleisimmät filosofin ajattelua koskevat harhaluulot ja leimakirveet, ilman turhaa valkopesua, jota jotkut elämäkerturit ja tutkijat ovat paljonkin harrastaneet. Kyllä Nietzschen dynamiitissa on niin paljon ytyä, että käytännön politiikkaan sitä ei missään nimessä kannata sotkea. Syy tähän käy hienosti ilmi Kunnaksen terävästä huomiosta liittyen filosofin vasemmistolaisiin seuraajiin (279):

”Nietzschen industrialismin ja rahan vallan kritiikki on varmasti miellyttänyt monia hänen edistyksellisinä pidettyjä ihailijoitaan, mutta ymmärtääkseen hänen karismaansa ns. vasemmistolaisten keskuudessa ei sovi aliarvioida hänen kumouksellista radikaalisuuttaan, jolla hän arvosteli uskontoa, moraalia, valtapolitiikkaa ja nationalismia, antisemitismiä, rasismia ja militarismia. Hänen ajattelussaan yhdistyy kunnianhimoisessa mielessä jotakin edistyksellistä ja kumouksellista pohjavirtaan, jolle autoritaarinen traditionalismi ja antidemokraattinen mielenlaatukaan eivät ole vieraita.”

Muutamaa sivua aiemmin Kunnas tiivistää osuvasti filosofin kaukonäköisyyden mitä tulee mainittuun pohjavirtaan (271):

”Nietzsche näki profeetan tavoin, kuinka vääräsäärinen, totalitaarinen henki tuli hallitsemaan seuraavan vuosisadan suuria poliittisia kokeiluja. Hän käyttää ’anarkisti’-termiä merkityksessä ’kumouksellinen sosialisti’. Se ei ole individualistista eikä pasifistista anarkismia, ei Max Stirnerin eikä Pierre-Joseph Proudhonin anarkismia, vaan kollektiivista, kommunistista väkivalta-anarkismia, Bakuninin ja Kropotkinin anarkismia, jonka paradoksaalisena tavoitteena ovat anarkistien säätämät valtion ankarat lait (...)”

Kuten tarkkaavainen lukija heti huomaa, luonnehdinta pätee myös moneen nykyanarkistiin, jotka sosiaalisessa mediassa tahi Mannerheimintiellä eduskuntatalon edessä melkein päivittäin huutelevat valtiota apuun asiassa jos toisessakin ja vaativat muita pakolla omaksumaan omat anarkistiset dogminsa, pakkomielteensä ja utopiansa.

Mitä tulee Italian fascismiin ja Saksan kansallissosialismiin, Nietzsche on aina ollut vankkumaton kollektivismin, populismin, räyhäävien johtajien, plebeijien, maalarinsällien ja massaliikkeiden vihollinen. Jo tanskalainen kirjallisuusmies Georg Brandes luonnehti aikoinaan filosofin ajattelua aristokraattiseksi radikalismiksi ja Nietzsche piti määritelmästä. Toisaalta hänen filosofiastaan löytyy paljon konservatismia ja imperialismia, suoranaista suurimperiumimegalomaniaakin, yhdistettynä haaveeseen dynaamisesta, kulttuurisesti rikkaasta ja monimuotoisesta Euroopasta. Mitä ilmeisimmin hän on imenyt inspiraatiota Napoleon Bonapartesta ja Gaius Julius Caesarista, joiden valloitusretkien pohjalta hän luonnosteli suurta ja mahtavaa Eurooppaansa, jota Kunnas kuvaa erinomaisen ytimekkäästi (128):

”Tätä Nietzschen Eurooppaa ei sovi ymmärtää Geneven tai Brysselin ’federalistisessa’ tai pasifistisessa hengessä. Kyse ei ole liberaalista ja rauhantahtoisesta liittovaltiosta, vaan ennen kaikkea sivistyksellisestä ykseydestä, joka pursuaa vitaalisuutta, jännitettä ja vallantahtoa.”

Nietzschen Euroopan Imperiumi on myös sotilaallisesti vahva, sen esikuvana on selvästi antiikin Rooma, johon hän tosin filosofiassaan suhtautuu melko ristiriitaisesti. On kuitenkin ilmeistä, että hänen Eurooppansa ja hyvät eurooppalaisensa muistuttavat antiikin Roomaa ja sen kosmopoliittisia filosofeja, patriiseja ja sotilaita.

Nietzsche-oppinut Keith Ansell-Pearson on tarkastellut filosofia poliittisena ajattelijana  teoksessaan An Introduction to Nietzsche as a Political Thinker: The Perfect Nihilist (Cambridge University Press, 1994). Ansell-Pearson luonnehtii Nietzschen individualismia aristokraattiseksi ja epäliberaaliksi. Se perustuu arvojärjestykseen, hierarkiaan, ei yksilökeskeiseen moraaliin. Kuten tutkija teoksessaan toteaa, Nietzsche edustaa ja julistaa soturin arvoja ja hyveitä eikä hän ajattelussaan liberaalien tapaan kannata yksilöiden yhdenvertaista kunnioittamista (mt., 11).

Nietzschen vapauskäsitys ei siis tarkoita, että yksilön tulee vapaasti saada valita, mitä elämällään tekee. Ajattelija tiivistää oman liberalismin kritiikkinsä ja vapauskäsityksensä teoksen Epäjumalten hämärä (1888) aforismissa, joka on aivan liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta joka voidaan tiivistää romanttiseen käsitykseen uhrautumisesta ja siitä, mitä vapaudesta joudutaan maksamaan. Vapautta niin kansoissa kuin yksilöissäkin pitää Nietzschen mukaan mitata

”(…) sen vastuksen mukaan, joka on voitettava, sen vaivan perusteella, jonka maksaa pysyä yläpuolella  (…) Sillä mitä vapaus on? Että ihmisellä on tahto vastuullisuuteen. Että hän säilyttää etäisyyden, joka erottaa meidät toisistamme. Että hän käy välinpitämättömäksi vaivaa, kovuutta, luopumusta, jopa elämää kohtaan. Että hän on valmis uhraamaan asialleen ihmisiä, itsensä mukaanlukien. Vapaus tarkoittaa sitä, että sotaiset ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja, esimerkiksi niin sanottua ’onnea’. Vapautunut ihminen, sitäkin suuremmalla syyllä vapautunut henki, talloo jalkoihinsa sen halveksittavan hyvinvoinnin, josta näkevät unta rihkamakauppiaat, kristityt, lehmät, naiset, englantilaiset ynnä muut demokraatit. Vapaa ihminen on soturi (…)” (Epäjumalten hämärä ‒ eli Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku Saarinen, Unio Mystica 1995, 94-95, kursivoinnit Nietzschen.)

Nietzsche on äärimmäisen ongelmallinen ajattelija nykyajan tasapäistämisvimman kyllästämille hengille, jotka peräävät lisää ja lisää oikeuksia ilman ainuttakaan velvollisuutta. Toisaalta hän oli sitä jo omana aikanaan, kumosihan hän kristillisiä arvoja, tasa-arvoa, sääliä ja lempeyttä, minkä ehti ja jaksoi. Vieläkin hänen sanomansa kalskahtaa räjähtävältä, hyökkäävältä ja julmalta, joskin kohteliaisuutta ja armeliaisuuttakin mukaan mahtuu.

Kunnas kuvaa onnistuneesti Nietzschen yli-ihmismoraalia ja sen soveltuvuusaluetta (197-198):

”Nietzschellä ei ole tarjottavanaan vain yhtä totuutta, ei liioin yhtä oikeata moraalista standardia. Tästäkin johtuu hänen yli-ihmisensä aavistuksenomaisuus. Jokainen ihmisyksilö on ainutkertainen. Jokaisen uuden moraalin tulee palvella ainutkertaisella tavalla oman kantajansa persoonallisuutta. Nietzschen unelmoima uusi moraali kohoaa vanhojen kollektiivimoraalien yläpuolelle. Se ei pakota ihmisiä samaan kaavaan vaan johdattelee jokaisen itsenäisesti etsimään niitä arvoja ja ihanteita, jotka vastaavat hänen sisintä laatuaan: usko profeettoihin, johtajiin ja parantajiin on ansa, jonka uskonnolliset ja poliittiset ideologiat aina virittävät kannattajilleen.”

Luonnehdinta istuu sellaisenaan pluralismiin, joka edellyttää sitä, että yksilö kunnioittaa myös toisten vapautta ja oikeutta toteuttaa itseään. Raja pitää vetää siihen, ettei itseään etsiessään ja toteuttaessaan loukkaa muiden vastaavaa vapautta ja oikeutta. Kukin taaplaa tavallaan, kunhan ei polje toisten varpaille: yhden oikeus on toisen velvollisuus.

Nietzsche on oivallinen herättäjä ja kasvattaja, mikäli hänen oppejaan muistaa soveltaa pelkästään itseensä. Jos niitä alkaa laajamittaisesti soveltaa toisiin, koko yhteiskunnasta puhumattakaan, jälki on taatusti kauheaa, kuten historia väkevästi todistaa. Filosofi oli eittämättä oikeassa, kun hän Ecce homossa uhmakkaasti julisti, ettei ole ihminen vaan dynamiittia.

Naamion takaa

Lou Salomé on kirjoittanut vuonna 1894 julkaistun tutkielman Friedrich Nietzsche in seinen Werken entisen armastelijansa ajattelusta ja henkilöstä (lyhennetty englanninkielinen laitos Nietzsche löytyy Illinois University Pressin vuonna 2001 ilmestyneenä pehmeäkantisena versiona). Salomé oli erakkofilosofin kanssa jonkin aikaa niin läheinen, että hänen teoksensa on poikkeuksellisen tarkkanäköinen Nietzsche-elämäkertojen joukossa. 

Kun Nietzsche tammikuun alussa vuonna 1889 tuli Torinossa asuessaan hulluksi, hänen sisarensa omi filosofin koko ajattelun ja tuotannon sekä ryhtyi varjelemaan sitä mustasukkaisesti. Elisabeth edusti kaikkea sitä, mitä hänen veljensä vastusti, ja historian ironiaa onkin se, että Nietzsche – saksalaisen nationalismin, populismin, antisemitismin ja laumamoraalin ankarin kriitikko – päätyi Elisabethin välityksellä kansallissosialismin ideologiseksi vaikuttajahahmoksi. Tosin hänen ajattelustaan piti raskaalla kädellä poimia rusinat pullasta, kuten tavallista, niin paljon räjähdysherkkää ja väkevää laumaihmisen ja johtajatyypin kritiikkiä taikinasta löytyy. Ei tarvitse kuin lukea Näin puhui Zarathustran ensimmäisen osan ”Uudesta epäjumalasta” ja ”Torin kärpäsistä” huomatakseen, kuinka suurta inhoa Nietzsche olisi kansallissosialistien politiikkaa ja ideologiaa kohtaan tuntenut, nousukas Hitleristä puhumattakaan.

Ajattelijan henkilöä sekä hengen että ulkonäön tasolla syväluotaavassa tutkielmassaan Salomé muistuttaa Nietzschen taipumuksesta jatkuvasti kuvata ja omaksua naamioita.Ajattelija peitti Salomén mukaan perimmäisen sisäisen yksinäisyytensä ja eristäytymishalunsa vuoroin keskinkertaisuuden, vuoroin narrin naamioilla. Muitakin roolihahmoja filosofilla toki oli. Näistä tunnetuin on profeetta Zarathustra. Seuraavaksi tunnetuin on Dionysos.

Salomén mukaan kärsimys ja yksinäisyys ovat kaksi suurta kohtalon linjaa Nietzschen elämäkerrassa. Mitä lähemmäs vaelluksensa päätepistettä filosofi tuli, sitä korostetummaksi nämä kaksi piirrettä kävivät. Kärsimys oli seurausta Nietzschen vaikeasta sairaudesta, joka monen elämäkerturin arvion mukaan aiheutui opiskelijana ilotytöltä tarttuneesta kupasta, mutta jolle nyttemmin on esitetty muitakin selityksiä, esimerkiksi hitaasti kehittyvä aivokasvain. Uuden ajan kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin mielestä Nietzsche sortui omaan filosofiaansa, omaan mahdottomuuteensa. Sekin mahdollisuus kannattaa ottaa vakavaan harkintaan.

Salomé kertoo, että Nietzschellä oli sisäsyntyinen taipumus vetäytyä yksinäisyyteen. Tämä on selkeästi havaittavissa myös ajattelijan kirjoituksista: eräissä kauneimmissa aforismeissaan ja varsinkin Näin puhui Zarathustran”Yölaulussa” hän janoaa ystävyyttä ja rakkautta suorastaan traagisella tavalla.

Juuri Salomé on myös oivaltanut, että Nietzschen filosofian peruselementti on taistelu, antiikin helleenien jalo kilpa, agon, joka kreikkalaisen kulttuurin liikkeelle panevana voimana, leitmotifina, kiehtoi ajattelijaa jo hänen uransa alussa. Tästä on osoituksena muun muassa erinomainen tutkielma ”Homeroksen kilpailu”vuodelta 1972 (Pekka Seppäsen suomennos löytyy teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).

Nietzsche taisteli hellittämättä myös itseään vastaan; hänen yksinäisyyden filosofiansa taustalla oli kärsimys ja sen voittaminen, toistuva toipuminen, palautuminen, ja tästä seuraava uudelleensyntymä: päihtyminen ja haltioitunut elämänriemu. Tuska, sekä henkinen että ruumiillinen, oli siis edellytys Nietzschen filosofialle, kärsimys hänen metodinsa. Sairaus ja sen voittaminen, ”tahto terveyteen”, muodostui hänelle tieksi tietoon. Nietzschen metodin voisi ehkä parhaiten ilmaista vanhalla sananparrella: taipua, muttei taittua.

Filosofille ei riittänyt vain muiden ajattelijoiden näkemysten ankara koettelu, ennen muuta hän halusi aina tietyin väliajoin kumota omatkin oppinsa. Nietzschen filosofiaa ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon tätä jatkuvaa sisäistä taistelua. Se muodostaa koko hänen ajattelunsa perustan sekä,  sen sisältämän dynamiikan, dynamiitin ja kontrastin. Nietzschen mielestä pieni ei ollut kaunista. Hän haaveili suuresta politiikasta ja suurmiehistä, hengen jättiläisistä, neroista ja vapahtajista,joita suuri ja mahtava kulttuuri piti päämääränään, joita se tahtoi. Tämä selittää filosofin kaikenlaiseen nurkkakuntaisuuteen, lahkolaisuuteen, puoluepukaroimiseen, nationalismiin ja erityisesti saksalaisuuteen kohdistaman ankaran kritiikin.

Aiemmin on jo tullut mainituksi, että Nietzsche kutsui itseään hyväksi eurooppalaiseksi. Baselin professuurin vastaanottaessaan hän oli yliopiston vaatimusten mukaisesti luopunut Saksan kansalaisuudesta. Kuitenkaan Nietzsche ei ennen varhaista sairaseläköitymistään ehtinyt saada Sveitsin kansalaisuutta. Hän oli siis koko filosofinelämänsä ajan isänmaaton mies. Tämä sopi erinomaisesti hänen ajattelijanlaatuunsa ja ylipäätään luonteeseensa. Nietzsche oli vapaa henki,vapaana vaeltava henki, kulkuri, nomadi.

Toimitustyöstä, Heideggerista ja traagisesta elämänkäsityksestä

Lopuksi on vielä todettava, että Kunnaksen tutkielmaan on kiireiselle ajallemme ominaiseen tapaan jäänyt joitakin virheitä ja puutteita, muun muassa kaikkia tekstissä mainittuja lähteitä ei löydy kirjallisuusluettelosta ja joidenkin teosten nimet ovat eri paikoissa eri muodoissa. Oikoluvun ja määräpäivän kanssa on ilmeisesti tullut hoppu, kuten tavallista.

Pieni miinus on pantava Heideggerista, jonka olisi voinut jättää teoksesta kokonaan pois ja keskittyä Nietzscheen itseensä. Voi olla, että Heideggerilla ja hänen Nietzsche-tulkinnoillaan on akateemista relevanssia, mutta sekin on pitkälti makuasia. Tämän arvostelijan mielestä hän vain sotkee jo entuudestaan mutaista vettä.

Kaiken kaikkiaan Nietzscheajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään on erinomaisen tervetullut lisä suomenkieliseen filosofiseen kirjallisuuteen. Se selittää, miksi Nietzsche rakasti naamioita, ja miksi hänen ajattelunsa on niin monipolvista ja usein myös ristiriitaista. Teos hyödyttää niin yliopisto-opiskelijoita kuin maallikoita, jotka kaipaavat syventävää analyysia saksalaisfilosofin käsityksistä ja elämäntaipaleesta.

Esseearvio on hyvä päättää Kunnaksen oivalliseen kiteytykseen Nietzschen traagisesta elämänkäsityksestä. Se on kuin antaisi viimeisen sanan Lou Salomélle, joka ystävänsä ja kosijansa niin hyvin ymmärsi.

”Kaikkina kehityskausinaan runoilija‒filosofi korostaa elämän traagista perusluonnetta (…) Nykyihminen on eliminoinut kärsimyksen, kuoleman ja epämoraalisuuden todellisuudestaan. Kieltäessään tragiikan ihminen kieltää elämän. Siitä hänen turhautuneisuutensa ja levottomuutensa. Ihminen unelmoi aina onnesta, mutta onnea ei voi olla ilman kärsimystä. Pysyvä onnen tila on mahdottomuus. Ihminen voi tavoitella vain syvää, rikasta ja intensiivistä elämää. Siihen pääsee hyväksymällä traagisen elämän haasteen ja katsomalla kärsimystä silmästä silmään.” (331)

Uskoa ja toivoa sopii, että jokusen vuoden sisällä ainakin rohkeimmat perusliberaalit fukuyamalaiset optimistit uskaltavat jo myöntää, kuten edesmennyt akateemikkomme Leena Palotie ja edelleen vastaavaa geenitutkimusta muun muassa FinnGen-hankkeessa tekevä Aarno Palotie, että suomalaisilla on ainutlaatuinen perimä maailman kansojen joukossa, että suomalaisia ihan oikeasti on. Niin vain tämä katajainen kansanperimä ulottuu nykyisen Suomen alueella sukupolvien taakse ja hyödyttää tieteellistä ja lääketieteellistä tutkimusta vuodesta toiseen.

Mitä tulee Tontin näkemyksiin kansoista ja niiden rakkaista kotikonnuista, hän ei siinäkään tapauksessa halua analysoida saati ymmärtää. Ihminen, joka kokee elämäntapansa ja kotinsa uhatuksi, mainion mantunsa ja kulttuurinsa, esivanhempiensa raivaaman ja rakentaman isänmaan, ja joka haluaa turvata itsenäisen ja vapaan olemassaolon myös tuleville polville, voi paineen kasvaessa, vaihtoehtojen puutteessa, hyvinkin alkaa äänestää perussuomalaisia tai vastaavia puolueita toisissa maissa. Sellainen ihminen on, eikä se ole patologista vaan inhimillistä.

On totta, että Tontin aiheestakin kurittama radikaali etnonationalismi on äärimmäinen muoto mainittua oman elämäntavan, kulttuurin ja kotipaikan rakkautta. Useimmiten ihmisyksilö haluaa tuntea juurensa ja vaalia omaa maataan sekä kulttuuriperintöään, puolustaa valtionsa rajoja ja itsenäisyyttä, ja ennen muuta päättää itse, millaiseksi ja miten omaa isänmaata ja kulttuuria pitää kehittää.

Jo YK:n peruskirjassa kansoille ja kansallisvaltioille perätään itsemääräämisoikeutta, eikä koko järjestöä voisi edes olla, ellei kansoja ja kansallisvaltioita olisi. Olemattomat kansakunnat eivät voi yhdistyä. Näin ollen niitä on, kuten kaikki hyvin tietävät. Suurin osa kansoista on asunut pitkään, sukupolvia, samalla maantieteellisellä alueella, kotimaassaan. Kansa, geneettinen klusteri, on luonnollinen yksikkö, pitkän kehityksen tulos, ja useimmiten kansat haluavat puolustaa olemassaoloaan, itsenäisyyttään ja kansallisvaltionsa rajoja. Poikkeuksiakin on, valtioita kuten Yhdysvallat ja Sveitsi, tai melkein kaikki nykyiset länsimaat, joissa asuu ja sekoittuu monia kansoja, mutta pääsääntö pätee. Tämän huomaa parhaillaan vaikkapa Ukrainassa, jossa kansa taistelee raivokkaasti olemassaolonsa puolesta eikä kirjoittele esseissä, että niin valloittaja kuin puolustajakin ovat alkujaan Afrikasta.

Myös etelänaapurissamme Virossa ymmärretään kansallisen itsemääräämisoikeuden ja olemassaolon päälle, sattuneesta syystä. Stalinin kyyditykset ja venäläistämispolitiikka ovat jääneet virolaisten ylisukupolviseen muistiin ja suojelevat heitä vastakin samanlaisilta pyrkimyksiltä. Pääministeri Kaja Kallas on malliesimerkki nykyaikaisesta eurooppalaisesta johtajasta, joka ymmärtää täysin kansan ja kansallisvaltion merkityksen yksilönvapauksille ja ihmisoikeuksille. Viro on hoitanut asiansa niin hyvin, että muuan tunnettu suomalainen putinistidosentti on jo vuosia kutsunut sitä fasistiseksi apartheid-valtioksi. Tämä, jos mikä, on varma todiste siitä, että virolaiset ovat isänmaallisia ja hyviä eurooppalaisia. Katsantotavat täydentävät toisiaan, kuten Suomen taiteen kultakauden suurimmilla nimillä ja Carl Gustaf Emil Mannerheimilla.

Tontti on oikeassa siinäkin, että etnonationalismi on kollektivismia, mutta kollektivismiinkin sisältyy aina jonkinlainen vapauden ihanne. Etnonationalismissa se lienee kollektiivinen ideaali kansallisesta vapaudesta ja oikeudesta päättää itse omasta kohtalostaan. Se, että siihen liittyy utooppinen ajatus puhtaasta kansasta tai rodusta, kertoo lähinnä siitä, ettei historiasta ole opittu juuri mitään. Marxilaisilla on oma vapauden ihanteensa, täydellinen riippumattomuus omistajaluokan, porvarien, ikeestä. Marxilaiselle vapaus ei ole orjuutta, vaikka siihen se sosialistisessa valtiossa käytännössä johtaa. Hänkään ei ole oppinut historiasta saati kansantaloustieteestä juuri mitään.

Heimot, identiteetit ja ryhmäkunnat kuuluvat ihmisluontoon, yksilö hakeutuu useimmiten kaltaistensa pariin. Samanmieliset muodostavat kuppikuntia, yhdistyksiä, puolueita ja uskontoja omaa asiaansa ajaakseen. Yhdessä he ovat vahvempia, kaikelle tälle löytyy selitys evoluutiosta. Kääntöpuolena ihmislajin sosiaalisuudelle on spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmiin, ja siitä johtuva jatkuva nahistelu, pahimmillaan sota.

Tontti on harvinaisen oikeassa siinä, että ihmisiä tulee lain edessä kohdella yksilöinä, yhdenvertaisina, riippumatta siitä, mihin ryhmään tai ryhmiin heidän voidaan katsoa kuuluvan. Toisaalta harva ihminen jaksaa olla yksilö, olla välittämättä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ja vain rohkeimmat uskaltavat sanoa suoraan sen, minkä tietävät todeksi, jos se poikkeaa viiteryhmän yleisestä mielipiteestä.

Kun esseisti kirjoittaa, että ihmiset luokittelevat toisiaan yhden ominaisuuden perusteella, hän itsekin tekee samaa esseissään. Ihmisen on vaikeaa, usein mahdotonta, kohdella toista pelkästään yksilönä. Hän kuuluu vääjäämättä johonkin ryhmään, useampaankin. Sen pohjalta hän hahmottaa todellisuuden ja luokittelee havaintonsa kategorioihin. Arvot ja käsitykset esiintyvät useimmiten ryppäinä, joten yhden mielipiteen perusteella voi melko luotettavasti ennustaa yksilön muitakin näkemyksiä. Näin liitot, yhdistykset ja puolueet muodostuvat: ne ovat yleistyksiä ja arvoryppäitä. Kunnon puolueihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan siitä, että hän ottaa koko paketin kerralla ja korostaa oikeaoppisuuttaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmistä pitäisi kohdella yksilönä, mutta se selittää, miksi se on joskus vaikeaa.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt, muiden muassa, on kansantajuisissa kirjoissaan esittänyt mielenkiintoisia teorioita oikeamielisten ja tekohurskaiden ihmisten ryhmädynamiikasta ja moraali-intuitioista. Haidt pyrkii ymmärtämään ja tutkimaan ihmistä, ei leimaamaan, syyllistämään saati ylenkatsomaan. Hänen teoksistaan löytyy aidosti polarisaatiota purkavia ja moniarvoisuutta edistäviä ajatuksia, tieteellisten havaintojen ohella. Ne auttavat myös yksilötasolla, ymmärtämään, suvaitsemaan, hyväksymään, analysoimaan.

Tolkullinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että kehitys kulkee pirstaleisuudesta pluralismiin. Olemme erilaisia ja lähtökohtaisesti eri mieltä asioista, meillä on toisistaan poikkeavia arvostuksia ja perinteitä. Siksi meidän pitää oppia elämään moniarvoisuuden kanssa, ottamaan se annettuna. Aina on ollut ja tulee olemaan radikaaleja, fundamentalisteja, utopisteja, totalitaristeja, liberaaleja ja konservatiiveja, niin pienten kuin suurtenkin yhteisöjen sisällä. On vain siedettävä jonkin verran ääriajatteluja ja kanavoitava kokonaisuus parlamentaariseen prosessiin, joka mahdollistaa äärimmäisyyksien kesyttämisen, rauhanomaisen rinnakkaiselon ja ristiriitojen sovittamisen väkivallattomasti. Tosin tälläkin on rajansa, jotka näyttäisivät jo lännessä tulevan vastaan. Järjestelmä ei kestä liian kovaa painetta, kuten Tonttikin terävästi havainnoi erityisesti Yhdysvaltoihin liittyen. Tolkun moniarvoisuus alkaa siellä olla jo peräti harvinaista.

Tujaus huntingtonilaista pessimismiä ‒ tai realismia ‒ tekee fukuyamalaiselle optimistille terää, jos ja kun odotukset ihmisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja monikulttuurisuuden väistämättömästä rikkaudesta eivät vastaa todellisuutta vaan polttopullot ja kivet lentävät, aseet puhuvat ja pommit räjähtelevät. Kuten Samuel Huntington on vakuuttavasti argumentoinut, kylmän sodan jälkeen sivilisaatiot ovat törmänneet yhteen, nyt myös kansakuntien ja valtioiden sisällä. Kaiken lisäksi elämme parhaillaan jääkylmän sodan uutta nousua, johon sisältyy myös Venäjän harjoittama oikea valloitussota Ukrainassa.

Edellä mainitusta kehityksestä jo huomaa, että liberaali demokratia on uhanalainen, hauras luomus, instituutio, joka vaatii jatkuvaa suojelua ja jäntevöittämistä, toisin sanoen tervettä perustuslaillista konservatismia, selvitäkseen maailman myrskytuulista, vallan keskittämisestä ja roistovaltioiden sotahulluista johtajista. EU ei ole hyvä tahi paha, sekin on instituutio, jota voi kehittää avoimempaan ja liberaalimpaan suuntaan, jos jäsenvaltioiden kansat niin haluavat. Jos taas komissio ja parlamentti haluavat viedä unionia toiseen suuntaan, kansalaisten tahdon yli, EU tulee vähitellen rapistumaan ja kenties lopulta hajoamaan osiin.

Onneksi ehdimme Natoon ja kun turvallisuuspuoli on nyt varmistettu, unionia sopisi jo lähitulevaisuudessa alkaa nopeasti kehittää vapaakauppa-alueena ja poliittisena vastapainona roisto- ja mafiavaltioille. Kiitos Venäjän, unioni onkin jo hieman alkanut ryhdistäytyä, muttei läheskään riittävästi. Erityisen tärkeää olisi mitä pikimmin saada maahanmuuttopolitiikkaan järkeä koko unionin tasolla.

Tontti on oikeassa erityisesti silloin, kun hän peräänkuuluttaa asiallista, maltillista ja tasapuolista keskustelua arvoristiriitojen ja ongelmien selvittämiseksi. Tämä nimenomaan on länsimaisen, alati uhanalaisen liberaalin demokratian ja vapaan yhteiskunnan elinehto. Tosin vielä tärkeämpää on viisas politiikka, kurssin kääntäminen, kun se vielä on mahdollista.

Minne menet, hyvä Eurooppa?

On esitettävä koskenniemeläinen kysymys, perättävä vastauksia. Yhteen kysymykseen on monta vastausta.

Tontti ei perusliberaalina näe EU:ssa oikeastaan mitään kritisoitavaa, päinvastoin. Tekijä vaikuttaa suorastaan ihailevan unionia, melkein varauksetta. Epäileväisempi asenne vallan keskittämiseen ja ylikansalliseen päätöksentekoon olisi paikallaan. Kaikki, mikä EU:sta tulee, ei välttämättä ole hyvää. Kauniit sanat ja ylevät julistukset eivät riitä, kun unioni polkee jo omiakin sääntöjään kaiken maailman ennallistamisilla ja elvytyksillä.

Esseisti sivaltelee sivuillaan toistuvasti punavihreitä niin energia- kuin ilmastopolitiikasta, mainitsematta kertaakaan, että koko vihreä siirtymä ja kaasuputkihullutus on peräisin EU:n kovasta ytimestä. Saksa on näyttänyt huonoa esimerkkiä lähes kaikessa jo pitkään, ei historia ole tässä suhteessa miksikään viimeisten sadan vuoden aikana muuttunut. Kun sähkön ja ruoan hinta tätä kirjoitettaessa koko ajan kipuaa, sormi osoittaa väistämättä EU:n suuntaan. Sylttytehtaalta se järkiköyhin politiikka on aina peräisin, idealistien, konsulttien, pyrkyreiden ja nousukkaiden puuhapajoista. On myös huomioitava, että vihreät jos ketkä osaavat taidolla hyödyntää ylikansallista päätöksentekoa tavoitteidensa ajamisessa.

Vastaava unohdus riivaa Tontin asiantuntemuksen ydinaluetta. Vaikka hän erinomaisen ansiokkaasti ja johdonmukaisesti puolustaa mahdollisimman laajaa sananvapautta ja arvostelee vihapuheintoilua, hän ei tuo missään vaiheessa ilmi, että aloite tai peräti ponteva vaatimus tiukemmista vihapuhelaeista tulee nimenomaan EU:sta. Se vaatii jäsenmailtaan, myös Suomelta, yhä tiukempia toimenpiteitä vihapuheen kitkemiseksi, mutta esseisti suomii vain kotimaisia keuhkoajia. Toki hekin kritiikkinsä ovat moninkertaisesti ansainneet, mutta päättömyyden pääkallopaikkaakin olisi hyvä toisinaan osoitella.

Komission aloite EU-rikoslistan laajentamiseksi vihapuheeseen ja viharikoksiin (EU-valmistelu) valmistui 9.12.2021. Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on ollut innolla ajamassa vihapuhelakeja ja kertoo tomerassa tiedotteessaan, että ”meillä pitää olla nollatoleranssi kaikkeen vihapuheeseen, ja sosiaalisen median alustojen täytyy toimia tehokkaammin kaiken vihapuheen poistamisessa”. EU:n digitaalisia palveluja koskeva lainsäädäntö tähtää samaan ja tarkoituksena olisi muun muassa värvätä ”luotettuja ilmiantajia” alustojen sisältöä valvomaan. Hieman orwellilaiselta kalskahtaa, eikö vain?

Kuten huomaamme, EU on merkittävä osa-, ellei peräti pääsyyllinen Tontin ruoskimaan kansallismielisyyden ja nurkkakuntaisuuden nousuun. Kyse on terveestä vastareaktiosta: kun lainsäädäntö alkaa yhä nopeammin karata omista käsistä ja ylikansallinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toistuvasti ylittää kansalliset päätökset, ei ihme, että osa kansalaisista alkaa kapinoida.

Muistamme vielä hyvin Bobrikovin ja routavuodet Suomessa, monelle EU ja sen instituutiot ovat jo alkaneet muistuttaa tästä menneisyytemme avainkokemuksesta keisarillisen Venäjän ikeen alla. Tontin mielestä kapinointi suurta ja mahtavaa vastaan voi tosin olla ylisukupolvinen trauma ja nykyinen suomenmielisyys toiston pakkoa. Monen muun mielestä se on itsenäisyyden ja kansallisen olemassaolon jatkumisen tae, osa tervettä kansallista itsesuojeluvaistoa, varsinkin kun itsenäisyyttämme nakerretaan avoimesti myös Suomen hallituksen ja eduskunnan sisältä. Läheisyysperiaate on sekin kauniita sanoja paperilla, ei muuta. Tosipaikan tullen isot vievät ja pienet vikisevät.

Tontti käsittelee myös Brexitiä kovin yksisilmäisesti ja vihjailee vahvasti Venäjän suuntaan. Totta on, että informaatiovaikuttaminen näytteli Brexitissä sivuroolia, mutta tärkeämpiäkin syitä eron taustalta löytyy. Epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ja vallan keskittäminen EU:ssa ovat näistä merkittävimmät. Ylipäätään kansallismielisyyden ja maahanmuuttokritiikin nousu liittyy vahvasti EU:n syvenevään integraatiokehitykseen, tästä löytyy tutkimustietoa Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin teoksesta National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican Books/Penguin, 2018).

Valitettavasti esseisti ei viittaa mainittujen tutkijoiden löydöksiin, siksi hän ei myöskään kansallismielisyyden kritiikissään osu maaliin, ei lähellekään. Teos paljastaa yllättäviä seikkoja kansallisen populismin suosiosta ja tarjoilee Francis Fukuyamaa uskottavampia ratkaisuehdotuksia liikehdinnän taustalla oleviin ongelmiin.

Jos kukaan muu ei halua tarttua härkää sarvista, ei kannata ihmetellä, jos nationalistisesti suuntautuneet puolueet ja Silvio Berlusconin tai Donald Trumpin kaltaiset rahvaanomaiset valkohammasmediamiljardöörit korjaavat potin. Viimeksi kansalliskonservatiivinen vaalivoitto toteutui Ruotsissa ja Italiassa. Tanskassa sosiaalidemokraatit eivät käytännössä eroa perussuomalaisista, siellä silmät epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksille ovat nopeasti auenneet.

Moni huolestunut äänestää niitä puolueita, jotka lupaavat tarttua toimeen ja ratkaista ongelmat. Kansan syvien rivien ääni perustuu aitoihin epäkohtiin, joita ei enää pitkiin aikoihin missään maassa ole uskottavasti voitu lakaista maton alle. Tämän ja paljon muutakin tärkeää oppii viimeistään perehtymällä Eatwellin ja Goodwinin teokseen.

Tontti voisi kenties seuraavaan esseekokoelmaansa harkita joitakin tarkasteluja, joissa  maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden aiheuttamia alati paisuvia ongelmia törmäytettäisiin EU:n kehitykseen, joustavuuteen ja sitkeyteen. Kuinka kauan järjestelmä pysyy pystyssä murtumatta? Monen mielestä juuri tämä on koko Euroopan kohtalonkysymys, Venäjää ollenkaan vähättelemättä.

Tontin parjaama huoli, Euroopan väestöpohjan nopea ja radikaali muutos, ei ole äärioikeiston salaliittoteoria vaan fakta, löytyyhän tieto kuntien ja valtioiden virallista tilastoista ja se on näkynyt toistuvasti uutisissakin.

Esimerkiksi ennusteen mukaan vuonna 2050 Espoossa on jo vähintään 400 000 asukasta, joista suurin osa tulee muualta kuin Suomesta. Asukkaita on tällä hetkellä noin 300 000. Vuonna 2018 Espoon väestö kasvoi 5000 hengellä, joista 4000 oli vieraskielisiä. Syksyllä 2019 joka neljäs koulunsa aloittanut lapsi oli vieraskielinen. Vieraskielisten määrä Espoossa kymmenkertaistuu kolmessakymmenessä vuodessa. Kaupungissa asuu vuonna 2053 enemmän vieraskielisiä kuin suomenkielisiä. Siihen on enää kolmekymmentä vuotta.

Kuntaliiton verkkosivujen mukaan vieraskielisen väestön määrä Suomessa yli kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä, maahanmuuton pysyessä vähintään nykyisellä tasolla. Artikkelista voimme lukea, että ”kasvua selittävät etenkin muuttovoitto ulkomailta sekä vieraskielisen väestön nuori ikärakenne.”

Mitä tulee Helsinkiin, paikallislehden päätoimittaja Karri Kannala kertoi pääkirjoituksessaan hiljattain viralliset luvut, jotka eivät alkuunkaan tue Tontin teesejä (Helsingin Uutiset, 26.10.2022):

”Helsingissä on kouluja, joissa selvästi yli puolet oppilaista on vieraskielisiä, eli puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Keinutien ala-asteella Kontulassa vieraskielisiä on 59 prosenttia oppilaista, Vesalan peruskoulussa 58 %, Merilahden peruskoulussa Vuosaaressa prosenttiluku on 55 ja Itäkeskuksen peruskoulussa 54. Luvut ovat peräisin Opetushallituksen tietokannasta.”

Itä-Helsingin ohella muillakin alueilla näkyy sama kehitys:

”Itäisen Helsingin ulkopuolelta eniten vieraskielisiä on Maatullin peruskoulussa Tapulikaupungissa 46 %, Jakomäessä Kankarepuiston peruskoulussa 45 %, ja Pihkapuiston ala-asteella Malminkartanossa 42 %.”

Kyse ei siis ole äärioikeiston salaliittoteoriasta vaan tosiasiasta, joka vaikuttaa suomen kieleen, suomalaiseen kulttuuriin, koulutusjärjestelmään, Pisa-tuloksiin, terveydenhuoltoon, työllisyyteen, valtion ja kuntien talouteen, ja koko poliittiseen päätöksentekoon alati painavammalla poljennolla. Tilastojen perusteella kehitys on lähes poikkeuksetta miinusmerkkistä, kuten kielitaidon ja koulutuksen rapautuminen, jengiytyminen, rikollisuus, alueellinen eriarvoistuminen, heikko työllistyminen ja kasvavat sosiaalimenot osoittavat.

Soi sana angloamerikkalainen

Tontin esseekokoelma kärsii myös eräästä aikamme vitsauksesta, huolimattomasta oikoluvusta. Nykyään kirjat valitettavan usein muistuttavat kiivastahtista internet-kirjoittelua, jossa kieliasuun ja oikeinkirjoitukseen ei ehditä kiinnittää huomiota. Tontti ei sentään ole kovin pahasti kiireessä hutiloinut, mutta yksi räikeä laiminlyönti pitää mainita.

Heti johdanto-osiossa, tahattoman ironisesti, ”tiedostamattoman vanhan uusintamisen” ja ”ylisukupolvisten traumojen toiston” yhteydessä, tekijä tulee lausuneeksi (10): ”Miten kirjailijat hahmottivat Euroopan unionin esikuvan Itävallan monikulttuurisen keisarikunnan keisarikunnan hajoamisen ja voisiko siitä ottaa oppia Euroopan nykyongelmissa?”

Keisarikunnan toiston jälkeen tekijä vielä kysyy, ovatko kirjailijat 2000-luvulla vaienneet vai eikö heitä enää osata kuunnella. Hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa tässä nimenomaisessa yhteydessä, että häntä ainakin pitäisi kuunnella. Teokseen on jäänyt sen verran toistoa, että ainakin siihen kiinnittää tahtomattaan huomiota.

Ironista on myös, kenties jälleen tahattomasti, kun edellä mainitussa yhteydessä tekijä pohtii maailman menoa seuraavasti: ”Kirjailija kysyy, onko sillä [kirjallisuudella] enää sijaa maailmassa, jossa oman totuuden huutaminen ja heimoistuminen ovat lähtökohtia. Kuunteleeko kukaan kirjallisuuden kuiskausta?” Tontin oma sanomisen tapa, kuten todettua, ei useimmiten kuiski vaan ottaa osaa aikalaishulluuden meteliin ja räiskimiseen riemurinnoin.

Tekstistä uupuvat kokonaan uusien vieraskielisten muotitermien suomenkieliset vastineet. Niiden tilalla on jopa afroamerikkalaisesta puheenparresta väännettyjä karmeita sanakäppyröitä, jotka tosin ovat jo vallanneet yleiskielenkin ja kummittelevat niin uutisissa kuin kansan suussakin. Tästä on aiheellisesti muun muassa Janne Saarikivi varoitellut, eihän suomenkielinen kirjailija voi englanniksi kirjoittaa, vai voiko? Tontilla on myös pari kokonaisen kappaleen mittaista englanninkielistä lainausta, joita hän ei ole vaivautunut suomentamaan. Tämäkin on tyylirike ja erittäin huono tapa.

Termien suomenkielisiä vastineita ei ole vaikea keksiä. Tontin sinänsä varsin ansiokkaasti ruotimia yhteiskunnallisia ilmiöitä voi kutsua vaikkapa tiedostavaksi uusherännäisyydeksi, henkilöiden poliittiseksi savustamiseksi viroistaan ja asemistaan ja sovittujen esiintymistilaisuuksien perumiseksi. Suomen kieltä arvostavaa lukijaa jotakuinkin närkästyttää, kun tekstissä tulee jatkuvasti vastaan suoraan englannista väännettyjä, ei käännettyjä, uudissanoja, jotka vieläpä taipuvat äärimmäisen kankeasti kotimaisella. Se ei ole hyvää suomea eikä hyväksi Suomelle.

Olisi toivottavaa, että pientä, uhanalaista kieltämme vaalittaisiin, kun siihen vielä on mahdollisuus. Kirjailijoiden jos keiden luulisi tämän ymmärtävän. He elävät ja hengittävät kieltä, ilman sitä heitä ei olisi olemassakaan, suomalaisia kirjailijoita. Toisaalta, kuten edellä on käynyt ilmi, Tontti ei välttämättä edes usko suomalaisuuteen, suomalaisiin, Suomen kansaan. Oma perinne sulautuu helposti suurempaan ja mahtavampaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää, joskaan ei välttämättä toivottua saati tahdottua. Osana Euroopan kansoja piskuinen Suomi on ollut poikkeuksellisen sitkeä ja omapäinen, ja luonut omintakeista kulttuuria aina näihin päiviin asti. Olisi hienoa, jos se tekisi niin vastaisuudessakin.

Lopuksi on vielä muistutettava esseistiä hänen omasta oivalluksestaan (57): ”Kun maailma hukkuu huutoon, hienovarainen kuiskaaminen voi lopultakin olla tehokkain sanomisen tapa.” Tämän viisaan ohjeen siivittämänä on hyvä kohdistaa katse uusiin kuiluihin ja taivaltaa pää pystyssä kohti tulevia taistoja.

Ari Helon tuore historiikki on painavaa luettavaa. Kirjassa on loppuviitteineen, liitteineen ja hakemistoineen yli 600 sivua ja sen kannatteleminen vaatii voimia. PDF-versio on toki kevyempi, mutta vanhan liiton työtapa edellyttää perinteistä paperikirjaa. Sängyssä selällään lukien tiiliskivi käy käsipainosta. Näin harjoitus teoksen äärellä on kokonaisvaltaista, kun sekä sielu että ruumis kehittyvät samanaikaisesti.

Mainitut liitteet eli Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776, Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaki vuodelta 1787 ja perustuslain lisäykset eri vuosilta löytyvät jo tekijän edellisestä suomenkielisestä teoksesta Yhdysvaltain demokratian synty (Gaudeamus, 2014). Ensimmäiset kymmenen lisäystähän tunnettaan kansalaisoikeuksien (the American Bill of Rights) nimellä ja ne ratifioitiin samanaikaisesti ja astuivat voimaan 15.12.1791. Helo on itse suomentanut kaikki liitteet. Hän korostaa ansiokkaasti kuuluisan ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) merkitystä, erityisesti sanan- ja lehdistönvapauden takaavaa lauseketta (110):

”Usein on todettu, että tärkein yhdysvaltalaisista kansalaisoikeuksista on eittämättä sananvapaus. Niin kauan kuin yksilöllä on oikeus olla enemmistön kanssa eri mieltä julkisesti, on hänellä myös mahdollisuus taivutella enemmistöä omalle kannalleen. Tämä on poliittisen toiminnan ainoa mahdollinen perusta, sillä ilman keskustelua ei ole demokraattista politiikkaakaan.”

Tuo olisi hyvä EU:ssa ja Suomessakin muistaa ja ymmärtää.

Teos sisältää myös neljä vierailevien tutkijoiden laatimaa erikoisartikkelia, jotka johdantomaisesti valaisevat amerikkalaista pragmatismia (Sami Pihlström), Yhdysvaltain luonnonsuojelun historiaa (Mikko Saikku), kirjallisuutta (Bo Pettersson) ja elokuvateollisuutta (Kimmo Laine). Erikoisartikkelit tuovat mukavaa vaihtelua ja rytmitystä leipätekstiin.

Erityisen mieluisa on kirjan aate- ja kulttuurihistoriallinen painotus. Sivistyksestä ei koskaan pidä tinkiä.

Korkeat ihanteet, karu arki

Amerikan Yhdysvaltojen historia on samalla länsimaalaisuuden historiaa, sillä liittovaltio osavaltioineen rakentuu eurooppalaisten valistusaatteiden jykevälle perustalle. Perustajaisät olivat filosofisesti valveutuneita soihdunkantajia ja itsenäisyysjulistuksesta ja perustuslaista löytyykin ylevästi kirjattu vapauden ja tasa-arvon ihanne, joka alussa ja vielä pitkälle 1900-luvulle ilmeni hieman tai peräti huomattavastikin veljeyden kustannuksella. Sittemmin eri vähemmistöt ovat sitkeän kamppailun jälkeen vähitellen saaneet samat oikeudet kuin 1700-luvun vapaat herrasmiehet. Myös perustajaisät omistivat orjia, vaikka juhlapuheissaan ja julistuksissaan, perustuslaista ja kansalaisoikeuksista puhumattakaan, kannattivat yhdenvertaisuutta. Käytäntö oli kuitenkin jo silloin täysin eri kuin teoria.

John Locken tunnetusta ja ongelmallisesta yhteiskuntasopimuksesta rajattiin heti kättelyssä pois maan alkuperäisasujamisto, joilta asuinalueet vähitellen kokonaan valloitettiin tai ostettiin. Tämä johti intiaanisotiin, jotka pitkään toistuivat kansakunnan syntyhistoriassa. Tunnettu sisällissota ja sen syyt käsitellään teoksessa myös perusteellisesti. Korkeat ideaalit vaativat useimmiten toteutuakseen verta, hikeä ja kyyneleitä. Sama pätee myös 1900-luvulla, joskin sodasta on sankaruuden ohella se hyöty, että se kasvattaa taloutta ja takaa täystyöllisyyden, kuten historiikista käy ilmi. Tämä kyynisenä reunahuomautuksena muistiin merkittäköön.

On syytä huomioida, että juuri korkeat ihanteet ovat länsimaiden ainutlaatuisen menestyksen taustalla. Helo käsittelee huimaavan kehityksen taustatekijöitä ja mainitsee muun muassa Max Weberin ja mikä tärkeintä, hänen suomalaisen tuntijansa Tapani Hietaniemi -vainaan teoriat protestanttisesta etiikasta ja kapitalismin hengestä, Euroopan ja lännen erityistiestä. Uskonnolla on kapitalismin ohella aina ollut merkittävä rooli Yhdysvaltain kulttuurissa. Ajatus Jumalan valitusta kansasta kummittelee siellä edelleen.

Yhdysvallat edustaa pitkälti kaikkea sitä, mikä läntisessä arvokokonaisuudessa on parasta: vapautta, isänmaallisuutta, luottamusta, turvallisuutta, kansalaisoikeuksia, individualismia, yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä, oppineisuutta, valistusta, vakautta ja vaurautta. Jos yksilöllä on aidosti halua ja kykyä toteuttaa unelmansa, hän tarvitsee vain ripauksen onnea ja roppakaupalla määrätietoisuutta niiden lisäksi. Yhdysvallat ja länsi laajemmin ovat todistaneet, että näissä merkeissä olet voittava kansainvälisen kilpailun ja maailmansodat. Kollektivistit panevat aina ja kaikkialla kiivaasti hanttiin, mutta pölyn laskeuduttua länsi on taas entistä väkevämpi.

On myös syytä todeta, että vaikka todellisuus ei koskaan vastaa ihannetta, on ihanne nimenomaan sitä varten, että sitä kohti voidaan ja pitää pyrkiä. Tekijä osoittaa, että usein edistysaskel johtaa seuraavalla hallintokaudella takapakkiin ja sitten taas uudestaan toiseen suuntaan, mutta kenties pitkässä juoksussa kuitenkin kohti parempaa maailmaa. Varsinkin nykyään demokraatit ja republikaanit näyttävät kihisevän jatkuvassa kostonkierteessä ja kissa ja hiiri -leikissä. Puolueet nokittelevat toisiaan ja hallinto sahaa edestakaisin. Helo kertoo tästä useita esimerkkejä. Periksi ei kuitenkaan anneta, taistelu jatkuu hamaan ikuisuuteen. Se on oikein.

Historioitsija kuvaa kattavasti ja selkeästi Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän muotoutumista, vallan kolmijakoa ja lukuisia käytännön ongelmia, joita niistä seuraa. On tietenkin pelkästään hyvä asia, että valtaa on hajautettu mahdollisimman laajalle, mutta toisaalta se usein lamauttaa koko päätöksenteon, ja lisäksi kostomentaliteetti on johtanut jatkuvaan soutamiseen ja huopaamiseen. Korkeimman oikeuden tuomarinimitykset ovat alttiina poliittiselle manipulaatiolle, kuten hyvin tiedämme, mikä jälleen kerran osoittaa, kuinka vaikeaa korkeat ideaalit on käytännössä toteuttaa.

Lapsuuden leikeistä, sorron yöstä

Helo käy tarkkaan läpi maan historian aina maantieteestä ja alkuperäisistä amerikkalaisista lähtien. Usein luullaan, että Kolumbus löysi Amerikan, mutta kyllä se oli löydetty monta kertaa jo vuosituhansia ja -satoja aiemmin. Kolumbuksesta on kuitenkin nykyajan edistysmielisissä piireissä leivottu hirviö, jota kelpaa syyttää ties mistä. Toki konkistadorit ovat arvostelunsa ansainneet, mutta nykyisten vapaamielisten moraalikäsitysten perusteella ei ehkä ole aivan oikeudenmukaista tuomita kaukaisten esivanhempien verisyntejä. Helo käsittelee teoksessaan myös patsaiden kaatamista ja historian siivoamista puhtoiseksi lähiöksi. Kumpaakaan hän ei tietenkään kannata.

Arvostelijan ikäluokka muistaa vielä hyvin lapsuuden Kekkoslovakian viattomat intiaani- ja lehmipaimenleikit, jotka ajatuspoliisin päivystävä intersektionaalinen Twitter-nallekarhuryhmä on nykyään ankarasti kieltänyt nuorisoa ja silkohapsia turmelevana rasismina sekä kulttuurisena omimisena. Helo kertoo sekä intiaanien että karjapaimenten historian sotineen ja sirkusnäytöksineen. Samoin hän valottaa orjuuden kehitystä ja vaikutusta maan politiikkaan. Se tuntuu vielä tänäänkin, kuten tekijä osoittaa teoksensa poliittisesti riemastuttavan epäkorrekteissa loppuluvuissa.

Tekijä esittelee myös alkuperäisen poliittisen korrektiuden tarkoituksen ja vertailee sitä ansiokkaasti idean myöhempiin rönsyihin. Vaikka aihe on juuri demokratian ja yhdenvertaisuuden kannalta elintärkeä, loppuluvut ja Helon esiintyminen julkisuudessa puoliuskonnollisen aikalaishulluuden terävänä akateemisena kriitikkona ovat aiheuttaneet hänelle kosolti ongelmia.

Niin vain käsillä oleva tavatonta oppineisuutta huokuva historiateoskin on omakustanne. Älyllinen omatunto vaatii nykyään myös taloudellisia resursseja, kun kustantajat pelkäävät fanaatikkojen raivoa yhteisöpalveluissa ja valtakunnan suurimmissa tiedotusvälineissä. Suurkiitos lankeaakin Helolle rohkeudesta ja järkähtämättömyydestä, sillä näin merkittäviä epäkohtia ei missään nimessä saa painaa villaisella saati vaieta kuoliaaksi.

On tavattoman ikävää, että näin voi käydä historioitsijalle 2000-luvun Suomessa, mutta sellaista se on, kun menee argumentoimaan yliopistomaailman pyhiä lehmiä vastaan. Toivottavasti oppineiston avarakatseisemmat edustajat seuraavat joukolla Helon esimerkkiä, niin tärkeää on pelastaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo yksisilmäisten rotukiihkoilijoiden ja uustiedostajien totalitarismilta. Eikä kyse nyt ole pelkästään presidentti Trumpin radikaaleimmista kannattajista, mikä ilmenee teoksen loppuluvuista. Pata kattilaa soimaa ja vastakkainasettelun kierre pahenee Yhdysvalloissa vuosi vuodelta. Polarisaatio alkaa valitettavasti jo olla koko länsimaiden ongelma ja siksikin on erinomaista, että Helo nostaa ongelman esiin.

Länsimaisia instituutioita kilvan röykyttävät akateemiset räyhärelativistit ja intersektionaaliset salaliittoteoreetikot eivät sinänsä edusta mitään uutta auringon alla, mutta nykyinen yhteiskunnallinen ilmasto on jo muuttunut valitettavan avoimeksi kyseiselle tieteen, järjen ja tosiasioiden, miksei moraalinkin, vastaiselle ristiretkelle. Pahimmillaan ilmiö muistuttaa jo noitavainoja ja mccarthyismia, joita historioitsija myös esittelee teoksessaan.

Kun oikeamielisyyden kiihkon laineet lyövät järjen ja maltin yli, alkaa helposti nähdä kaikkialla salaperäisesti vaikuttavaa valkoista ylivaltaa ja sortavia rakenteita. Kun näkökulmaepistemologian lokeroiva kollektivismi, jossa yksilö nähdään lähinnä ryhmänsä tai ryhmiensä edustajana, ja jossa sorretuimman sana painaa eniten ja muiden pitää vaieta, tunkeutuu akatemiasta hallintoon, ollaan jo todella vaarallisilla vesillä. Suomessa kuluvalla hallituskaudella näin näyttää valitettavasti jo tapahtuneen ja tapahtuvan tätä kirjoitettaessa. Toisaalta valtakunnansyyttäjäinstituution uskottavuus romahdutettiin pitkälti jo edellisen hallituskauden päätöksellä, joten porvarihallituskaan ei välttämättä tiedosta akateemisten muotivillitysten vaaroja niitä hallintoon sovellettaessa tai niiden kannattajia virkoihin nimitettäessä.

Kuten Helo teoksessaan osoittaa, ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippuu harjoitettavasta politiikasta. Mikäli ihmiset haluavat muutosta, heidän kannattaa keskittyä korjaamaan aitoja ongelmia eikä vedellä niitä hatustaan. Tämä on historioitsijan mukaan demokraattien suurin virhe nyky-Yhdysvalloissa. Poliitikot ovat sortuneet käsitenäpertelyyn ja akateemiseen sanamagiaan, hyvesignalointiin. Siksi muutosta halajava kansa äänestää jatkuvasti väärin.

Toisaalta hiljattain pidetyissä välivaaleissa demokraatit saivat yllättäen torjuntavoiton senaatissa, mikä johtunee pitkälti vastaleirin ylilyönneistä (salaliittoteoriat, Trumpin ja hänen kannattajiensa kiihotustyö, tunkeutuminen kongressirakennukseen ja presidentinvaalien tuloksen sitkeä kiistäminen ym.). Kärjistymisen kierre alkaa vaikuttaa palautumattomalta, jolloin molempien ääripäiden katumellakointi saattaa jo lähitulevaisuudessa laajeta vakavammaksikin yhteenotoksi. Uutta sisällissotaakin ovat pessimistisimmät povanneet.

Vasemmalta äärioikealle

Tekijän hillitty ja asiallinen tyyli saa räikeämpiä sävyjä, kun lähestymme nykyaikaa. Tekstiin tulee intohimoa, paikoitellen jopa rääväsuista pamflettimaisuutta. Helo ei arkaile neuvoa lätäkön takaisia ihmisiä äänestyskäyttäytymisessä tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttämisessä. Kuitenkin juuri historia osoittaa, ettei kansalaisten enemmistö sellaista näyttäisi Yhdysvaltoihin kaipaavan.

Toisin sanoen historioitsija tarkastelee tapahtumia vasemmalta, mikä näkyy myös termivalinnoissa. Muutamassa kohdassa lukija kohottelee kulmakarvojaan, kun äärioikeistoa, fasismia, populismia ja neoliberalismia läiskähtelee outoihin kohteisiin. Toisaalta tämä on nyttemmin jo niin sanottu normaali akateeminen lähestymistapa ja painotus, joten sikäli se ei pahemmin häiritse. Jos klassiseen liberalismiin tahi libertarismiin perehtynyt ulkopuolinen tarkkailija huomaakin olkiukon siellä tahi täällä, eivät ne lopulta kokonaisuudessa paljon paina.

Helon mukaan republikaanit ovat lähentyneet nopeasti äärioikeistoa, johon hän lukee myös niin sanotun kristillisen oikeiston. Jos kuitenkin ajatellaan, että Hitlerin Saksa tahi Mussolinin Italia olivat äärioikeistolaisia, on hieman vaikea nielaista väitettä yhdysvaltalaisten konservatiivien vastaavasta poliittisesta suuntautumisesta. Talousliberalismi istuu erityisen huonosti mainittuun sapluunaan, onhan se fascismin sosialististen ja korporativististen oppien täydellinen vastakohta. Juuri vapaata markkinataloutta fascistit ja kansallissosialistit vastustivat ja niin vastustavat nykyiset sinimustat ja uusnatsitkin. Samoin fascismin ja kansallissosialismin silkka pakanallisuus ja kristinuskon vastaisuus sopii tavattoman huonosti Yhdysvaltain kristilliseen oikeistoon.

Kaikki eivät voi olla äärioikeistoa, jos ja kun sen väitetyt edustajat useimmiten mellastavat eri puolilla aitaa. Tämä metodologisena huomautuksena, sillä termit pitäisi myös määritellä. Kannattaisi ainakin lanseerata termi ’ääriäärioikeisto’ erottamaan aidot fascistit ja kansallissosialistit kristillisestä oikeistosta ja muista konservatiiveista. Jos jotain perheyhtäläisyyttä esiintyykin, sopii se melkeinpä vielä paremmin nykyiseen äärivasemmistoon. Tässä nousee jälleen esiin perinteinen hevosenkenkäteoria. Helon kirjan loppuluvut osoittavat, taas kerran, että teorialle löytyy kosolti tukea.

Kun hallinto jatkuvasti sahaa omaa oksaansa, kaivaa toiselle kuoppaa, kiilaa ja lipsahtelee, ja alati polarisoituva kansa äänestää historioitsijan mielestä lähes aina väärin, suuri kertomus saa kieltämättä viihdyttäviä sävyjä. Kyse on parhaimmillaan manikealaisesta hyvän ja pahan taistelusta, jossa Obama kenties edustaa Helolle jonkinlaista hyvän arkkityyppiä. Se on toki inhimillistä, kun huomioidaan hillityn ja säntillisen Obaman jälkeen presidentiksi noussut vulgaari öykkäri, mutta silti tekijä päästää ensiksi mainitun liian helpolla.

Helo kritisoi kyllä räväkästi republikaanipresidenttien ja oikeistodemokraatti Clintonin sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta jättää mainitsematta, että Obaman kaudella Lähi-idän lennokki-iskujen määrä kymmenkertaistettiin Bush nuoremman kaudesta ja niissä kuoli arviolta 384‒807 siviiliä. Esimerkiksi Jemenissä Obaman valtuuttama ensimmäinen isku tappoi aiotun al-Qaida-yksikön asemesta 55 erään heimon jäsentä, joista 21 oli lapsia, 10 alle viisivuotiaita. 12 uhreista oli naisia, joista viisi oli raskaana. (The Bureau of Investigative Journalism: Obama’s Covert Drone War in Numbers: Ten Times More Strikes than Bush.)

Kyyniseksi ulkopoliittiseksi realistiksi tunnustautuva arvostelija ei tällä ikävällä tosiasialla halua moralisoida vaan pelkästään osoittaa, että suurvallalla on suurvallat elkeet, ja että tarkoitus pyhittää keinot presidentin puoluekannasta tai ihonväristä riippumatta. Jos on Nixonilla, Reaganilla, molemmilla Busheilla ja Trumpilla omat törttöilynsä, ei rauhan Nobelilla palkittu Obamakaan ole niistä vapaa. Hän oli presidenttikaudellaan myös aivan liian lepsu Putinin Venäjän suuntaan.

Yhdysvalloista ei ole tulossa pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja se on siellä kansan tahto, demokratian tulos, vuosi toisensa perään. Vaikka tuloerot ovat kasvaneet eikä palkalla aina tule toimeen, kansa äänestää jatkuvasti historioitsijan mielestä väärin. Maan historia kuitenkin opettaa, etteivät yhdysvaltalaiset yleisesti ottaen kaipaa sellaista holhousta ja sääntelyä, tai huomattavan korkeaa tuloveroprosenttia, joka enenevissä määrin Suomea ja koko Euroopan unionia riivaa.

On totta, että moni asia mättää Yhdysvaltain politiikassa, vaikkapa julkinen terveydenhuolto, mutta kuten Suomesta huomaamme, korkea kokonaisveroaste ei takaa sitä, etteikö hallitus kykenisi pilaamaan terveydenhuoltoakin niin sanotuilla hallintouudistuksilla ja aina avautuvilla uusilla yleiseurooppalaisilla ja kotikutoisilla raharei’illä. Toisin sanoen myös ja erityisesti vasemmistohallitus voi ryssiä ja toistuvasti ryssiikin niin valtiontalouden kuin terveydenhuollonkin. Tätä sitten seuraava porvarihallitus joutuu aina rajuin ja kipein leikkauksin paikkailemaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Kommentti kieliasusta

Lopuksi on taas kerran annettava risuja kieliasusta. Tästä on tullut viime vuosina itseään toistava huomautus, sikäli tämän kirjoittaja voisi vain kopioida samat narinat jokaisen arvostelunsa loppuun.
Helon teoksessa kyllä kiitetään oikolukijaa, mutta työtään kyseinen henkilö ei ole tehnyt, tai jos on, on tehnyt sen luvattoman lepsusti. Eniten tekstissä pistää silmään pilkutus, joka vaikkapa lauseenvastikkeen jälkeen on aina väärin, mutta on se muuallakin usein pielessä. Myös tavutus sisältää lukuisia lapsuksia, löytyypä tekstistä lyöntivirheitäkin. Olla-verbin taivutuksessa on krooninen ongelma.

Arvokkaassa ja asiasisällöltään pääosin moitteettomassa historiateoksessa kieliasuun olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota. Kuten todettua, vitsaus riivaa nykyisin jo isojenkin kustantamoiden kirjoja. Ennen vanhaan oikoluvussa oltiin huolellisempia.

Näillä huomautuksilla Helon oppinutta järkälettä voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää ristiriitaista länsimaista perintöämme ja sen tähtilippulaivaa, Amerikan Yhdysvaltoja. Oli maan politiikasta, kirjavasta historiasta tahi aatteellisesta eripurasta mitä mieltä tahansa, kylmäksi ne eivät lukijaa tämän teoksen äärellä jätä.

Esseearvio Aki Cederbergin teoksesta Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021)

Aki Cederbergin kunnianhimoinen teos kurkottaa korkealle ja kaivautuu syvälle. Sen alaotsikko voisi kuulua ”Kadonnutta harmoniaa, aikaa ja maailmaa etsimässä”, vaikkakin tekstin läpi kuultaa myös jatkuva epäily ja ennen muuta pettymys siitä, että nykyinen Eurooppa on tuhon tiellä. Tekijä tunnustaa lopussa avoimesti, ettei tavoittele tuulentupia, mutta silti tietty kaiho sellaisiin jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Hän näyttää etsivän jotain sellaista, jota ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan.

Matka ihmisyyteen

Pyhä Eurooppa on modernismikriittinen matkakirja, jossa vaelletaan sekä maantieteellisesti että henkisesti, syvälle ja korkealle, juuriin ja taivaaseen. Tyyliä hallitsee jylhä, romanttinen paatos, sankaruuden ja voiman kaipuu, joka nykyajassamme alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, dekonstruoitua, demonisoitua, ironisoitua. Maljoja juodaan ja uhrataan matkan varrella sekä jumalille että esi-isille, eri maiden hotelleissa ja ravintoloissa nautitaan herkullisia aterioita ja viinejä, välillä kylvetään, saunotaan ja uidaan, rakastellaankin. Odinin korpit ja muut mustat linnut liitelevät toistuvasti ukkosta ennustavalla taivaalla, kuin ennusmerkkeinä tulevaisuuden koettelemuksista. Uhkaa on ilmassa.

Teos opastaa myös muinaistiedon lähteille, mytologian, riimujen ja voimapaikkojen maailmaan. Kirjaa leimaa omakohtaisen kokemisen raskas paino, tunnustuksellisuus, joka jää vihjeiksi ja symboleiksi. Cederberg kertoo ohimennen, kierrellen ja kaarrellen, alhoista, joista hän on taistellen noussut nykyisiin käsityksiinsä. Joku voisi puhua henkilökohtaisesta terapiasta, miksei todellisuuspaostakin. Toisaalta juuri todellisuuspakoisuutta tekijä kirjan lopussa kritisoi. Ilmeistä on, että hän on löytänyt pakanallisesta uskomusperinteestä henkisen kotinsa.

Luultavasti jo kolmanteen painokseen yltäneen kirjajärkäleen sanoma kiinnostaa ihmisiä laajalti, koska he tuntevat kadottaneensa jotakin korvaamatonta omasta ihmisyydestään. Riveiltä ja niiden välistä paistaa utopian aurinkopyörä, kadonnut kulta-aika, uponnut Atlantis, ikuinen paluu, menneisyyden onnela, myös tulevaisuuteen projisoituna. Palingeneettinen myytti tuhkasta nousevasta, vanhaan hyvään traditioon perustuvasta uljaasta uudesta maailmasta toistuu teoksen sivuilla.

Pyhän monet kasvot

Cederberg ei pohdi maailmanhistoriaa ja kehitystä, ihmisen innovatiivista, tulevaisuuteen katsovaa luontoa, eikä hae selityksiä sille, miksi maailmasta on tullut sellainen kuin se on. Hän tyytyy paheksumaan ja moralisoimaan, ja tarjoaa omaa tietään, uskomusjärjestelmäänsä, lääkkeeksi kaikkiin ongelmiin. Se vaikuttaa paikoitellen epätoivoiselta, yhtä epätoivoiselta kuin kirjassa esitelty Gabriele D’Annunzion Fiumeen 1900-luvun alussa perustama runollis-esteettinen valtioviritys, jonka herooinen taistelu pahaa, harmaata maailmaa vastaan kesti reilun vuoden.

Hallitsemattoman hallitseminen ei onnistu edes noitakeinoin, magian ja manausten avulla. Ihminen kulkee omia polkujaan ja se harmittaa hengen arkeologia. Kaupankäynti, investoinnit, kehitys ja teknologian hyödyntäminen, aivan kuten pinnallisuus, typeryys, korruptio, nepotismi, ristiriidat ja sodatkin, ovat kuitenkin seurausta ihmisyydestä, sen olennaisia osia, joten ne ovat täällä niin kauan kuin ihminenkin. Ihmisluonnosta on moneksi, se on vain hyväksyttävä. Ihmistä ei voi typistää ideaaliksi, joka täyttää oman ideologian tai opin vaatimukset. Ihminen kaipaa muutakin kuin esoteriaa ja mytologiaa. Moni ei kaipaa niitä ollenkaan.

Tekijä ei tarkastele kriittisesti teoksensa ydinaihetta, pyhää, sen ongelmaa, mitä se on ja mistä se syntyy, eikä sen hyväksikäyttöä politiikassa, uskonnoissa ja aatteissa. Hän tosin toteaa vaaran suhteessa kansallissosialismiin ja muihin valtioideologioihin, jotka ovat kaapanneet perinteet ja muinaisuskon omiin, useimmiten julmiin, tarkoitusperiinsä. Kuitenkin myös ja varsinkin pyhän avulla ihminen voi ajaa totalitarismia tai teokratiaa, kuten vaikkapa islamissa, nostamalla uskomuksensa arvostelun ulottumattomiin, kuoleman uhalla.

Teoksessa suomitaan aiheellisesti dogmaattisen islamin ja sen harhaisen suvaitsemisen aiheuttamia ongelmia ympäri Eurooppaa, mutta niiden asettaminen pyhän yhteyteen olisi tuonut mukavasti särmää tekstiin. Kun pyhästä taotaan dogmi, se muuttuu arkaaiseksi kuristusotteeksi, rautaiseksi kahleeksi. Tämä sopii myös mainittuun väärään suvaitsevaisuuteen, joka lipsahtaa toistuvasti tekopyhyyden ja autoritaarisuuden puolelle.

Pyhässä on myös asteita, numinöösistä arkiseen, jopa pakotettuun, perinteen mukanaan tuomaan painolastiin. Moni ihminen kokee pyhän pinnallisesti, jos perinne ei satu istumaan hänen taipumuksiinsa ja mieltymyksiinsä. Vastaavasti joku voi kokea luonnon pyhänä, kun toiselle se vain on, ilman mitään henkistä, hengellisestä puhumattakaan. Näitä eroja esiintyy sekä kulttuurien sisällä että niiden välillä.

Miksi Cederbergin tarjoama pyhä perinne olisi yhtään sen parempi tai pyhempi kuin muslimien vastaava? Onko niin, että pyhyys on vain otettava annettuna, siihen on uskottava, ja pidettävä omaa pyhää parempana kuin naapurikansan, lähellä tahi kaukana? Muslimi suojelee omaa pyhäänsä vääräuskoisten loukkauksilta ja tahtoo kieltää islamkriitikon sanan- ja uskonnonvapauden kokonaan. Tämäkin on inhimillistä, aivan liian inhimillistä: kukapa sitä haluaisi hauraita, perusteettomia uskomuksiaan järkiargumenteilla pommitettavan saati pilkkakirveellä pilkottavan. Tästä johtuen länsimaiset pilapiirtäjät ja poliittiset provokaattorit irvailevat islamia henkensä uhalla.

Kun pyhästä on tehty tabu, se on muuttunut kumoukselliseksi, vaaralliseksi. Lännen pitää olla alati valppaana, ettei islamin pakotettu pyhä nielaise sen perimmäisiä vapausarvoja. Toki löytyy myös läjäpäin lännen omia pyhiä ja tekopyhiä, jotka vastaavasti uhkaavat keskeisiä kansalaisoikeuksia ja ovat valmiit käyttämään poliittista valtaa häikäilemättömästi pyhiä lehmiään suojellakseen.

Pyhää voi kokea monella tavalla, siihen ei tarvita välttämättä kansanperinnettä, uskontoa, esoteriaa tahi uuspakanuutta. Vaihtoehtoinen malli voisi olla vaikka filosofi Eino Kailan luonnontieteellisesti faustinen henki, Cederbergin omin sanoin sielu, ”joka vaaroista välittämättä pyrkii rajattomuuteen ja äärettömyyteen” (169). Toisin sanoen maailman ja kaikkeuden voi kokea pohjattoman syvänä ja korkeana myös henkilö, jota piiskaa eteenpäin, kohti tuntematonta, luonnontiede, mutta samaan aikaan väkevä kaipuu ja pyrkimys monismiin sekä syvähenkiseen elämään. Kailaa lukiessa ei jää epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut liikkuvansa pyhien asioiden äärellä olevaisen saloja intohimoisesti kartoittaessaan.

Ihmisen kyky ja halu kokea pyhää lienee myötäsyntyinen, ja vaihtoehtoisia reittejä korkeuksiin riittää. Kulttuuri- ja aatehistoria ovat niitä tulvillaan. Cederbergiäkin ajaa holismi, mutta se pohjaa eklektiseen ‒ ellei peräti esoteeris-ekumeeniseen ‒ pakanaperinteeseen. Hän yhdistelee eri traditioita varsin vapaasti ja kehittää niistä omannäköisensä aatemaailman. Tällainen yksilöpsykologinen puoli liittyy olennaisesti pyhän kokemiseen: yhden pyhä voi jättää toisen täysin kylmäksi, ja päinvastoin.

Myös tulkintansa Sampo-myytistä tekijä pariinkin otteeseen esittää, samoin Graal-legendaan on jäänyt turhaa toistoa. Cederberg kritisoi aiheen ympärillä pyörivää viihdeteollisuutta, muttei kuitenkaan tee selvää eroa sen ja vakavampien tutkimustraditioiden välillä. Epäilijälle koko ala vaikuttaa helposti niin sanotusti tuulesta temmatulta. Ainakaan historiallis-kriittisen metodin ystävälle Graal ja sen taustaoletukset eivät edusta vakavasti otettavaa perinnettä. Sen sijaan villiä ja vapaata tarinaperinnettä, legendaa, ne eittämättä ovat, kuten Cederbergin tekstistäkin huomaa.

Friedrich Nietzsche totesi myöhäiskaudellaan, että ajattelijalle hengen mitta on se, kuinka paljon totuutta se kestää. Filosofi itse musertui lopulta taakkansa alle, kenties aivokasvaimen tai jonkin muun hitaasti etenevän sairauden johdosta, mutta itsepetokseen hänkin joutui vielä tolkuissa ollessaan turvautumaan, naamioihin, joita ei enää elämänsä kalkkiviivoilla onnistunut erottamaan todellisesta minästään. Hän hukkui omaan pohjattomaan syvyyteensä. Monen etsijän kohtalona on pirstoutuminen, kaaos, epätoivo, ja sen tuloksena henkinen, joskus fyysinenkin, umpikuja.

Graalin yhteydessä Cederberg kuvaa vastaavaa harhaluuloa, ja mainitsee Graalia jahtaavien kristittyjen ”totuudenetsijöiden” edustavan onttoutta tai korvikeuskontoa, joka kuitenkin voi samaan aikaan kertoa ihmisten kaipuusta syvempään henkisyyteen ja kohti maagista ulottuvuutta (264). Tekijän mukaan mainitut ominaispiirteet ovat kadonneet uskonnoista ja maailmasta. Moni uskova on asiasta varmasti eri mieltä, mutta osa eittämättä harhailee tyhjän päällä ja elää itsepetoksessa. Vastaavasti koko Graal-mytologiaa ja sen ympärille kehittynyttä viihdeteollisuutta voi pitää onttona uskomuksiin takertumisena, jolle on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, löytää perusteita. Niin vain ihmiset senkin perässä juoksevat ja samalla markkinamiehet sekä roskakirjailijat käärivät taskuihinsa mittavia voittoja.

Himmlerin salaseuran jäljillä

Cederberg käsittelee laajasti Himmlerin pahamaineista Ahnenerbeä, varsinkin Karl Maria ”Weisthor” Wiligutia ja suomalaista Yrjö von Grönhagenia, joiden salatieteiden harrastus sai paikoitellen koomisia piirteitä. Sattumoisin tämä arvostelija on kirjoittanut reilu kymmenen vuotta sitten aiheesta vaihtoehtohistoriallisen novellin ”Operaatio Äijäkupittaa” teokseen Mannerheimin seikkailuja (turbator, 2012). Cederbergin kuvaus herrain harrastuksista ei jää kauaksi spekulatiivisesta fiktiosta, joskin häneltä tietokirjailijana kaipaisi kriittisempää otetta kansallissosialistien villeimmän rotusiiven huuruisiin tutkimusparadigmoihin ja teorioihin.

Paikoitellen tekijä itsekin huomauttaa, kuinka subjektiivista esoteria on. Kun hän saa saksalaiselta tuttavaltaan ”Tohtorilta” erään Wiligutin intohimon kohteisiin liittyvän kirjan, hän toteaa (208): ”Miten paljon tämä kirja heijasteleekaan koko esoteerista maailmaa tai okkulttista etsijää, joka luo vaikutelmansa mielivaltaisesti ja pakottaa omat merkityksensä asioiden päälle mutta joita ei kuitenkaan välttämättä löydy asioista itsestään.”

Toisaalta tekijän vaellus Wiligutin, Grönhagenin, Otto Rahnin ja Wilhelm Teudtin jalanjäljissä muistuttaa paikoitellen okkulttista gonzo-journalismia. Mustan auringon synkässä loisteessa Cederberg tovereineen törmää tuon tuostakin omituisiin otuksiin, kuten antifalaisiin, uusnatseihin ja uushenkisyyttä SS-linnoista, kylistä, koloista, vuorilta ja metsistä koluaviin sekalaisiin taivaantuijottajiin. Tekijän tuohtumus vakavien asioiden äärellä pinnallisesti pyörivistä kisaturisteista ei jää lukijalta huomaamatta. Siinä on mukava humoristinen sävy.

Usein Cederberg kuitenkin sortuu moralistiseen narinaan, katsoo ihmispoloa ylhäältä alas, eikä edes halua ymmärtää niitä, jotka tekevät samaa kuin hän itse, mutta eri motiiveista ja edellytyksistä käsin. Aristokraattinen tendenssi tahtoo toisinaan kokonaan sulaa synkkäkulmaisen arvostelun ja halveksunnan tuoksinassa, joskin, kuten todettua, huumoriakin asenteessa välillä pilkahtelee.

Cederberg kertoo lukijoilleen myös Keski-Saksanmaalla uinuvasta valtiaasta, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Barbarossasta, jonka paluuta hän itsekin odottaa, jotta alennustilaan vajonnut Eurooppa nousisi uuteen loistoon (palingeneesi jälleen kerran). Myytti on tietenkin historiallisesti tahrattu, kuten hakaristit ja riimut, joita tekijä teoksessaan asiantuntevasti esittelee. Kun Barbarossaa viimeksi operoitiin hereille ja Saksaa yritettiin palauttaa entiseen loistoonsa, Eurooppa vajosi entistä syvemmälle alennustilaan. Siksi romanttisen paatoksen kanssa sietää olla tarkkana.

Ankara tuomari Euroopan raunioilla

Tekijän närkästys leimahtelee välillä esiin ja hän peräti rinnastaa ateistit ja monoteistit, joita suomii rankalla kädellä yleistäen. Molemmat tarvitsevat hänen mukaansa toisiaan ja osapuolten maailmaan suoltamat sielua myrkyttävät tuotokset ovat syypäitä maailman kurjuuteen ja rumuuteen (356). Jos maailma tosiaan on sekä monoteisteille että ateisteille murheenlaakso, ”jossa jumala loistaa poissaolollaan ja luonto on vailla henkeä”, Cederberg itse sen sijaan on vakuuttunut oman maailmankuvansa vapahtavasta vaikutuksesta maailman tilaan. Tätäkin pelastususkomusta sopii tosin vahvoin perustein epäillä.

Cederberg kaipaa teoksessaan toistuvasti jonkinlaista määrittelemätöntä paneurooppalaista unionia nykyisen poliittisen unionin tilalle, joka edustaa hänelle markkinavoimien ja byrokratian ohjaamaa globalistista painajaista (360). Jos pinnan alle sukeltaa, tekijän mukaan Euroopasta löytyy kansoja ja yksilöitä yhdistävä henki, ymmärrys alkuvoimista, näkemys paremmasta Euroopasta. Tämä visio jää kuitenkin kirjassa viitteelliseksi, sitä ei kehitellä edelleen eikä mitenkään edes alustavasti hahmotella.

Suuri henki, joka olisi Euroopan keskeinen johtotähti, ei liene koskaan missään päin maailmaa vaikuttanutkaan. Ainakaan Euroopan historia ei tällaista idylliä tunne, pikemminkin päinvastoin. Vasta nyt, poliittisen unionin myötä, maanosa on saanut pitkään elää suhteellisen rauhassa, joskin Putinin Venäjä tekee kaikkensa tämän asiaintilan muuttaakseen. Ukrainassa se on jo rauhan ja ihmiselämää tuhonnutkin, ja tekee sitä tätä kirjoitettaessakin. Tosin unionin suhteellinen rauha järkkyy toistuvasti terroritekojen ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen vuoksi, mutta sotaa EU:n sisällä on nykyolosuhteissa mahdoton kuvitella. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, siitä ei ole vielä kovin pitkä aika.

Cederberg ampuu välillä kovilla ja viesti on poliittisesti epäkorrekti, mutta häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa Euroopan tilanteesta. Hän yrittää herätellä unikekoja, tai unissakävelijöitä, saada ihmiset havahtumaan ja tiedostamaan ne merkittävät sosiaaliset ongelmat, joita uutisia lukiessa ei voi olla huomaamatta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yhdisti Eurooppaa, tiivisti välejä, mutta tosiasia on, että murtumakohtia on jo kauan sitten alkanut ilmaantua ja eripuraa esiintyä. Brexit oli kenties vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

Voi hyvinkin olla, että vielä lähitulevaisuudessa Eurooppa taas kokee suuria mullistuksia ja konflikteja. Tätä on silti paha lähteä ennustamaan, ainakin niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä valloitussotaansa ja aggressiivista ulkopolitiikkaansa. Se vahvistaa ja yhdistää Eurooppaa jatkossakin. Näin käy lähes aina, kun yhteinen vihollinen muodostaa eksistentiaalisen uhan.

On pelkästään hyvä, että Cederberg sanoo asiat suoraan, kaunistelematta. Se on yksi Pyhän Euroopan vahvuuksista. Sen sijaan poliittisia ratkaisuja tekijä ei tarjoa, pikemminkin hän tarkoituksella niitä välttelee. Ne tuskin olisivat niin sanotun arvoliberaalin nykylukijan mieleen.

Väkivahvaa aforistiikkaa

Parhaimmillaan Cederberg on platonisissa aiheissa, kuten traagisessa kauneuden kaihossa. Teoksesta löytyy osuvia aforistisia sitaatteja, aitoa elämänviisautta, pinnalliseen nykyaikaamme, kuten seuraava (155): ”Aikakautena, jolloin kaikki luonnolliset periaatteet on käännetty päälaelleen, on jokainen kauneuteen pyrkivä luomus uhmakas ele nykypäivän rumuutta ja hengettömyyttä vastaan.”

Komea on myös teoksessa kertautuva teema siitä, kuinka esivanhempamme edelleen elävät meissä (216, kursivointi tekijän): ”Todelliset pyhät paikat löytyvät myös ilman karttoja. Jos seuraa suuntaa sisällään, niin päätyy esi-isiensä jäljille. Syvemmällä tasolla me olemme esivanhempamme, he elävät meissä …”

Samoin Pariisi-osiossa tekijän luonnehdinta sukulaissieluista, elävistä ja kuolleista, jotka etsiessään samoja asioita ylittävät ajan ja paikan, ja ”nivoutuvat yhdeksi sieluksi” (227), napsahtaa kohdalleen.

Erinomaisen sattuva on Cederbergin huomio fin de sièclen taiteilijoista maguksina, tietäjien kaltaisina korkeamman totuuden välittäjinä, ”jotka työllään ilmensivät ja raottivat verhoja johonkin ikuiseen. Taide oli universumin luovan hengen ilmentymä, kapina maailmankaikkeuden pimeyttä ja merkityksettömyyttä vastaan. Se oli kaipuuta kauneuteen ja perimmäistä järjestystä ilmentävään harmoniaan, ja taiteilijan pyhä tehtävä oli kanavoida tuota luovaa henkeä …” (229).

Syvyys Kalevanvuoren korkeuksissa

Pyhä Eurooppa päättyy Suomeen, suomalaiseen kansanperinteeseen. Näin ympyrä sulkeutuu. Kerrassaan mainio on tekijän kuvaus Ritvalan helkajuhlista, joiden huipentuman muuan nimeltä mainitsematon, mutta helposti tunnistettava kulttuurihenkilö pilaa esitelmöidessään siitä, ettei mitään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria saati kansaa edes ole (406). Tässä tekijän närkästynyt musta huumori on parhaimmillaan.

Näkymä Kalevanvuorelta kaakkoon.

Pekka Virkki ei esikoisessaan kuvia kumartele vaan kaataa ne. Jo oli aikakin.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus käsittelee sitä perintöä, joka aina nykypäivään asti on Suomen henkistä ilmastoa tukahduttanut, niin politiikassa kuin kulttuurissa laajemminkin. Kyse on Neuvostoliiton, sittemmin Putinin Venäjän, pelosta ja myötäilystä. Ummehtunut ilma alkaa viimeinkin huoneistossa vaihtua, toimittaja Virkki tuulettaa nurkat kunnolla.

Teos nojaa pitkälti jo julkaistuihin lähteisiin, joten tekijän ansioksi voidaan lukea huomattavan laajan ja hajanaisen aineiston kokoaminen yhteen. Kirja on analyyttinen synteesi ja johtopäätökset vankasti perusteltuja. Moni tunnettu nimi saa ansaitsemaansa kylmää kyytiä, mutta kohtuuttomaan räiskimiseen kirjoittaja ei lankea: tosiasioiden kertominen riittää. Jo ensimmäisen televisioesiintymisen jälkeen kirjan ilmestymispäivän aamuna Virkin puhelin alkoi piristä, kun kalikka kokoomukseen kalahti.

Tekijä toteaa heti lähtökuopissa lähestyvänsä aihetta esseistinä, ei historioitsijana. Silti kirjassa on mojova akateeminen viiteapparaatti laajoine lähdeluetteloineen. Keskivertolukijalle viitteiden kahlaaminen lienee raskasta, mutta voihan teoksen lukea ilmankin. Epäilijät ja opintojen syventäjät sen sijaan voivat tarkan viittauskäytännön ansiosta halutessaan ammentaa suoraan alkulähteiltä.

Käsitteiden määrittelyä

Tekijä käy kirjan alkupuolella, laajemmin toisessa osassa, läpi suomettumisen historiaa ja termin määrittelyä. Esitys kattaa jakson 1944‒1991, jonka jälkeen kolmannessa osassa luodaan katsaus menneeseen ja tulevaan 1990-luvulta käsin. Sen myötä siirrytään varsinaiseen aiheeseen, jälkisuomettumiseen, todetaan se kuolleeksi, ja avataan sen ruumis. Tämä tapahtuu teoksen loppupuolella. Putinin aika on varsinaista jälkisuomettumista, sen jälkiä Virkki siivoaa ja aikoo siivota vastakin. Kunnon patologin tapaan hän ei arkaile työntää sormiaan niljaisiin syvyyksiin.

Tekijä vertaa suomettumista Tukholma-syndroomaan, mikä kuvaakin ilmiötä hyvin. Kun naapurissa on suuri ja mahtava karhu, sitä alkaa moni helposti syleillä, ettei se puolestaan syleilisi meitä kuoliaaksi. Sitäkin se on yrittänyt. Sotien jälkeen keinot vain vaihtuivat.

Informaatiovaikuttaminen ja kotiryssäinstituutio vakiintuivat maassamme nopeasti, toisin sanoen KGB:n työkalupakista tuttu refleksiivinen kontrolli ja muut psykologiset painostuskeinot. On tunnettu tosiasia, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden.

NKP tietenkin myös rahoitti suomalaisia yhteistoimintahenkilöitään ruhtinaallisesti, mikä selviää vaikkapa taistolaisuuden ja SKP:n historiaan perehtymällä. Kestiystävyys ulottui toki kommunistileirin ulkopuolellekin. Hämärät rahavirrat juoksevat edelleen ja alkulähdekin on sama. Tosin sen nimilyhenne ei enää ole NKP tai KGB, mutta jäljistään jäniskin tunnetaan.

Virkin mukaan suomettumisessa olennaista oli sotilaallinen uhka, ylivoimainen sellainen. Pienellä maalla ei ollut mitään mahdollisuuksia itänaapurin kaltaista jättiläistä vastaan, paitsi tietenkin liittoutumalla länteen tai alistumalla suurelle ja mahtavalle. Suomi valitsi pitkään, aivan liian pitkään, nöyristelyn ja kumartelun. Tätä voidaan toki puolustella ja vaikkapa todeta, että rähmällään rypeminen oli eloonjäämisen ehto ja taitavaa ulkopoliittista taktikointia, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus puhkoo kyllä monia tähän liittyviä myyttejä ja selittely-yrityksiä erinomaisen suorasanaisesti.

Ketä suojelupoliisi suojelee?

Virkki suomii reippaasti Supoa, kuten pitääkin. On ilmeistä, että korruptio ja hämäräpuuhat ulottuvat sen korkeimpaan johtoon saakka. Kaikki alkoi jo varhain, mutta sen takana ei ole nainen vaan neuvostomeininki. Kun puhutaan Kekkosen Suomesta, neuvostomeininki on melkein kaiken takana. Perinne jatkui Koiviston kaudelle. Saattaa olla, että se on jatkunut viime aikoihin asti.

Jo Seppo Tiitinen, Supon entinen päällikkö, ja hänen mukaansa nimetty lista, on tunnetusti ongelma avoimuuden ja demokratian kannalta, mutta myöhemmätkään tapahtumat eivät Supon johtoporrasta mairittele, päinvastoin. Päälliköt nimitetään poliittisin perustein, jolloin suhmurointia ja hyväveljeilyä ei voida välttää. Virkki kuvaa tätä sisäpiiritanssia oivallisesti.

Ulkomaalaisviraston entisen pääjohtajan Matti Saarelaisen tapaus on erityisen irvokas. Toimittaja Jarno Liski on tehnyt erinomaista työtä sen tonkimisessa ja Virkki nojaa pitkälti häneen. Suojelupoliisissakin työskennelleen Saarelaisen selittelyt Putinin lähipiiriin lukeutuvalle Gennadi Timtšenkolle kiirehdityn Suomen kansalaisuuden myöntämisen tiimoilta ontuvat pahemmin kuin kolmijalkainen ruuna. Prosessiin liittyy niin paljon omituisuuksia, että niiden setvimiseen menee varmasti vuosia.

Myös Boris Rotenbergille vikkelästi hoideltuun Suomen kansalaisuuteen liittyy kosolti kysymysmerkkejä, joita Virkki käy ansiokkaasti läpi. Korruptio ja mädännäisyys tuoksahtelevat rivien välistä, ja lukija pudistelee epäuskoisena päätään: tällaista ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua.

Sisäministeriö selvittää asiaa. Eri asia on, selviääkö se, vastaako Supo. Siellä tunnetusti nimilistat ja muut kiusalliset salaisuudet pysyvät mahtikäskyllä kassakaapissa. Teoksen lopussa Virkki ehdottaa asiallisesti kaiken ikävän selvittämistä, mikä kieltämättä olisikin ensiarvoisen tärkeää.

Putkimiehiä ja -naisia yli puoluerajojen

Kuten kirjan kansikuvasta huomaa, Virkin tähtäimessä on suomalaisten vasemmistodemarien hapankerma. Keskustan entinen pääministeri Esko Aho on joukossa ainoa poikkeus. Paavo Lipponen taisi sittemmin kääntyä oikeistodemariksi, mutta kuten tekijä osoittaa, sekin oli oikeastaan siirtymistä eräänlaiseen Euroopan suomettamiseen. Pääministeriuransa jälkeen Lipponen on lähinnä edistänyt Putinin Venäjän geopoliittisia tavoitteita ja ajanut kaasuputkea kuin käärmettä pyssyyn. Satoa korjataan parhaillaan.

Sosialidemokraattien syntilista on pitkä ja masentava. Virkki vyöryttää esimerkin toisensa perään eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Toiminta on ollut määrätietoista ja jatkunut vuosikymmeniä, vaikka opportunismillakin on toki ollut siinä osansa. Suomalaisethan ovat lakeijakansaa ja hanakoita kiillottamaan suurempiensa saappaita. Moni tekee sen niin perusteellisesti, että voi ihailla niistä omaa peilikuvaansa.

Perussuomalaisista osansa saavat Laura Huhtasaari, Matti Putkonen ja Olli Kotro. Jussi Halla-aho puolestaan saa ansaitsemaansa kiitosta. Virkki ei kuitenkaan mainitse, että jyrkän Nato-vastaisia Kremlin kellokkaita laiduntaa suurista puolueista eniten nimenomaan perussuomalaisten liepeillä, varsinkin puolueesta erotetuissa tai eronneissa erikoisjeppepiireissä. Niissä ei Putin-mielisyyttä vaivauduta edes peittelemään. Sama pätee tietenkin kommunisteihin, joita edelleen on. He puhuvat edelleen rauhasta, ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Paitsi lännen kanssa.

Perussuomalaisten johdon ja kansanedustajien ylivoimaisen enemmistön nopea kääntyminen Nato-jäsenyyden kannalle repi vajaa vuosi sitten puolueen rivejä ankarasti, ja sosiaalisesta mediasta saa vieläkin lukea katkerokansan syvien rivien Nato-vastaista natinaa. Tosin puolueen kannatukselle Nato-kelkkaan hyppääminen näyttää tehneen pelkästään hyvää. Ratkaisu oli viisas ja osoittaa, että perussuomalaisten järkikärki kykenee tarvittaessa nopeisiin kannantarkistuksiin ja ryhtiliikkeisiin.

Mitä tulee sosialidemokraatteihin, arviossa on turha mennä yksityiskohtiin, jotka tekijä pakkaa kirjassa tiiviiseen muotoon. Kansikuva puhuu puolestaan. Konnagalleria on nyt koko kansan katseltavissa, toivottavasti silmät aukeavat ja uskaltavat nähdä.

Hämärän rajamailla

Venäjän liiketoimintaan ja rahanpesuun on sotkeutunut myös sankka joukko pankkimiehiä ja muita hämäräperäisiä yrittäjiä. Poliitikkojen ja virkamiesten kanssa puuhastellessaan he kietovat nämä seittiin, josta voi olla vaikea pyristellä irti. Virkki osoittaa journalistisiin lähteisiin nojaten, miten tunnettu kohuliikemies yhteistyössä eräiden näkyvien poliitikkojen kanssa jopa junaili Al-Holin leiriltä Isis-vaimoja ja -pilttejä Suomeen. Suunnitelmat sentään kariutuivat, mutta jotain saattoi silti jäädä julkisuudelta peittoon. Tekijä vihjaa, että mikäli pesää ei ole kunnolla putsattu, saattaa sieltä vielä nousta hämähäkkejä saalistaan syömään.

Tässä yhteydessä vanhoja olisi kannattanut kaivella enemmänkin. Monella johtavalla poliitikollamme on pitkälle menneisyyteen ulottuvia suhteita Venäjään, ja osa niistä saattaa edelleen vaikuttaa heidän toimintaansa. Silloin se ei tapahdu isänmaan puolesta vaan joskus peräti sitä vastaan.

Virkki kuitenkin lupaa tutkia tiettyjä yhteyksiä jatkossakin, joten uusia kirjoja on tulossa. Entisten kokoomusministerien puuhasteluissa kaivelemista kieltämättä riittää. Näistä Jälkisuomettumisen ruumiinavaus antaa väkevää esimakua.

Pääministeri Stubb jälkisuomettamassa

Kokoomuslaisista puolueen nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen pääsee Virkin erityiskäsittelyyn, niin että puhelinlangatkin kirjan ilmestyttyä alkoivat laulaa, mutta toki lähihistoriasta löytyy muitakin puolueen kärkinimiä, joiden toimintaa sopii ja pitää kyseenalaistaa.

Hallituksen Fennovoima-ratkaisu 2014 sisältää jälkisuomettumisen keskeiset elementit pähkinänkuoressa. Alexander Stubbin siniset silmät jäävät Virkin käsittelyn ulkopuolelle, joten tässä on hyvä täydentää opittua ja jättää Mykkänen kirjan lukijoille.

Silloinen pääministeri Stubb ei sulattanut etenkään vihreiden kansanedustajien terävää Rosatom-kritiikkiä, joka jälkiviisaasti ja monen mielestä jo vuonna 2014 osui täysin nappiin. Pääministeri ripitti epäilijöitä ankarasti ja löi lopuksi pöytään russofobiakortin:

”Se, joka minua eniten häiritsee tässä keskustelussa, on tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa. Se tulee nimenomaan sitä kautta, että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Tässä kannattaa puhua energiasta energiana, Stubb sanoi tiistaina eduskunnan lähetekeskustelussa.”

Kuten Virkki teoksessaan kuvaa, myös Lipposen kaasuputkea perusteltiin yhtä herkkäuskoisesti: se on pelkästään energiapolitiikkaa, ehkä myös hieman ympäristöpolitiikkaa. Muu on russofobiaa. Oras Tynkkynen esitti 2014 painavan puheenvuoron, joka ansaitsee kunniamaininnan:

”Rosatom ei ole mikään tavallinen yritys. Rosatom on Neuvostoliiton entinen atomienergiaministeriö, joka vastaa edelleen Venäjän ydinasehuollosta. Rosatom on suoraan (presidentti Vladimir) Putinin hallinnassa oleva valtion liikelaitos, jonka tehtäviin kuuluvat, sanatarkasti, Venäjän geopoliittiset intressit.”

Myös ruotsalaisen kansanpuolueen Stefan Wallin muistutti tosiasioista: ”Ei voi olla punnitsematta ajatusta, että Venäjä tietyssä tilanteessa alkaisi laajemminkin harrastaa voimapolitiikkaa energiapolitiikan jatkeena.” Ennustus, tai hypoteesi, on suorastaan profeetallinen, niin hyvin se osuu maaliin. Stubb ei antanut varoitusten häiritä, nehän olivat pelkkää asenteellista Venäjä-pelkojen lietsomista ja russofobiaa.

Oras Tynkkynen kertoi kuitenkin totuuden: ”Fennovoima havittelee Suomeen itse asiassa Putinin reaktoria.” Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Hanhikiven ydinvoimalan sopimus Rosatomin kanssa peruttiin kiireen vilkkaa. Sekin todistaa hankkeen arvostelijoiden olleen jo 2014 täysin oikeassa.

Stubb sentään myönsi virheensä, kun naamiot riisuttiin. Saattaa olla, että hänelle tulee lähitulevaisuudessa muihinkin lausuntoihinsa liittyen ripittäydyttävää. Onhan hän ehtinyt sanoa ja kannattaa uransa aikana vaikka mitä.

Nato-option harha

Yksi Stubbin myöntämistä virheistä on se, ettei hän aikoinaan edistänyt Suomen Nato-jäsenyyttä. Hän on oikeassa, se oli virhe.

Vuosikausia Suomen poliittinen johto alkoi välittömästi puhua läpiä päähänsä Nato-optiosta, jos joku rohkea kansalainen, ryhmä tai kansanedustaja kehtasi ehdottaa Natoon liittymistä tai edes keskustelua siitä. Kriisin aikana ei voi jäsenhakemusta jättää, suojasäällä ei tarvitse eikä kannata, ettei joku vain provosoidu. Tämä liturgia kävi jälkisuomettumisen aikakaudella kaikille tutuksi.

Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan 8.8.2008, alkoi viimeistään olla selvää, millaisesta valtiosta on kyse. 2014 Ukrainan tapahtumat ja Krimin valloitus olivat viimeinen naula arkkuun. Silti vain harva poliittinen johtaja uskalsi puhua Nato-jäsenyyden puolesta. He olivat oikeassa, hyssyttelijät väärässä. Perinteisestä jälkisuomettuneesta linjasta ei kuitenkaan lipsuttu. Keskinäisriippuvuuden nimeen vannova Suomi suosi edelleen ystävyyttä, yhteistyötä ja liikekumppanuutta. Ei olisi kannattanut.

Kun autoritaariset valtiot, tai ainakin niiden johto, tätä kirjoitettaessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusten ratifioinnin kanssa venkslaavat ja vatuloivat, on selvää, ettei mitään Nato-optiota koskaan ole ollutkaan. Onneksi Suomi onnistui kuitenkin neuvottelemaan turvatakuut Yhdysvalloilta ja Isolta-Britannialta, vaikka 5. artiklan suoja meiltä edelleen puuttuukin. Sen saaminen riippuu diktatoristen johtajien mielivallasta ja poliittisista peleistä. Jälkiviisaasti voi ja pitää sanoa, että jäsenhakemusta ei olisi kannattanut jättää viimeiseen tippaan.

Mitä tulee Turkin ja Unkarin diplomaattisiin ukaaseihin ja ehtoihin, kannattaa muinaisten roomalaisten tapaan kysyä, cui bono.

Sananen tyylistä ja kieliasusta

Nykyään arvostelija joutuu lähes poikkeuksetta lisäämään arvionsa loppuun erillisen osion pelkästään kielikukkasille. Virkin muuten moitteeton esikoinen ei valitettavasti muodosta poikkeusta. Teos on paikoitellen kankea ja kulmikas, vanhahtava tyyli ja rönsyilevät lauserakenteet haittaavat turhaan lukemista. Pienellä lisähiomisella tekstin olisi saanut selkeämmäksi ja jutun juohevammaksi.

Tyylin lievänä heikkoutena voidaan pitää varsinkin lyhenteiden käyttöä, joista ”ns.” ja ”nk.” kummittelevat koko ajan. Toisinaan jopa ”ns.” ja lainausmerkit esiintyvät yhdessä, vaikka ne ajavat saman asian, eli kyseessä on tårta på tårta, jos toiseen kotimaiseen turvautuminen sallitaan. Muutenkin liiallinen anteeksi pyytely lainausmerkein heikentää sanonnan iskevyyttä. Ei tällaisessa teoksessa kannattaisi pahemmin jarrutella vaan antaa palaa.

Jälkisuomettuminen ei saisi ulottua myöskään kieleen. Vaikka ikkunat ovat apposen auki Eurooppaan, niistä ei kannata päästää sisään kaikkia mahdollisia anglismeja ja painajaismaisia uustermejä. ”Luonnemurha” on suomen kielen murhaa, alkukielellä character assassination. Termi tarkoittaa henkilön maineen tuhoamista.

Toistuva erhe on välilyönti sanaliiton sisältävien yhdyssanojen välimerkeillä erotetun alkuosan sanojen ja jälkiosan välillä, tyyliin ”Suomi-Venäjä -seura”, kun oikea muoto kuuluu Suomi‒Venäjä-seura. Välilyönti ennen jälkiosaa tulee vain silloin, jos yhdyssanan alkuosa muodostuu erillisten sanojen liitosta (sanaliitto, jossa on välilyöntejä). Täsmällisyyteen tähtäävä pilkunviilaaja kiinnittää myös huomiota alkuosan sanojen väliin tulevan viivan pituuteen, kuten tarkkasilmäisimmät yllä olevasta esimerkistä voivat havaita. Sen suhteen sääntö kannattaa aina tarkistaa huolella, jos epävarmuutta viivan laadusta vähänkin ilmenee. Vastaavasti vaikkapa sivulla 293 oleva muoto ”PiS -puolueen” sisältää välilyönnin, vaikkei pitäisi. Näitä virheitä teoksessa on turhan paljon.

Mainittujen ongelmalasten ohella lukemista häiritsee vanhahtavan taho-sanan yletön viljeleminen. Pahimmillaan se pomppaa silmään kolmesti samalla sivulla, kun sitä ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei sitten kerran tai pari ironisesti vaikkapa termissä ”arvovaltainen taho”. Samoin ja-sanan toistuva korvaaminen sekä-sanalla ja liiallinen ajatusviivojen käyttö heikentävät lopputulosta.

Tällaisista puutteista olisi hyvä päästä eroon seuraavissa kirjoissa. Tietenkin jo käsillä oleva teos olisi kaivannut perusteellista kielihuoltoa ja oikolukua, sillä lähes joka sivulta löytyy jotain pientä tai joskus isompaakin huomautettavaa. Saattaa tosin olla, että epätäsmällisyys häiritsee vain täydellisyyden tavoitteluun taipuvaisia arvostelijoita, jotka samalla haluavat vaalia ja suojella suomen kieltä viimeiseen asti.

Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen toimituksellinen huolimattomuus ulottuu jopa viiteapparaattiin. Viittauskäytäntö muuttuu jostain syystä teoksen viimeisessä osassa. Sitä ennen viitteet on sijoitettu aina osan loppuun, kun taas viimeisessä osassa ne löytyvät kunkin luvun lopusta. Mitään logiikkaa yllättävään muutokseen ei sisälly.

Teos sinänsä on niin tärkeä ja viesti tiukka, että tyyli saisi olla vähintään yhtä tiukka, ellei tiukempikin. Kun löysät ottaa pois, viesti menee paremmin perille. 

Sammakko on toteuttanut melkoisen kulttuuriteon saattamalla norjalais-brittiläisen Sue Prideaux’n palkitun Nietzsche-elämäkerran suomenkieliseen asuun. Kirjaa koristaa vieläpä komea kansipaperi ja pitää koossa laadukas lankasidos, joka sietää toistuvaa lukemista ja selailua, palaamista, sukeltamista, kertaamista, vanhojen kaivelua, uusia oivalluksia.

Kustannustalot ovat pitkään säästösyistä suosineet liimasidosta, jonka lujuus vaihtelee, mutta joskus johtaa nopeasti niin sanottuun irtolehtipainokseen. Tämän arvostelijan kotikirjaston pahnanpohjimmaisia tässä suhteessa ovat Gummerus ja Otava. Eräästä 2000-luvun taitteessa julkaistusta Otavan Kirjasto -sarjan maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta irtosi kolmannella lukemisella koko pakka, jo aiemmin liimauksesta livahtaneiden sivujen päälle, niin että kannet vain jäivät kouraan, jonka myötä koko rakas kirjavainaa piti laskea kunniattomaan hautaan Moolokin pohjattomaan kitaan.

Vankka lankasidos kertoo kirjan arvostamisesta, sellaisesta lukija ja bibliofiili myös mielellään maksaa vähän enemmän. On irvokasta kaupata painoarvoltaan huomattavia kirjoja, jotka leviävät kolmannella lukukerralla käsiin. Käsillä oleva En ole ihminen, olen dynamiittia! on kuitenkin saanut arvoisensa asun ja kestää useiden suomalaispolvien syvällisen perehtymisen. Täsmälääkettä tulevaan aikalaishulluuteen on siis vielä viattomille nykysilkohapsillekin luvassa, kunhan he aikanaan perivät vanhempiensa tai sukulaisensa kotikirjaston, tai 2050 löytävät yhteen painokseen jääneen merkkiteoksen kulmakunnan nuhjuisesta antikvariaatista. Silloin se on eittämättä jo keräilyharvinaisuus ja hinta sen mukainen. Se ei haittaa: hyvä kirja vain paranee vanhetessaan.

Aiemmin suomeksi on Nietzschestä ilmestynyt lähinnä suppeampia, akateemispainotteisia tutkielmia, joissa elämäkerrallinen aines on jäänyt vähemmälle. Vain alkujaan 1992 ilmestynyt Ben MacIntyren mainio Herrakansa viidakossa ‒ Elisabeth Nietzschen elämäkerta (suom. Jelena Vallenius ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2002) käsittelee laajemmin myös päähenkilön veljen elämäntapahtumia. Vastaavasti Prideaux joutuu sattuneesta syystä valottamaan teoksessaan Nietzschen elämän ohella pikkusisko Lisbethin oikkuja, aatoksia ja tekoja.

Elämäkerta on oivallisesti suomennettu ja kieliasu nykyolosuhteisiin nähden varsin moitteeton. Jotain pientä huomautettavaa toki sieltä täältä löytyy, kuten ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” -teoksen nimen toistuva kursivoiminen, vaikka sitä ei ole suomennettu. Kääntäjä lienee tässä seuraillut uskollisesti alkuteoksen käytäntöä: tapanahan on kursivoida vain olemassa olevien teosten nimet, mutta kyseistä teosta ei vielä suomeksi ole. Toivottavasti jossain vaiheessa on. Ahkera Books on Demand -kääntäjä Risto Korkea-aho saattaa ennen pitkää tarttua myös tähän haasteeseen.

Sikäli on suoranainen häpeä, etteivät suuremmat tai edes pienemmät talot ole vaivautuneet julkaisemaan nuoremman Nietzschen tärkeitä ja aina ajankohtaisia pääteoksia suomeksi. Korkea-aho sentään on omalla kustannuksellaan suomentanut peräti Aamuruskon (BoD, 2017), jota jo 1960-luvun alussa käännetyn Iloisen tieteen (suom. J.A. Hollo,Otava, 1963) ohella sopii pitää Nietzschen valistuskauden pääteoksena. Niistä löytää aina jotain uutta ja tuoretta.

Jostain syystä Nietzsche-villitys näyttää tällä hetkellä hehkuvan kuumana erityisesti Suomessa, onhan puolen vuoden sisään ilmestynyt jo kolme häntä käsittelevää teosta, Tarmo Kunnaksen akateemisesti polveileva Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022), Jon Hällströmin jylhän vaellushenkinen Luonnon nostatus ‒ Nietzschen, Hessen ja Wagnerin voimapaikat (Salakirjat, 2022) ja käsillä oleva Prideaux’n 2018 alkukielellä ilmestynyt laaja elämäkerta.

Kieltämättä maailma näinä päivinä täyttyy juuri sellaisesta nihilistisestä vilskeestä ja vipinästä, ahdasmielisestä nurkkakuntaisuudesta, orjamaisesta kaunamoralismista ja hengen dekadenssista, jollaisesta filosofi aikoinaan varoitteli, ja jonka tuloa hän ennusti. Tässä globaalissa kurimuksessa Nietzschen filosofian maailmanhistoriallinen kumu pauhaa entistä kohtalokkaammin.

Kun aamusta iltaan joutuu taivastelemaan viimeisten ihmisten irvokasta kuolemantanssia turhuuksien roviolla, ei Nietzschen painavuutta voi olla tunnustamatta. Siksikin on hienoa, että häntä koskevia teoksia ilmestyy kotimaisella tasaiseen tahtiin. Toivottavasti myös filosofin kaikki vielä kääntämättä olevat teokset saataisiin kiinnostuksen myötä vihdoin suomeksi, mieluiten mahdollisimman akateemisina laitoksina. Ja tietenkin lankasidoksina. Vielä ei ole liian myöhäistä.

Lahjakkaan lapsen tragedian synty

Prideaux’n teos on paikoitellen hieman naistenlehtityylinen juoruilussaan ja henkilöiden välisten pikkumaisten ristiriitojen setvimisessään, mutta toisaalta moni nykylukija mitä ilmeisimmin kaipaa saippuaoopperaa ja alhaista juonittelua arkensa virkistykseksi. Nietzsche, jos kuka, olisi ymmärtänyt sen.

Jos kirjaa vertaa vaikkapa Aappo Heikkisen, J.E. Salomaan, Aarne Kinnusen tai Tarmo Kunnaksen vuosikymmenten saatossa ilmestyneisiin Nietzsche-tutkielmiin, luettavuus ja ymmärrettävyys on aivan eri luokkaa, siis erityisesti filosofiselle hiustenhalkomiselle nuivempien maallikkojen makuun. Tässä ei kannata edes mainita vuonna 2005 suomennettua Gilles Deleuze’n Nietzsche ja filosofia -monografiaa (suom. Tapani Kilpeläinen, Kustannusosakeyhtiö Summa), joka on jälkimoderniin ranskalaiseen tapaan kielellisesti haastava, mutta sisällön puolesta Nietzschen ajattelua heikosti valaiseva, ellei peräti tyhjää koliseva.

Juuri Nietzschen filosofia selittyy pitkälti hänen kokemuksillaan ja luonteellaan, joten siinäkin mielessä Prideaux’n lähestymistapa on perusteltu ja jälki komeaa. Koska tekijä ei itse ole filosofi, hän on valinnut tietoisesti nimenomaan elämään keskittyvän tarkastelutavan, jossa päähenkilön ajattelua sivutaan vain nimeksi, pääkohdat ja merkittävimmät käänteet ymmärrettävästi esitellen. Jos lukija niiden myötä Nietzschen filosofiasta kiinnostuu, hän voi ammentaa suoraan alkulähteiltä.

1844 Röckenissä syntynyt ajattelija on nuorena ”aivojen pehmentymiseen” kuolleen pastorin esikoispoika, jonka kasvatus noudattaa porvarillisia suuntaviivoja, sen ajan tavan mukaan. Hän varttuu naisten keskellä, mikä saattaa selittää hänen kauniimpaan sukupuoleen myöhemmin kohdistuvia pippurisia piikkejään.

Jo nuorena tuleva filosofi osoittaa hämmästyttävää kykyä improvisointiin pianon ääressä, ja sekös ilahduttaa lähipiiriä, joka saa nuorukaisen taidonnäytteistä toistuvasti nauttia. Musiikki onkin Nietzschelle elämänmittainen intohimo ja hänen kirjallisen tuotantonsa johtomotiiveja; onpahan jälkipolville säilynyt useampi äänite hänen vaatimattomia sävellyksiäänkin. Nämä Prideaux unohtaa mainita, kenties tarkoituksella. Elämäkerrasta voi kuitenkin lukea, mitä mieltä ammattimiehet Nietzschen säveltaiteilusta aikoinaan olivat.

Lahjakas lapsi menestyy opinnoissaan hyvin, Prideaux kuvaa kehitystä saksalaiseen perinteeseen istuvasti, kuin Bildungsromanissa ikään, ja johdattelee lukijan preussilaisen koulukurin ja klassisen sivistyksen saloihin. Nekin osaltaan selittävät filosofin myöhempää ajattelua ja kiinnostuksen kohteita.

Nietzschen elämän suurin tragedia on jo nuorena alkanut jatkuva sairastelu, joka on useimmiten pitkäkestoista ja vakavaa. Se on hänen filosofiansa ytimessä, sen olemassaolon ehto ja suurin selittäjä. Se myös pakottaa hänet keksimään toipumiskeinoja, joista ankara patikointi ulkoilmassa antaa myöhemmin ratkaisevia herätteitä hänen ajattelulleen. Voidaan sanoa, että Nietzsche filosofoi kävellessään. Hän kuuluu siis itseoikeutetusti peripateettiseen koulukuntaan.

Myös Friedrichin pikkuveli kuolee parivuotiaana ja kun samaan aikaan huomioidaan, että suvussa on esiintynyt paljonkin perinnöllisiä sairauksia, ei ole ihme, että filosofi itsekin aavistelee synkkää kohtaloaan jo nuoresta pitäen. Se näkyy hänen ajattelussaan, jonka pääteema, itsensä ylittäminen ja vastusten voittaminen, nousee, kuten todettua, suoraan hänen elämästään.

Korvikeisät esikuvina

Prideaux valottaa onnistuneesti, miten tärkeässä roolissa isähahmot ovat nuorena oikean isänsä menettäneelle Nietzschelle. 1868 klassisen filologian huippulahjakkuus kuulee Richard Wagnerin oopperoiden Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat alkusoitot ja ihastuu ikihyviksi. Saman vuoden marraskuussa hän tuttavansa välityksellä tapaa säveltäjämestarin ja vaikuttuu syvästi aidon taiteilijaneron kohtaamisesta.

Nietzsche ei tunne filologiaa omaksi alakseen, hänen romanttis-taiteellinen luonteensa ei millään tahdo sopia homeisten vanhojen tekstien pedanttiseen tonkimiseen. Hänessä on kosolti sankaria, suurmiestä ja seikkailijaa, mikä ajaa häntä taiteen ja filosofian pariin, maailmannerouden ikiaikaiseen valtakuntaan.

Jo 1865 Nietzsche on löytänyt kirjakaupasta sattumalta Arthur Schopenhauerin 1818 ilmestyneen ja 1844 laajennetun pääteoksen ”Maailma tahtona ja mielteenä” (ei suomennettu), ja sitä tutkittuaan välittömästi lumoutunut suuren pessimistin näkemyksistä. Sivumennen on sanottava, että mitä enemmän Schopenhauerin teoksia lukee, sitä selvemmin hänen tyylinsä ja ajattelunsa esikuvallisuus Nietzschessä näkyy. Toisin kuin moni ja filosofi itsekin luulee, se näkyy vielä Nietzschen loppukaudenkin teoksissa.

Sattumoisin myös Wagner kuuluu pessimismin ja myötätunnon filosofin ihailijoihin, joten nuorella filologilla ja vanhemmalla säveltäjällä riittää kosolti keskusteltavaa. Nietzsche tuntee todellisen kutsumuksen kutittelevan sieluaan ja imee ahnaasti vaikutteita rakkaalta mestariltaan.

1869 Nietzsche nimitetään Baselin yliopiston klassisen filologian apulaisprofessorin virkaan ja samalla hän joutuu luopumaan Preussin kansalaisuudesta. Wagner sattuu asumaan lähistöllä Tribschenissä rakastajansa Cosima von Bülowin, säveltäjä Franz Lisztin tyttären, kanssa. Nuoresta apulaisprofessorista tulee nopeasti huvilan vakiovieras ja jo seuraavana vuonna hänet korotetaan täysivaltaiseksi professoriksi.

Toinen merkittävä isähahmo Nietzschelle on Baselin yliopiston historian professori Jacob Burckhardt, jonka huomattava vaikutus Nietzschen filosofiaan säilyy Schopenhauerin tapaan loppuun asti. Prideaux tähdentää Burckhardtin merkitystä melkeinpä liian vähän, vaikka toisaalta kuvailee ansiokkaasti miekkosten yhteisiä kävelyretkiä ja niiden aikaisia keskusteluja.

Myös Burckhardt on Schopenhauerin ajattelun lämmin ystävä, mutta nimenomaan hänen omat näkemyksensä innoittavat kovasti nuorta kollegaa. Historioitsijan antiikkiin ja renessanssiin liittyvät pohdiskelut vaikuttavat syvällisesti Nietzschen filosofian tuleviin pääkäsitteisiin ja -teemoihin. Jatkossa Nietzsche myös lähettää kaikki uunituoreet teoksensa Burckhardtille ja toivoo niistä palautetta.

Keskeinen aihe Nietzschen filosofiassa on Burckhardtin osoittama raakalaismaisuuden ja julmuuden esiintyminen luovan kulttuurin yhteydessä, sen olennaisena osana. Kiiltokuvaidylli antiikin ja renessanssin harmoniasta, joka tuolloin on vielä valtavirtaa, ei vastaa todellisuutta, ja tästä oivalluksesta Nietzsche saa kosolti tuimaa tuulta siipiensä alle.

On perusteltua sanoa, että juuri Burckhardtin verevät kuvaukset renessanssin Italian loistavan turmeltuneista hallitsijoista johtavat vähitellen Nietzschen yli-ihmisoppiin ja aristokraattiseen radikalismiin. Vastaavasti Machiavellin vaikutusta hänen myöhäiskauden ajatteluunsa ei voi liikaa korostaa. Kauniiden hirviöiden lumo kuljettaa filosofin myöhemmin myös Julius Caesarin ja Napoleonin jalustan juurelle, tosin jälkimmäistä hän ihailee pienellä varauksella. Cesare Borgia näkyy kiehtovan Nietzscheä erityisesti hänen viimeisissä teoksissaan.

Kenenkään uskolliseksi opetuslapseksi Nietzschestä ei kuitenkaan ole, sellaiseen hän on aivan liian itsenäinen ja selkärankainen. Individualistina Nietzsche haluaa olla riippumaton, omaehtoinen, ja elää vaarallisesti, jatkuvassa epävarmuudessa ja väliaikaisuudessa. Hän kapinoi kuppikuntia, lahkoja, perinteitä ja auktoriteetteja vastaan ja tekee siitä filosofiansa perustan: kaikki pitää kyseenalaistaa, koetella, mitata ja arvioida uudelleen. Sen saa varsinkin Wagner hyvin pian huomata.

Vapaan hengen perspektiivioptiikka
 
Myöhempi välirikko säveltäjän kanssa ja siihen johtaneet syyt on Prideaux’n teoksessa pikkutarkasti kirjattu. Etäisemmäksi jääneen Burckhardtin kanssa ystävälliset suhteet sen sijaan säilyvät katkeraan loppuun saakka. Prideaux myös hieman toistaa itseään kertoessaan siitä, miten Nietzsche saa selville, että Wagner on arvellut hänen sairastelunsa johtuvan liiallisesta itsetyydytyksestä, mikä tuohon aikaan tarkoittaa homoseksuaalisuutta. Aihe lienee tekijälle liian kutkuttava tiukkaan kustannustoimittamiseen taipuakseen.

Wagner ja Schopenhauer jäävät Nietzschelle varoittaviksi esimerkeiksi ja kiistakapuloiksi, joita hän toistuvasti hutkii teoksissaan. Joku voisi puhua pakkomielteisestä isänmurhasta tai kostosta ainakin Wagnerin kohdalla. Nietzschelle kyse on kuitenkin ennen muuta vapautumisesta, kahleiden pudottamisesta. Sen myötä hän keksii vapaan hengen (freigeist) käsitteen ja omistaa teoksensa ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” sellaisille, alunperin myös Voltairelle. Hän kuitenkin poistaa Voltaire-omistuksen myöhemmin.

Vähitellen Nietzsche muokkaa vapaasta hengestä tietoteoreettisen mallin, perspektivismin, joka vieroksuu lopullisia totuuksia. Opin mukaan näkökulman vaihtaminen vaikuttaa käsitykseen ilmiön tai olion totuudesta. Tässä piilee tietenkin relativismin ongelma, johon Nietzsche ei kiinnitä huomiota, mutta toisaalta hänen metodinsa on lähinnä ”näinkin voi ajatella” tai ”jos asiaa katsotaan näin, se näyttääkin tällaiselta”. Toisin sanoen hän pitkillä patikkaretkillään rustaa muistivihkoonsa ajatuskokeita, hypoteeseja, joita hän sitten myöhemmin teoksissaan aforistisesti kehittelee ja testaa.

Tunnettu tosiasia on, että filosofilta löytyy huomattava määrä keskenään ristiriitaisia väitteitä, minkä perspektiivioptiikka osaltaan selittää. Kyse on eittämättä myös siitä, ettei logiikka saati johdonmukaisuus kuulu ajattelijan vahvuuksiin. Kuitenkin vapaan hengen tavoite välttää lopullisia totuuksia, erityisesti kiinni naulattuja vakaumuksia, voi parhaimmillaan auttaa ymmärtämään toisenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, kenties myös oppimaan niistä jotain uutta, ja suvaitsemaan erilaisuutta sekä erimielisyyttä. Samoin se voi opettaa lempeyttä omia aivan liian inhimillisiä hairahduksia kohtaan. Nämä seikat varmasti pyörivät Nietzschen mielessä, kun hän vuoristopoluilla ja metsien siimeksessä vaeltaessaan perspektivismiään luonnostelee ja oikuttelevaa luontoaan karaisee.

Villi ja vapaa venakko

Nietzschen elämän kenties vavahduttavin, jopa järkyttävin, tapahtuma on kaksikymmentäyksivuotiaan kosmopoliitti Lou Salomén kohtaaminen jälkiseurauksineen. Aiheesta löytyy jo melko kattava selostus aiemmasta esseearviosta, joten sitä on tässä turha toistaa.

Prideaux pääsee toden teolla juorutoimittajan rooliinsa kiihkeäksi äityneen kolmiodraaman, oikeastaan neliödraaman, kuvauksessa, varsinkin Elisabeth Nietzschen ja Loun repivässä suhteessa. Inhimillinen, aivan liian inhimillinen saa siinä karmivimman ilmaisunsa, tragikoomisen ja alhaisen. Kaikki osapuolet menettävät itsehillintänsä ja sivistyksen naamiot putoavat.

Elämäkerturi osoittaa, miten Lou Salomén, arkkityyppisen älyllisesti suuntautuneen femme fatalen, merkitystä Nietzschen filosofialle ei kannata väheksyä. Nuoren venakon hienostuneesti emansipoitunut henki, tiimalasivartalo ja villi luonne saavat miesten päät sekaisin historiallisin seurauksin, ja samalla Lou itse saa sivukaupalla intiimiä ainesta tuleviin teoksiinsa. Hänen valloitustensa listaan lukeutuvat Nietzschen ohella Rainer Maria Rilke ja Sigmund Freud. Elisabeth ei naikkosta lämmöllä muistele, päinvastoin.

Prideaux’lle on sattunut teoksen päättävässä aikajanassa pieni erhe, kun hän sivulla 517 väittää, että kuuluisa kolmen koplan valokuva olisi 1882 otettu Baselissa. Leipätekstissä paikka on oikein eli Luzern.

Dionysos

Nuori filologi hakee Baselin yliopiston filosofian oppituolia jo 1871, vain vuotta filologian professoriksi nimittämisensä jälkeen, ilman tulosta. Hän kokee entistä väkevämmin todellisen kutsumuksensa piilevän aivan muualla kuin filologiassa. Jo aiemmin hän Leipzigin yliopistossa opiskellessaan törmää Pindaroksen Pythia-oodeissa lauseeseen ”Tule siksi mitä olet, opittuasi mitä se on”. Ohje jää Nietzschen motoksi ja pääteemaksi koko loppuelämän ajaksi. Se hallitsee vielä hänen omituista omaelämäkertaansa Ecce homoakin, joka on samana vuonna suomennettu peräti kahdesti (Tuikku Ljungberg, Unio Mystica, 2002 ja Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002).

Se, ettei Nietzsche pätevyyden puuttuessa pääse filosofian professoriksi, ei kuitenkaan lannista häntä. Hän filosofoi iloisesti itseoppineena ja julkaisee lopulta tärkeimmät teoksensa omakustanteina, mutta salaperäinen sairaus vaikeuttaa elämäntehtävää alusta asti. Lopulta hän saa eron yliopistosta ja sen myötä pienen eläkkeen, joka melkein saman tien muodostuu työkyvyttömyyseläkkeeksi. Samalla filosofi menettää Sveitsin kansalaisuuden ja jää loppuelämäkseen isänmaattomaksi, vaeltavaksi kosmopoliitiksi. Se sopii oivallisesti saksalaisen nationalismin ankaralle kriitikolle, joka haaveilee suuresta ja mahtavasta Euroopan imperiumista.

Nietzschen sairaus on yksi filosofian historian suuria arvoituksia, mutta Prideaux ei valitettavasti kaivele sitä ollenkaan nykytiedon valossa. Hän kyseenalaistaa vanhan syfilishypoteesin, muttei käsittele tuoreempia selityksiä filosofia vaivanneelle vitsaukselle.

2000-luvun alussa neurotieteilijät kiinnostuivat mysteeristä ja julkaisivat vertaisarvioiduissa tiedelehdissä useita tutkimuksia sairauden mahdollisesta alkuperästä. Jon Hällströmin mukaan (Luonnon nostatus, 281, kursivointi alkutekstissä) ”tutkijat päätyivät neljään eri diagnoosiin. Ainut yksimielisyys vallitsi syfilis-diagnoosin paikkansa pitämättömyydestä. Kaksi tutkimusta päätyi diagnoosissaan meningeoomaan, joka on aivokalvon hyvälaatuinen kasvain. Sairaus selittäisi sekä Nietzschen vuosikymmeniä jatkuneet hermostolliset oireet että lopullisen dementoitumisen: meningeooma olisi mahdollista todentaa Nietzschen jäänteistä”.

Hällström pohtii, josko Röckenin kirkkomaan perhehaudan mahdollisen siirron yhteydessä tarpeelliset testit filosofin jäänteistä voitaisiin ottaa. Tämä on kerrassaan kiehtova ajatus.

Kuten todettua, juuri vakava sairastelu ja sen myötä seurannut avuttomuus, hoivaajien ja auttajien, erityisesti pikkusisko Lisbethin, armoille joutuminen, vaikuttaa ratkaisevasti Nietzschen filosofiaan. Sitä ei voi ymmärtää ilman tietoa sairauden riivaaman puolisokean professorin läpi elämän jatkuneista kärsimyksistä. Prideaux onnistuu kuvaamaan piinapenkin erinomaisesti. Nietzschen kohtalonrakkaus, amor fati, armoton fatalismi, valmius hyväksyä kärsimys olennaisena osana maallista vaellusta, sanoa kaikelle uhmakkaasti ”kyllä”, rakastaa elämää niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, nousi juuri tästä. Hän totisesti tiesi, mitä stoalaisuus käytännössä on.

Epäjumalten hämärän (suom. Markku Saarinen, Unio Mystica, 1995) tunnettu maksiimi ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua” perustuu juuri stoalaisuuteen, mutta siinä huomaa helposti myös nykyiset nopean palautumiskyvyn eli resilienssin ja antihaurauden käsitteet: vastoinkäymiset on käännettävä voitoksi, vahvuuksiksi. Takaiskun jälkeen on tultava entistä lujemmaksi. Tämä on myös yli-ihmisyyden ytimessä. Käsite tarkoittaa nimenomaan ylittämistä, ylitse käymistä. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa ja muokata paremmaksi, voimakkaammaksi, julmemmaksi, kovemmaksi, lempeämmäksi, armeliaammaksi, kärsivällisemmäksi, kauniimmaksi. Se on koko maallisen vaelluksen kestävä projekti. Ja siinä on vaaransa.

Nietzschen filosofiassa taistelun, kamppailun ja sodan vertauskuvallinen korostaminen liittyy juuri tähän, siinäkin näkyy vahvana stoalaisuuden esikuva. Hänelle elämä on jatkuvaa sotapalvelusta, ”elämän sotakorkeakoulu”, ja ihminen erilaisten vaistojen, viettien, halujen, pyrkimysten ja vitsausten temmellyskenttä. Jo nuorena yli-ihmisajatus alkaa orastaa hänen mielessään, kuten varhaisesta tutkielmasta ”Homeroksen kilpailu” huomaa (teoksessa Kirjoituksia kreikkalaisista, suom. Pekka Seppänen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).

Kirjoituksessa Nietzsche pohtii kilpailun merkitystä antiikin Kreikan kulttuurille. Hän tekee eron hyvän ja huonon Eriksen välille, jälkimmäinenhän merkitsee Hesiodoksen Työt ja päivät -teoksen (suom. Paavo Castrén, Tammi, 2004, 18‒20) mukaan kaunan, kateuden ja katkeruuden synnyttämää tuhoavaa asennetta ja toimintaa. Hyvä Eris, agon, sen sijaan on kateuden synnyttämää jaloa kilvoittelua paremmuudesta, antiikin arete-käsitteen korkeimmassa merkityksessä.

Mainittuun tutkielmaan liittyen on Prideaux’lle sattunut hupaisa lapsus, kun hän sivulla 155 esittää kirjoituksen pureutuvan Homeroksen sotakuvauksiin. Elämäkerturi ei liene perehtynyt tekstiin ollenkaan. Tutkielmassa näkyy erittäin vahvana Jacob Burckhardtin vaikutus, mutta samoin jo siinä orastaa Nietzschen filosofian keskeinen teema, itsensä ylittäminen, nerouden kasvattaminen kauneimpaan kukintoonsa. Ilman jatkuvaa kilpailua paremmuudesta nerojen välillä se ei onnistu. Se nimenomaan on antiikin kreikkalaisuuden syvin olemus ja sen mittaamattoman arvokkaiden kulttuuristen saavutusten perimmäinen selitys.

Jo Lou Salomé oivalsi Nietzschen filosofian ydinajatuksen, johtomotiivin, minkä myös Prideaux asianmukaisesti panee merkille (271‒272):

”Hän [Lou] asetti Nietzschen sairauden valtavan tärkeään asemaan filosofin luovuuden lähteenä. Niin kauan kuin Nietzschellä oli sairautensa, hänellä ei ollut tarvetta räiskyvyydelle tai neroutensa ulkoiselle todistelulle. Sen avulla hän pystyi mahduttamaan yhteen elinikään lukemattomia elämiä. Lou huomasi, että filosofin elämä eteni toistuvaa kaavaa noudatellen. Tasaisin väliajoin uusiutuvan sairauden puhkeaminen oli joka kerta kuin rajapyykki, joka merkitsi erään ajanjakson loppua ja seuraavan alkua. Jokainen sairastuminen oli kuolema, äkkisukellus Haadeksen syövereihin. Jokainen parantuminen oli riemuisa uudelleensyntymä, elämän verestävä elpyminen. Tämä olemassaolon kierto virvoitti Nietzschen läpikotaisin. Hän kutsui sitä nimellä Neuschmecken (’uusmaistelu’). Jokaisen häilyvän toipumisen aikana maailma hohti uudenkiiltävänä, ja täten jokainen uusi parantuminen merkitsi ei vain hänen omaa uudelleensyntymäänsä, vaan kokonaisen uuden maailman syntymistä. Samalla saapui taas uusi joukko kysymyksiä, jotka vaativat taas uudenlaisia vastauksia. Se oli kuin jumalan vuosittaisen hedelmällisyyssyklin maahan kyntämistä. Vain tämä raastava prosessi mahdollisti uusien oivallusten paljastumisen …”

Ei ole vaikea huomata, mistä Nietzsche saa elämänsä loppuvuosina keskeiseen rooliin nousseen Dionysoksen palvontansa. Sen ylivirittyneisyys ja väkinäisyys, päihtymyksen ja elämän kouristeleva ylistäminen, korostuu filosofin myöhäiskauden teoksissa suorassa suhteessa hänen henkisen ja fyysisen romahduksensa lähestymiseen. Silti siitä on hyvä ottaa oppia, mikäli omaa taipumusta valittamiseen, voivotteluun, katkeroitumiseen, kaunaan ja itsesääliin.

Nietzsche samastuu Dionysokseen, koska tulee itsekin jatkuvasti raadelluksi, palasiksi revityksi ja sairasvuoteeseen haudatuksi, mutta nousee kerta toisensa jälkeen hammasta purren puolikuolleista takaisin elämään. Hän pitää toipumiskykyään ja pitkillä päivämarsseilla saavuttamaansa kovaa fyysistä kuntoaan olemassaolon riemusaattona, vaisto-organismin arvon ja väkevyyden mittana, ”tahtona terveyteen”, ja korottaa sen merkityksen vertauskuvalliselle tasolle. Sinne hän päätyy lopulta itsekin: hän elää myytin todeksi ja saavuttaa kuoltuaan mytologiset mittasuhteet.

Hitlerin kävelykeppi

Filosofi vajoaa 1889 lyhyeksi loppuelämäkseen entistä täydellisempään avuttomuuteen, äitinsä ja sisarensa hellään hoivaan, ja toivon mukaan myös autuaaseen tietämättömyyteen olosuhteistaan, tilastaan ja Lisbethin vehkeilyistä. Prideaux onnistuu erinomaisesti sekä filosofin traagisen luhistumisen että hänen monumentaalisen jälkimaineensa kuvaamisessa.

Nietzschen välirikko Wagnerin kanssa aiheutuu osittain säveltäjän nurkkakuntaisesta nationalismista ja antisemitismistä. Lisbeth sen sijaan säilyttää Wagnerin ihailunsa elämänsä loppuun saakka. Filosofi inhoaa ja halveksii saksalaista nationalismia ja oikeastaan koko aikakauden saksalaista kulttuuria pääasiassa nimenomaan pikkusiskonsa ja tämän aviomiehen, juutalaisvihaaja Bernhard Försterin vuoksi.

1886 aviopari lähtee muutamien ”arjalaisten” isänmaanystävien kanssa Hampurista laivalla kohti Paraguayta, jonne he perustavat rotupuhtoisen Nueva Germanian (ks. myös edellä mainittu Ben MacIntyren historiikki). Nietzschelle koko hanke edustaa kaikkea mitä hän on filosofiassaan jo pitkään vastustanut, orjamoraalia, ahdasmielisyyttä, ressentimenttiä ja rotukiihkoilua. Nueva Germania on suuruudenhullu, surkea ja viheliäinen hanke, joka päättää perustajansa elämän. Epäonnistunut ja alkoholisoitunut rotuvalio Bernhard Förster lähtee oman käden kautta samana vuonna kuin Nietzsche romahtaa Torinossa, kolkkona ennakkokaikuna Kolmannen valtakunnan tulevasta kohtalosta.

Nietzsche ei mainituista syistä voi sietää mitään saksalaista ja jo pari vuotta myöhemmin kirjeessään tanskalaiselle kirjallisuusmies Georg Brandesille runoilee itselleen aristokraattiset juuret. Hän väittää esi-isiensä olevan puolalaisia Niëzkyjä, aatelisväkeä, ja että ”ulkomailla minua pidetään yleensä puolalaisena” (388). On vaikea arvioida, kuinka vakavissaan mielenterveytensä loppusuoraa kiitävä ajattelija tuolloin sukuhistoriastaan veistelee, varsinkin kun hän samaan aikaan vitsailee Niëzkyn tarkoittavan nihilistiä (nie on puolaksi ei). Täytyy muistaa, että Nietzsche on kaiken muun ohella filosofian historian suurimpia humoristeja, ellei jopa suurin.

Filosofi innostuu tavattomasti Brandesin lohkaistua termin ”aristokraattinen radikalismi” luonnehtimaan ajatteluaan, niin osuvasti se sitä kuvaa. Kuin tilauksesta vain hieman aiemmin Der Bund -sanomalehden toimittaja J.V. Widmann arvioi Nietzschen teoksen Hyvän ja pahan tuolla puolen (suom. J..A. Hollo, Otava, 1966) huomauttaen lopuksi, että teos on vaarallinen ja sisältää dynamiittia (Prideaux, 368). Se on musiikkia pitkään kuoliaaksi vaietun Nietzschen korville ja Ecce homossa hän jo kirjoittaakin, ettei ole ihminen vaan dynamiittia, mistä Prideaux on napannut komealta kalskahtavan nimen elämäkerralleen.

Tottahan Widmann arvostelussaan puhuu, kuten historia on osoittanut. Ei Nietzschen suosio 1900-luvun eurooppalaisessa aateilmastossa pelkästään Lisbethin väärennöksiin perustu: hänen vallantahdon ja herramoraalin filosofiansa vaikutusta aikakauden suurpolitiikkaan ei pidä vähätellä. Ajattelija on aikansa lapsi ja hänen näkemyksistään löytyy kosolti nykykatsannossa arveluttavia tai peräti tuomittavia piirteitä. Se on ihmisen ja yli-ihmisen osa. Kun tarpeeksi tanssii tulivuorella, se saattaa purkautua.

Kun Nietzschen järjen valo sammuu Torinossa tammikuun kolmantena 1889, hänen vanha ystävänsä Franz Overbeck käy noutamassa sekavan filosofin tämän asunnolta ja kuljettaa hänet avustajan kanssa Sveitsiin mielisairaalaan. Siellä sairaus diagnosoidaan syfilistartunnan laukaisemaksi eteneväksi halvaukseksi, mikä nykytiedon valossa siis on huomattavan epätodennäköistä, suorastaan varmuudella pielessä.

1890 todellisuudentajunsa lähes kokonaan menettänyt filosofi luovutetaan äitinsä hoiviin Naumburgin lapsuudenkotiinsa, ja kuin sattuman oikusta juuri samoihin aikoihin Nietzsche-kuume alkaa kohisten nousta kaikkialla Pohjois-Euroopassa, kiitos Brandesin Kööpenhaminan-luentojen ja ahkeran valistustyön. Nietzsche ei aivan ehdi kokea maailmanmaineettaan ja ajattelunsa merkittävää vaikutusta koko länsimaiseen kulttuuriin.

Kun Franziska Nietzsche 20. huhtikuuta 1897 kuolee, Lisbeth siirrättää elävää ruumista muistuttavan isoveljensä jäämistöineen Weimariin perustamaansa Nietzsche-arkistoon. Diktaattorin valtuuksin pikkusisko hoivaa omissa maailmoissaan viruvaa veljeään ja tämän kirjallista perintöä, osin väärentäen, osin siistien, leikaten ja liimaten, omaa kilpeään kiillottaakseen. Toisaalta hänen ansiokseen on ehdottomasti luettava arkiston perustaminen ja filosofin papereiden sekä käsikirjoitusten kerääminen yhteen paikkaan, missä ne myöhemmin ovat olleet tutkijoiden käytettävissä. Myös filosofin uskollisen sihteerin, säveltäjä Peter Gatzin (oikealta nimeltään Johann Heinrich Köselitz), hallusta löytyy myöhemmin papereita ja käsikirjoituskopioita, jotka paljastavat eräät Lisbethin sensuuritoimet ja väärennökset.

Nietzsche kuolee 25. elokuuta 1900, jonka jälkeen Lisbeth aloittaa todenteolla veljensä pyhimyskultin pystyttämisen ja teoksilla rahastamisen. Vainajan toiveita ei kunnioiteta edes hautajaisten osalta, kirjallisesta jäämistöstä puhumattakaan. Prideaux kuvaa hienosti koko irvokkaan näytelmän, joka alkaa heti Nietzschen romahdettua ja jatkuu aina Lisbethin kuolemaan 1935. Siinä välissä sisar on useammankin kerran ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Kohtalon ironiaa on, että Lisbethin Wagner-intoilun, nationalismin ja antisemitismin myötä itse Adolf Hitler innostuu Nietzsche-arkistosta ja vieraile siellä heti valtakunnankansleriksi noustuaan 1933. Ensivierailu tapahtuu jo vuotta aiemmin, kun Hitler ruskeapaitoineen ilmestyy arkistoon Weimarin kansallisteatterin Campo di Maggio -näytelmän esityksen yhteydessä. Näytelmän toinen kirjoittaja on fasistidiktaattori Benito Mussolini, joka ihailee Nietzschen filosofiaa ja lähettää Elisabethille onnittelusähkeen tämän 80-vuotispäivänä. Elisabeth puolestaan palvoo Mussolinia ja juuri hän taivuttelee Weimarin kansallisteatterin esittämään näytelmän.

Toisen vierailun tapahtumista Prideaux kirjoittaa seuraavasti (489):

”Hitlerin ensitapaamista Elisabethin kanssa seurasi vierailu arkistoon toinen marraskuuta vuonna 1933. Saksan valtakunnankansleri saapui paikalle täyden saattueen ympäröimänä ja tunnusomaista ruoskaansa kantaen. Hän viipyi arkistossa puolentoista tunnin ajan. Kun Hitlerin hahmo ilmestyi jälleen näkyviin, ruoska oli kadonnut. Sen tilalla diktaattori puristi kädessään Nietzschen kävelykeppiä, jonka Elisabeth oli hänelle lahjoittanut. Samalla Elisabeth oli antanut Hitlerille myös kopion vuoden 1880 juutalaisvastaisesta vetoomuksesta, jonka Bernhard Förster oli esittänyt Bismarckille. Hitler lähetti paketillisen perisaksalaista maata Paraguayhyn Försterin haudalle siroteltavaksi.”

1934 Hitler vierailee arkistossa arkkitehti Albert Speerin kanssa. Hänet valokuvataan pohdiskeleva ilme kasvoillaan Nietzschen rintakuvaa katselemassa. Seuraavana vuonna Hitler saapuu Elisabethin hautajaisiin ja laskee juhlallisesti seppeleen vainajan muistolle. Hautajaisissa otetussa valokuvassa valtakunnankanslerilla on murheellinen ilme. Plaudite, amici, comedia finita est.

Nietzschen Hitlerille päätynyt ja sittemmin kadonnut kävelykeppi symboloi karmivalla tavalla sitä, miten kansallissosialistinen Saksa Lisbethin avulla valjastaa filosofin ajattelun omiin tarpeisiinsa. Ei ole väärin sanoa, että osittain juuri Nietzschen filosofian väärennöksillä ja asiayhteydestään irrotetuilla lainauksilla Hitler ontuu epäjumalten hämärään, joka samalla on hänen suuren ja mahtavan Kolmannen valtakuntansa hyinen hauta. Jos Nietzsche olisi sen kaiken nähnyt, hän olisi värissyt inhosta.

Tämä arvostelija on jo aiemmin monta kertaa todennut, että usein aatteet ja ideologiat ovat kainalosauvoja, joiden varassa henkiset raajarikot linkuttavat elämänsä korpitaipaleita kohti viimeistä auringonlaskua. Kävelykeppitarinassa piilee kaikesta ikävästä ja kauhistuttavasta huolimatta oikeus ja kohtuus: paha saa palkkansa.

Hitler ei ole kaukaa viisas, hän ei osaa varoa, ei uskalla katsoa kuiluun, ei tunnista eikä tunnusta pimeyttä itsessään. Nietzsche puolestaan tietää olevansa dynamiittia ja kohtalo. Hän aavistaa jälkimaineensa ja jopa tulevat maailmanhistorialliset kouristukset. Hänellä on rohkeutta nähdä viimeisten ihmisten kuningaskuluttajalaumat ja matalamielinen, tasapäistävä helppoheikkityhjyys, johon länsi vajoaa.

Ecce homossa Nietzsche kertoo olevansa mieluummin ilveilijä kuin pyhimys ja kirjoittaneensa teoksen juuri sen varalta, ettei häntä julistettaisi jälkimmäiseksi (lainaus Kuparisen suomennoksesta, 121, kursivointi Nietzschen):

”Pelkään, että jonakin päivänä minut julistetaan pyhimykseksi‒ on helppo arvata, miksi julkaisen tämän kirjan jo nyt edeltä käsin; sen on tarkoitus estää ihmisiä tekemästä minulle vääryyttä. En halua olla mikään pyhimys, mieluummin olen vaikka ilveilijä… Ehkäpä olenkin ilveilijä… Ja tästä huolimatta, tai pikemminkin juuri tästä syystä ‒ sillä tähän asti ei ole ollut mitään sen valheellisempaa kuin pyhimykset ‒ totuus puhuu kauttani. ‒ Mutta minun totuuteni on pelottava: sillä tähän saakka valhetta on pidetty totuutena.”

Nietzschen värikkäästi kirjoitettu elämäkerta osoittaa, että ainakin tässä suhteessa hän on oikeassa. Hän on kohtalo, dynamiittia ‒ ja ilveilijä. Sue Prideaux’n teos ei ole aiheetta palkittu ja ylistetty.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja varmin tapa ajaa ihmiset erilleen. Pahimmillaan se johtaa syrjintään, sortoon, kansanmurhaan, vallankumoukseen, kansalliskiihkoiluun, maailmansotaan, imperialismiin ja joukkotuhontaan. Aatteet ovat voimakkaita, joskus vaarallisia. Ihminen menee mukana, kuin lastu lainehilla.

Idealisti, joka lähtee politiikkaan, pettyy takuulla. Se pitää vain kestää, purra hammasta. Idealistista tulee siten nopeasti kyyninen realisti. Kiipiminen, opportunismi, suosiminen, nepotismi, lehmänkaupat, kabinettijuonittelu, junttaus, hierarkiassa korkeammalla olevien lipominen, kaikenlainen pyrkyryys, saappaiden kiillottaminen ja toisten kampittaminen ovat olennainen osa prosessia. Armottomin kilpailu käydään oman joukkueen riveissä, jäsentenväliset koettelevat ryhmän luottamusta ja sidoksen lujuutta toistuvasti.

Jos politiikassa haluaa pärjätä, tosiasiat on hyväksyttävä ja sopeuduttava systeemiin. Se edellyttää tiettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, jotka palautuvat persoonallisuus- ja differentiaalipsykologiaan. On itsestään selvää, ettei kukaan tosissaan hakeudu politiikkaan ilman vallantahtoa, tarvetta parantaa maailmaa, halua pistää asiat järjestykseen. Voidaan peräti sanoa, että mitä ankarampi toiminnankaipuu ja intohimo, mitä suurempi ja mahtavampi unelma, sen vallanhimoisempi tai kiivasluontoisempi sen toteuttajan on oltava. Fanaatikko näkee kosteimmat unet ja valtaan päästessään tekee kauhistuttavimmat teot.

Historian loppu

Poliittisista järjestelmistä totalitaarinen on haurain. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta asiaa tarkemmin miettiessä sen kyllä huomaa. Totalitarismin ytimessä on aina henkilö, tai ylihenkilö, symboli, johtaja, jonka ympärille systeemi kääriytyy, tai kääritään. Ytimen lujuus riippuu siitä, millaisen suoramuurin se ympärilleen pystyttää. Pelosta ja kunniasta tulee ytimen aseita, koneiston jokainen hammasratas joutuu jatkuvasti voitelemaan itseään ja muita. Muuten kone seisahtuu ja pahimmassa tapauksessa leikkaa kirskuen kiinni.

On myös syytä todeta, määritelmän vuoksi, ettei totalitarismi ole joko‒tai vaan jatkumo. Varsin helposti sen voi tunnistaa, kunhan se on saavuttanut kypsyytensä ja ihmisellä ei ole enää yksityiselämää, oikeutta eikä turvaa. Oma puoliso, jälkeläinen tai lähisukulainen voi olla ilmiantaja. Naapuri on sellainen lähes varmasti. Totalitarismissa valvonta ulottuu kaikkialle.

Totalitarismien kestävyys näyttää historiassa vähitellen lyhenevän, vaikka jo ensimmäiset, Italiassa ja Saksassa, romahtivat omaan mahdottomuuteensa reilussa kymmenessä ja kahdessakymmenessä vuodessa. Pol Potin sosialistis-linkolalainen agraariutopia 1970-luvun lopun Kamputseassa kesti vain kolme vuotta, mutta niinkin lyhyessä ajassa aatteelle ehdittiin uhrata pitkälti toista miljoonaa ihmistä. Väkivalta, sodat, imperialismi, valloitusmentaliteetti, puhdistukset, omien kansalaisten sorto ja suljettu talous johtavat väistämättä totalitarismien luhistumiseen. Se on aina vain ajan kysymys.

On myös selvää, että totalitarismin istuttaminen edellyttää hedelmällistä maaperää. Valtiolla pitää olla puitteet, joihin pakkovalta ja valvontayhteiskunta ympätään. Sillä pitää siis olla kehys, johon hirmuhallinnan kauhukangas pingotetaan. Maiden, kansojen ja valtakuntien historia paljastaa kulttuuris-poliittisen perinteen, joka suosii tai hylkii totalitarismia. Kansanluonteellakin lienee asiassa sanansa sanottavanaan, niin vaikea kuin käsite onkin määritellä.

Länsimaiset instituutiot, kuten oikeusvaltio, perustuslaki, yksilön koskemattomuuden periaate, kristillinen etiikka ja vastaavat tekijät ovat melko hyvin puskuroineet useimmat eurooppalaiset valtiot totalitarismia vastaan. Tämä pätee myös Yhdysvaltoihin, vaikka sielläkin toistuvasti kiehuu ja poreilee. Toistaiseksi sekä kehys että taustakangas ovat olleet riittävän vankkoja kestämään vyörytyksen. Toisaalta on alkanut näkyä vakavia merkkejä siitä, että myös lännessä valta keskittyy sekä alkaa enenevissä määrin ulottaa valvontalonkeroitaan yksityiselämään ja puuttua ihmisten henkilökohtaisiin asioihin sekä arvoihin.

Francis Fukuyaman kuuluisan ja usein väärinymmärretyn ajatuksen mukaan länsimainen, yksilönvapauksille, kansalaisoikeuksille, vallan kolmijaolle ja laillisuusperiaatteelle rakentuva liberaalidemokratia on kaikkialla osoittanut ylivoimaisuutensa muihin järjestelmiin verrattuna, jolloin sen turvissa elävät tai sen hedelmiä maistamaan päässeet ihmiset haluavat sitä ja vain sitä.

Myös vallanpitäjiä tulee valvoa, lakien tulee koskea heitä siinä missä muitakin kansalaisia, ja tarvittaessa heidät pitää voida vaihtaa. Tosin sanoen kukaan ei ole lain yläpuolella ja kokonaisuus valvoo itse itseään. Tätä valtiollista järjestelmää Fukuyama tarkoittaa historian lopulla.

Kukaan ei vielä ole kyennyt toteuttamaan länsimaista liberaalidemokratiaa parempaa hallinto- ja valtiomallia. Kuten todettua, myös se on nykyään jatkuvien hyökkäysten ja sisäisen rapautumisen kohteena, minkä Fukuyama osasi ennustaa. Hän on sittemmin kirjoittanut aiheesta uusiakin kirjoja.

Nykyiset totalitarismit ovat vaihtelevan hauraita. Venäjä, joka ei ole tyylipuhdas totalitaarinen valtio vaan matkalla sinne, näyttää tätä kirjoitettaessa olevan luhistumassa suuruudenhullun, todellisuudentajunsa menettäneen johtajansa virheisiin. Tämä on tyypillistä totalitarismille. Kiina puolestaan vaikuttaa paljon vahvemmalta ja vakaammalta, sillä se on onnistunut talouden ja keskinäisriippuvuuden pitkäjänteisessä kasvattamisessa Venäjää paremmin. Toisin sanoen länsi tekohengittää Kiinaa, kun taas Venäjää irrotellaan vauhdilla letkuista.

Pohjois-Korea, joka uskollisimmin noudattaa perinteistä mallia, alkaa olla hulluuden ja epätoivon rajan tuolla puolen. Islamilaisissa maissa esiintyy vastaavia piirteitä, mutta puhtaiksi totalitarismeiksi niistä ei vielä ole. Niiltä puuttuu valistuksen ja modernismin perintö. Iran lienee lähimpänä perusmallia, mutta sekin nojaa pitkälti shiialaiseen teokratiaan.

Ei ole yllätys, että liberaalidemokratiaa vieroksuvien valtioiden kesken muodostuu eräänlainen pyhä allianssi, länsivastainen liittouma, jota roistovaltioryhmäksikin voisi kutsua. Vastaavia liittoumia on muodostunut ennenkin, mutta mikä mielenkiintoisinta, joskus, tai peräti usein, liittoumia syntyy myös ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -periaatteen pohjalta, siis vaikkapa länsimaisten liberaalidemokratioiden ja totalitarismien tai teokratioiden kesken. Tätä versiota sopii nimittää epäpyhäksi allianssiksi. Edellä mainittu keskinäisriippuvuus edistää sellaisen syntymistä.

Nero ja järkähtämätön sotapäällikkö

Tunnetusti kommunismin ja diktaattorien suhteen selvänäköisen, mutta epäpyhään allianssiin olosuhteiden pakosta ajautuneen Winston Churchillin mainitaan lohkaisseen näin: ”Venäjälle oli suuri onni, että maata johti sen vaikeissa koettelemuksissa Stalinin kaltainen nero ja järkähtämätön sotapäällikkö.” Lausuntoa ei voi historian valossa kiistää. Keinot, joilla kommunistijohtaja sankarillisen voiton suuressa isänmaallisessa sodassa saavutti, olivat kuitenkin hyvän ja pahan tuolla puolen. Stalinin henkilössä on paljon sellaista, mitä ei oikeastaan voi selittää. Hän on elämää suurempi hahmo, jota ihaillaan, kammoksutaan, kunnioitetaan, palvotaan ja paheksutaan.

Timo Hännikäinen maalaa diktaattorista kirjallisen muotokuvan, joka on oikeastaan tiukka tiivistelmä lukuisista laajemmista elämäkerroista ja tutkimuksista. Tekijä sisällyttää teokseen omia pohdintojaan, jotka valaisevat arvoituksellista ilmiötä eri kulmista. Selittämättömäksi Stalin silti jää, sille ei voi mitään. Kyse on siitä, että kommunistijohtaja onnistui luomaan itsensä kokonaan uudestaan, tulemaan siksi, joka oli, myytiksi, ikoniksi, yli-ihmiseksi, hirmuhallitsijaksi.

Edellä yleistävästi käsitelty totalitarismin ja demokratian ero luonnostelee ne puitteet, välttämättömät ehdot, jotka mahdollistavat Stalinin, Mussolinin, Hitlerin, Maon tai Pol Potin kaltaisen ilmiön. Demokratiassa politiikkaan tosissaan lähtevä taiteilijatyyppi ei mitenkään pääse vapaasti toteuttamaan itseään. Se säästää miljoonia ihmishenkiä ja vähentää merkittävästi inhimillistä kärsimystä.

Hännikäinen onnistuu salaperäisen ilmiön ristivalotuksessa niin hyvin kuin aineiston perusteella on mahdollista. Vaikka teos on suppea, tekijä ei tyydy sivelemään, sutimaan, töpöttämään ja töhrimään kangasta ohuella pensselillä. Muotokuvasta tunnistaa ihmisen, joka pääsi käyttämään rajatonta valtaa, toteuttamaan unelmaansa pidäkkeettä, käyttämään ihmisiä materiaalina ‒ tuhlailevasti. Moni ei sellaisessa tilanteessa kestä, tai ei voi hillitä itseään, ja romahtaa, kuten valtakuntansa.

Hitler oli tällainen tapaus, rinnakkaiskohtalo, jossa mitä ilmeisimmin mieskohtaiset ominaisuudet, olivat ne sitten synnynnäisiä, hankittuja tai sekä‒että, aiheuttivat ratkaisevan eron verrattuna Staliniin. Saattaa myös olla, että kulttuurierot vaikuttivat kansan taistelutahtoon ja uhrautumisalttiuteen, Saksassahan oli jo saatu maistella vapautta, vaurautta ja oikeutta, mitä Venäjällä ei vielä koskaan ollut laajemmin tapahtunut. Sen myötä tutiseva ja tärisevä Hitler, ihmisraunio, yksinkertaisesti havahtui todellisuuteen, tosin aivan liian myöhään, ja päätyi lopulliseen ratkaisuun myös itsensä kohdalla. Stalin sen sijaan kesti ja kansa taisteli.

Näin ollen Churchillin luonnehdinta Stalinista pitää kutinsa. Diktaattori oli juuri oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Absoluuttisen vallan vainoharha

”Stalin oli ihminen, mutta ennen kaikkea hän oli kuva.” Näin Hännikäinen malliaan luonnehtii teoksensa lopussa (170). Kirja on erinomaisen onnistunut yritys maalata muotokuva ihmisestä, joka pakenee lopullisia tulkintoja ja jää väistämättä arvoitukseksi. Alussa tekijä kertoo, että tällainen muotokuva on jo konkreettisesti olemassa, paikassa, jonka se ansaitsee, vessan oven sisäpuolella (5). Kirja lähtee napakasti liikkeelle väkevästi symbolisen teeman pohjalta.

Stalinin julma karisma ei mitenkään asetu keskivertoihmisyyden raameihin, hänen hahmossaan on jotain arkkityyppistä. Siksi, juuri siksi, hän on pikemminkin ikoni, tai kauhukabinetin ykkösnähtävyys. Jo diktaattoriin kohdistuva ristiriitainen suhtautuminen kertoo kohteen hämäryydestä. Mieleen tulee hakematta Luis Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde, vaikka siinä kyse on naisesta, ei Stalinista. Elokuvassa naispääosaa näyttelee kaksi eri henkilöä, mutta nainen on sama. Tehokeinon avulla ohjaaja kuvaa miespäähenkilön taipumusta nähdä intohimonsa kohteessa omat toiveensa. Ihmiselle itselleen mies on täysin sokea. Sama pätee muutettavat muuttaen Staliniin: se, millaisena diktaattori näyttäytyy, riippuu katsojan arvoista, haluista, toiveista ja peloista. Koska perimmäinen kohde jää väistämättä mysteeriksi, Stalin on oikeastaan valkokangas tai tausta, jolle kukin heijastaa omaa persoonallisuuttaan.

Hännikäinen lähestyy arvoitusta analyyttisen viileästi ja kuvaa mallinsa kasvun suutarin pojasta häikäilemättömäksi yksinvaltiaaksi, joka luo itsestään taideteoksen ja myytin. Vallan mukana tulee vainoharha: pelko juonittelusta, salamurhasta ja vallanriistosta. Ihminen, joka rakastaa valtaa ja itseään vallan kuvassa, ei ole mitään ilman sitä. Hänen minänsä on sidottu kuvaan, rajattoman hallinnan tunteeseen, pakkomielteiseen kontrollin tarpeeseen.

Kuten todettua, vain ani harva kestää paineen. Stalin oli yksi heistä. Hän halusi valtaa, sai sitä, kehittyi sen myötä hirviöksi ja kesti sen niin sanottuun luonnolliseen kuolemaansa saakka. Mutta koville se otti.

Pimeyden sydän

Vallan mukana tulee pakkomielle säilyttää se keinolla millä hyvänsä, sen mukana vainoharha, ja vainoharhan mukana turvallisuudentarve, valvonta, puhdistukset. Kaava toistuu historiassa. Hännikäinen onnistuu prosessin valottamisessa, sen vääjäämättömyyden piirtämisessä, kohtalon kellojen soittamisessa.

Ruumiskasojen kasvaessa tahti kiihtyy ja ulottuu lopulta diktaattorin lähipiiriin. Kun luotetusta tulee luopio ja mahdollinen, ellei peräti todennäköinen, uhka, hän on jo käytännössä elävä ruumis, joka ei enää kuulu kuvaan, jolloin hänet pitää pyyhkiä pois. Näitä kuvia on useita, retusoituja, tyhjiä tiloja siinä, missä luotettu mies aiemmin suuren johtajan varjossa tyytyväisenä myhäili. Myös historia pitää toistuvasti puhdistaa vääristä aineksista ja kirjoittaa uudelleen. George Orwell on kuvannut tätä oivallisesti romaanissaan Vuonna 1984.

Matka päähenkilön kuvan taakse on conradilainen jokiristeily suoraan pimeyden sydämeen, jossa odottaa salaperäinen Kurtz. On jotenkin ilmeistä, että todellisuus toistaa sepitettä, mahtuu sen raameihin, ottaa kuvan muodon, muuttuu itsekin kuvaksi. Romaanikirjailija tavoittaa myytin, jota elämä noudattaa, jonka kulkua se seuraa, kuin mutkittelevaa, sameavetistä jokea. Hännikäinen kirjoittaa itsensä samaan paikkaan, veren mustaan sykkeeseen, lämpimään pimeyteen, missä pehmeä sydänlihas pumppaa maailmaan sydämettömyyttä, kylmyyttä, kovuutta.

Jos Stalinilla oli sielu, oliko sen paikka sydämen lähellä? Millaisen muodon se saisi, jos sen siirtäisi kankaalle? Tällaisen käänteisen Rorschachin testin elämäkerturi joutuu tekemään, räiskäisemään musteläiskän puhtaalle pohjalle, tai oikeammin päälle maalatulle, moneen kertaan uudelleen piirretylle taustalle, jonka atavistisista syvyyksistä lukija luotaa kokonaiskuvaa, joka silti pakenee, ja jää historian hämärään, pimeyden sydämeen.

Onko maalikerrosten alta paljastuva sielu litimärkä, haiseva tiskirätti, paljaaksi kynitty vaaleanpunainen kolhoosikana vai äärettömän kunnianhimon paineessa timantinkovaksi puristunut teräsvaippaluoti? Hännikäisen maalaamassa muotokuvassa on piirteitä näistä kaikista.

Nietzsche Neuvostoliitossa

Tekijä nostaa esiin Friedrich Nietzschen vaikutuksen Venäjällä ja Neuvostoliitossa. On kiistanalaista, kuinka paljon Stalin sai saksalaisfilosofilta vaikutteita, mutta kieltämättä kuvissa ja patsaissa esiintyvä sankarityöläinen ja koko Neuvostoliiton irvokas ikonografia sisältävät huomattavan määrän nietzscheläisiä piirteitä.

Stalinin arkkiviholliseksi päätynyt aatetoveri Lev Trotski oli Nietzschensä lukenut ja sen myötä aineksia yli-ihmisestä ja herramoraalista suodattui myös neuvostoutopiaan. 1924 julkaistun teoksensa ”Kirjallisuus ja vallankumous” kahdeksannessa luvussa ”Vallankumouksellinen ja sosialistinen taide” Trotski luonnostelee omaa yli-ihmisihannettaan vahvasti Nietzschen pohjalta (englannista kääntänyt JKN):

”Ihminen asettaa päämääräkseen hallita omia tunteitaan, nostaa vaistonsa tietoisuuden korkeuksiin, tehdä ne läpinäkyviksi, ulottaa tahtonsa virtajohdot salaisiin loukkoihin, ja siten nostaa itsensä uudelle olemisen tasolle, luodakseen korkeamman sosiaalis-biologisen tyypin, tai, jos haluatte, yli-ihmisen.”

”On vaikea ennustaa tulevaisuuden ihmisen saavuttamaa itsehallinnon määrää tai niitä korkeuksia, joihin hän tekniikkansa voi ulottaa. Yhteiskunnan rakentaminen ja psykofyysinen itsekasvatus ovat yksi ja sama prosessi. Kaikki taiteet ‒ kirjallisuus, draama, kuvataide, musiikki ja arkkitehtuuri ‒ antavat prosessille kauniin muodon. Täsmällisemmin ilmaistuna kuori, jonka sisälle kommunistisen ihmisen kulttuurin rakentaminen ja itsekasvatus on suljettu, kehittää kaikki nykytaiteen elintärkeät elementit huippuunsa. Ihmisestä tulee mittaamattomasti vahvempi, viisaampi ja herkempi; hänen ruumiistaan tulee tasapainoisempi, hänen liikkeistään rytmikkäämpiä, hänen äänestään sointuvampi. Elämänmuodoista tulee dynaamisesti dramaattisia. Keskivertoihmistyyppi kohoaa Aristoteleen, Goethen tai Marxin korkeuksiin. Ja tämän harjanteen ylle nousee vielä uusia huippuja.”

Hännikäinen käy ”uuden ihmisen” venäläisen historian läpi alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolta. Sen myötä käy ilmi, etteivät Nietzschen ajatukset astuneet tyhjiöön: niille löytyi suoranainen markkinarako. Nihilistien ja vallankumouksellisten utopistiset käsitykset yhteiskunnan voimasta muokata ihmisyksilö eivät tunteneet rajoja silloinkaan. Nykymaailmassa tilanne on kenties vielä tragikoomisempi, mutta länsimaissa poliittinen järjestelmä sentään ehkäisee yksilön ideologisen muokkaamisen kokonaisvaltaisesti. Kriitikotkin pääsevät ääneen ja saattavat toisinaan palauttaa sfääreissä leijujat todellisuuteen: valtiota ei luovuteta yksisilmäisen ideologian palvelukseen.

Neuvostoliitossa tilanne oli päinvastainen. Hallinto eli puolue sai, tai otti, vapaat kädet luoda neuvostoihmisen tyhjästä. Jäljet pelottavat. Lenin, Trotski ja Stalin olivat osa historiallista jatkumoa ja ainoa asia, joka heidät edeltäjistään erotti, oli absoluuttinen valta. Valaistunut etujoukko pani teorian käytäntöön ja Dostojevskin ja Nietzschen pahimmat ennustukset kävivät toteen.

Hännikäinen huomauttaa aiheellisesti, kuinka ”ajatus massojen yläpuolelle nousevasta heeroksesta tuntuu sopivan huonosti neuvostovaltion viralliseen tasa-arvon ideologiaan” (119). Hän jatkaa (119‒121): ”Mutta asia kyettiin selittämään: esikuvalliset yksilöt eivät olleet varsinaista eliittiä, vaan uuteen maailmaan parhaiten sopeutuvia yksilöitä, joiden tasolle kaikki muutkin lopulta kohoaisivat. Marxilaisen teorian mukaan yksilö oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, joten parempi yhteiskunta tuottaisi väistämättä parempia yksilöitä jo kehitysvaiheessaan.”

Samassa yhteydessä tekijä kertoo, miten tunnettu puoskari Trofim Lysenko värvättiin luomaan virallista luonnontieteellistä pohjaa opille 1920-luvun lopulla. Hännikäinen siteeraa Lysenkoa (121, kursivointi Hännikäisen): ”Meidän Neuvostoliitossamme, toverit, ihmiset eivät synny. Ihmisorganismit syntyvät, mutta ihmisiä luodaan… Ja minä olen yksi tällä tavalla luoduista ihmisistä. Minut tehtiin ihmiseksi.”

Stalin loi teorian pohjalta itsestään taideteoksen, kuvan, jota paraateissa kannettiin ja kannetaan edelleen. Hännikäinen kuvaa luomistyötä seuraavasti (121‒122):

”Hänen julkinen kuvansa oli viimeistä piirtoa myöten hänen itsensä suunnittelema, ja siitä oli huolellisesti retusoitu pois kaikki liian inhimillinen. Virallisista valokuvista puuttuivat rokonarvet ja harmaantuneet hiukset. Virallisissa valokuvissa marsalkan univormu istui hänen päällään luonnottoman hyvin ja kunniamerkit rinnassa näyttivät kuin puulevyyn kiinnitetyiltä. Jos 167-senttinen Stalin kuvattiin maalauksessa muiden ihmisten seurassa, hänen piti ehdottomasti näyttää heitä kookkaammalta.”

Stalin muokkasi itsensä uudestaan nimeä myöten. Hännikäinen valottaa diktaattorin puoluenimen syntyyn liittyvää kysymystä (78‒79), johon saattaa sisältyä Stalinin ovela viittaus georgialaiseen alkuperäänsä. Tekijän mukaan hirmuhallitsijan kätkeytyminen kumpusi myös alemmuudentunnosta (133): ”Stalin häpesi vammautunutta kättään, arpiaan, rajallisia verbaalisia kykyjään, georgialaista aksenttiaan. Hän tiesi hyvin, kuinka mitättömältä monet suurmiehet läheltä nähtyinä vaikuttivat.”

Stalinin luomistyö osoittaa, miten Trotskin yli-ihmishaaveen ja todellisuuden välillä on huomattava ero: ihminen itse ei muutu, ainoastaan hänen julkisivunsa. Ihmisestä tulee kiiltokuva, kulissi, samoin koko yhteiskunnasta. Neuvostoliiton kohdalla prosessia sopii nimittää sosialistiseksi epärealismiksi. Sellainen on totalitarismille ominaista, sen väistämätön rinnakkaisilmiö.

Vastaava utopia löytyy jo Marxilta, vaikkei hän itseään utopiasosialistina pitänytkään. Kukapa utopisti itseään sellaisena pitäisi. Kun unelmaa toteutetaan absoluuttisen vallan moukarilla, seurauksena on lavastettu työläisten ja tasa-arvon paratiisi, mikä käytännössä tarkoittaa nälkää, vilua, vankileirien saaristoa, sortoa, salaista poliisia, kidutuskammioita ja kansanmurhaa.

Retusoitu Stalin on yli-ihmisen irvikuva, tyhjyyttään kumiseva mahtipontinen tynnyri, absurdin teatterin tuotantopäällikkö, käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja ja pääosan esittäjä yhdessä ja samassa paketissa.

Toisin kuin Trotski, Nietzsche näki kaiken ennalta. Se on oppilaan ja opettajan ero.

Poliittinen uskonto

Hännikäisen teos olisi hyötynyt huolellisesta oikoluvusta. Kielikukkasia on jäänyt jonkin verran, kuten nykyään lähes aina, valitettavasti, mutta yksi niistä on sattumalta osuva.

Sivulla 70 tekijä kirjoittaa: ”Sota vaihtoi vuosidadan [sic] kahden suurimman diktaattorin osat ja kuljetti heitä vastakkaisiin suuntiin.” Kommentti liittyy Hitlerin ja Stalinin eroihin, mutta lyöntivirhe iskee silmää ja paljastaa ilkikurisella tavalla suurten johtajien karnevalistiset piirteet.

Vaikka Hitler ja Stalin olivat kansanmurhaajia ja joukkotuhoajia, jotka lisäksi tunnotta syöttivät loputtomasti omia poikiaan järjettömyyden lihamyllyyn, löytyy heistä kosolti komiikkaa. Dada kuvaa kumpaakin hienosti. Kyseinen länsimaista porvarillisuutta vastaan kapinoinut taidesuuntaus syntyi 1900-luvun alussa ja siinä muun muassa luotiin kollaasitekniikalla uusia teoksia tuhoamalla vanhoja. Samoin eri taidekeinoin hallitsijoiden pilkkaaminen saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet.

Dadan ja totalitarismin yhtäläisyydet pistävät silmään, ilmankos, nehän ovat saman ajan lapsia. Tekniikat muistuttavat toisiaan, univormuissaan patsastelevat suuret johtajat tekevät parodiaa itsestään. Kyse on eräänlaisesta performanssitaiteesta, Cabaret Voltairesta. Myöhemmin Charlie Chaplin ja lukuisat muut elokuvantekijät ovat hyödyntäneet hirmuhallitsijoiden henkilöihin sisältyvää komiikkaa.

Kukaan ei kiistäne totalitarismin spektaakkeliluonnetta, vähiten joku Olavi Paavolainen, joka siitä aikoinaan Saksassa haltioitui. Hitlerin hallinto kehitti spektaakkelin huippuunsa, mutta ei Stalinin Neuvostoliitto siitä kovin kauas jäänyt.

Tällainen luonteenomainen taiteellisuus, yliampuvuus, kuvallisuus, elokuvallisuus, kuuluu aina poliittisiin uskontoihin. Totalitaarinen kuume polttaa yhteiskunnan verkkokalvot karrelle ja valkohehkuttaa kaiken aina taiteesta ruokajonoihin. Kun todellisuus pitää kieltää ja peittää valheella, tarvitaan draamaa, silmänlumetta, kabareeta, sirkusta.

Hännikäinen onnistuu myös Stalinille pystytetyn kultin kuvaamisessa, näinkin suppeassa muodossa. Absurdi julmuuden teatteri yhdistyy luontevasti diktaattorin elokuvaharrastukseen, joka jo itsessään sisältää huomattavia parodiaelementtejä.

Vastaavasti moraalifilosofi Jonathan Glover käsittelee Ihmisyys ‒ 1900-luvun moraalihistoria -teoksessaan (suom. Petri Stenman, Like, 2003) Stalinin ja Hitlerin epäpyhän allianssin aiheuttamaa hämmennystä brittiläisten kommunistien keskuudessa. Tässä ei ole syytä riipiä aihetta sen laajemmin, riittää vain todeta, että vaikka silmät olivat apposen auki, keskuskomitean ohjeistuksella musta saatiin helposti valkoiseksi ja silmät nopeasti uudestaan kiinni. Glover toteaa (351): ”Vastaukset vaatimuksiin [linjanmuutoksessa suhtautumisessa Hitleriin ja natsismiin] ovat tapaustutkimus siitä, kuinka uskomusjärjestelmää voi väännellä.”

Lyhyesti sanottuna yksilölliset erot moraaliresursseissa vaikuttivat huomattavasti takinkäännön sutjakkuuteen, mitä filosofi käsittelee useamman sivun verran. Samalla analyysi valaisee poliittisen uskonnon luonnetta, kiihkouskovaisia,  myötäjuoksijoita ja epäilijöitä.

Juuri tähän tarvitaan spektaakkelia ja rituaalia. On luotava yhteisö, pyhien yhteys, vaikka se olisi kuinka räikeästi tekopyhä. Suurin osa uskoo siihen kaikesta huolimatta. Kannattaa muistaa, että Suomessakin siihen on uskottu, ja joku uskoo vieläkin, sekä Stalinin että Hitlerin kohdalla. Tosiuskovaisia löytyy aina.

Hännikäisen teos osoittaa, kuinka lujasti ihminen lopulta haluaa unelmiinsa uskoa. Piirre ei katoa minnekään. Kirjaa voi lukea myös muistutuksena, varoituksena. Kenties sitä pitääkin lukea sellaisena.

Ukko on tullut takaisin

On kyse ikuisesta paluusta. Hännikäinen on laittanut teoksensa motoksi katkelman taiteilijanero Scott Walkerin kappaleesta The Old Man’s Back Again vuodelta 1969. Walker on omistanut teoksen ”uusstalinistiselle hallinnolle”, millä hän mitä ilmeisimmin viittaa Prahan vuoden 1968 tapahtumiin ja pettymykseensä epäihmiskasvoisen sosialismin paljastettua todellisen karvansa taas kerran. Taiteilija tavoittaa tekstissään hallitun surrealistisin piirroin totalitarismin syvimmän olemuksen ja ikuisen paluun luonteen. Se perustuu nimenomaan siihen, että ihminen haluaa ja tarvitsee uskoa. Kun totuus valkenee, on liian myöhäistä.

Hännikäinen kirjoittaa (166‒167):

”Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen keväällä 2022. Stalinista kirjoittaminen oli hautunut mielessäni kauan, mutta en välttämättä olisi saanut riittävää yllykettä ilman yhtä ratkaisevaa tapahtumaa. 24. helmikuuta Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti suurimman eurooppalaisen konfliktin sitten toisen maailmansodan. Television ja internetin uutisvirrasta havaitsin Stalinin aikaisten menetelmien marssineen paraatiovesta takaisin kansainväliseen politiikkaan. Uhkailuvaiheen jälkeen aloitettu hyökkäyssota, joka yritettiin naamioida Itä-Ukrainan venäjänkielisten suojelemiseksi. Kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot. Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen ja maatilojen lehmiä ammuttiin konekivääreillä, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälänhädän politiikan.”

Toisin sanoen ukko on tullut takaisin, kuten Scott Walker aikoinaan lauloi.

Väistämättä tapahtumiin liittyy myös Stalinin vähittäinen kunnianpalautus Putinin Venäjällä, diktaattorin hahmoon kohdistuva suoranainen nostalgia. Stalin edustaa vanhemmille venäläisille turvaa ja vakautta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hännikäinen käsittelee aihetta erinomaisesti ja vertailee Putinia Staliniin. Heidän välillään on erojen ohella yhteys, tekijän sattuvin sanoin ”Putin on valmistunut tuotantolinjalta, jonka Stalin suunnitteli” (168). Tässä kohdassa Hännikäiselle on sattunut ikävä virhe, sillä seuraavassa lauseessa Putinin isoisä Spiridon on vaihtunut isäksi. Muutamaa virkettä myöhemmin isäksi mainitaan oikea isä Vladimir, joka siis ei ollut Leninin ja Stalinin kokki, kuten Putinin isoisä. Lukija varmasti ymmärtää virheen, mutta valitettava se silti on, muuten näin mainiosti kirjoitetussa kappaleessa.

Joka tapauksessa Hännikäinen osuu nappiin esittäessään seuraavalla sivulla, että ”Putin edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa” (169). Tässä paljastuu nimenomaan järjestelmän ratkaiseva vaikutus hallitsijatyypin luonteelle. Hännikäinen olisi kenties voinut vielä korostaa sitä, miten myös Putin on tyylipuhdas bysanttilainen despootti, siis osa pitkää historiallista jatkumoa. Tätä perintöä ei Venäjältä niin vain kitketäkään. Sen hirvittävää satoa korjataan parhaillaan Ukrainassa.

Hännikäisen teos on oivallinen tutkielma hirmuhallitsijasta ja kehyksistä, joita ilman maalauksesta ei tule taulua, muotokuvaa. Samalla käy ilmi, miten yksityinen on aina osa yleistä, vaikkakaan ei yleistettävissä. Muodon sisältö vaihtelee aina, mutta muoto käy selvästi ilmi sisällöstä. Se on ihmisen muoto, vaikka se tässä tapauksessa näyttää hirviöltä. Julmuus ja vallantahto ovat olennainen osa ihmisyyttä, onneksi sentään suurin osa ihmisistä ei pääse taipumuksiaan vapaasti toteuttamaan. Siksi kehykset, puitteet, on aina syytä valita viisaasti.

Kirjan suppeudesta huolimatta tekijä saa sanottua kaiken oleellisen. Jos vain oikoluku olisi yhtä huolellista kuin tekstin taustalla oleva pohdinta, Stalinin muotokuva ansaitsisi täydet tyylipisteet. 

Esseearvio Arthur Schopenhauerin teoksesta Ihmisen tahdon vapaudesta (suomentanut Markus Nikkarla; Sammakko 2023).

Sampsa Rydmanin esikoisteos on kunnianhimoinen vaihtoehtohistoriikki, joka noudattelee ”ikään kuin” -muotoa. Se kertoo historian tapahtumista siten kuin ne olisivat voineet mennä, mikäli kansallissosialistinen Saksa ei olisi hävinnyt toista maailmansotaa. Rydmanin versiossa Saksa solmii Ison-Britannian kanssa rauhan vuonna 1940 ja Neuvostoliitto häviää sodan. Yhdysvallat ei osallistu siihen lainkaan.

Euroopasta on näin ollen tullut kansallissosialistinen, joskin hyvin kohtuullisesti ja ilkikurisesti. Monien kaipaama Suur-Suomikin on saatu pystyyn. Valtakunta ei valitettavasti kuvaa nykyhetkeä: se loppuu niin aikaisin, että jatko-osaa sopii toivoa. Historiikki olisikin paisunut huomattavan laajaksi, mikäli se olisi yksissä kansissa ulottunut 2000-luvulle.

Samaa spekulatiivista lähtökohtaa ovat jo aiemmin hyödyntäneet romaanikirjailijat. Aiheeseen liittyvistä kaunokirjallisista vaihtoehtohistorioista kannattaa mainita Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004, suom. 2005) ja Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1962, suom. 1992). Muitakin löytyy, mutta nämä ovat onnistuneimmat.

Rothin romaani käsittelee Yhdysvaltoja juutalaispojan näkökulmasta ikään kuin natsimyönteisestä ja sotaan osallistumista vastustaneesta lentäjäsankari Charles Lindberghistä olisi tullut maan presidentti vuonna 1940. Dickin romaanissakaan Yhdysvallat ei osallistu sotaan, mikä johtaa akselivaltojen voittoon Euroopassa ja sen myötä aivan erilaiseen maailmaan kuin todellisuudessa.

Rydmanin esikoinen poikkeaa mainituista romaaneista huomattavasti: se on kirjaimellisesti historiikki. Tekijän tyyli on lisäksi kuivakas ja asiakeskeinen, joten luku-urakka muodostuu paikoitellen raskaaksi.

Kerrontaa olisi sopinut elävöittää aitojen historioitsijoiden suosimilla keinoilla eli silminnäkijäkuvauksilla, kirjekatkelmilla ja aikalaiskertomuksilla, toisin sanoen inhimillisellä ja empaattisella lähestymistavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja herättää lukijan kiinnostuksen. Yksilö kohtalon armoilla vetää mukaansa, osaavasti kirjoitettua historiaa tai vaihtoehtohistoriaa ahmii valtavalla ruokahalulla. Sen sijaan Valtakuntaa joutuu pureskelemaan ja nieleskelemään pienin annoksin, sivun toisensa perään.

Jos Rydman joskus laatii teokselleen jatko-osan tai -osia, hänen kannattaa terävöittää ja rikastaa tyyliään, dramaturgiaansa ja kieltään. Hyvin kirjoitettu historia ei eroa hyvin kirjoitetusta kaunokirjallisuudesta: molemmat liimaavat kirjan tiukasti lukijan näppeihin.

Missä yhdentynyt Eurooppa, siellä ongelma

Valtakunta sisältää meheviä sisäpiirivitsejä ja räväkkää satiiria, joka kohdistuu muun muassa Euroopan yhdentymiseen ‒ siihen, miten se olisi toteutunut kansallissosialistisen Saksan johdolla. Kun pintaa raaputtaa, Rydmanin pisteliäs EU-versio ei eroa ratkaisevasti aidosta ja oikeasta, joten vihjaukset ovat paikoin sattuvia.

Mitä tulee todelliseen historiaan, Valtakunnassa häiritsee muutaman kerran alaviitteissä mainittu ”miten se oikeasti meni” -skenaario. Tämä rikkoo illuusion, joka nimenomaan on teoksen premissi. Toimivampi ratkaisu olisi ollut revitellä vaihtoehtohistorialla alaviitteissä vielä leipätekstiäkin raskaammin.

Rydmanin teosta voi ja pitää lukea myös imperialistisen suurvaltapolitiikan kritiikkinä, kuten tekijä prologissa mainitseekin. Suuruudenhullun Venäjän massamurhaavat toimet Ukrainassa muistuttavat kansallissosialistisen Saksan brutaalia valloitussotaa, mikä ilmenee Rydmanilla myös ironisena piikittelynä Putinin kaipaamaa Stalinin Neuvostoliittoa kohtaan. Mussolini ja Hitler saavat toki myös osansa. Totalitarismin pureva arvostelu on aina tervetullutta, joten vaihtoehtohistorioitsijaa on syytä kiittää. Teema on nyt, fasistisen teurastaja-Venäjän mellastaessa Ukrainassa, ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.

Yhdentyneestä fiktiivisestä Euroopasta olisi irronnut mojovampaakin satiiria, mutta tekijän hillitty ja asiallinen tyyli pitää menon kurissa. Koppalakkikomissaarit, nousukasvirkamiehet ja natsi-imperiumin mielipuolinen byrokratiakoneisto jäävät hyödyntämättä.

Historianfilosofian syvyyksistä hukattuihin mahdollisuuksiin

Valtakunnan taustafilosofiaksi voi ajatella yksilön ja historian tiedottoman virran jännitettä eli sitä, kuinka pienestä jokin suuri asia lopulta on kiinni. Jos ja kun maailmanhistoria voi riippua yhdestä pääministeristä ja tapahtumien rihmastot rönsyillä sen mukaan, spekulaation vaihtoehdot ovat moninaisia ja kiehtovia.

Historian hyvät ja pahat luokitellaan käytännössä jälkikäteen aina sen perusteella, kuka on sodissa voittajien ja kuka häviäjien puolella. Kommunismia pidetään edelleen lähtökohtaisesti parempana ja humaanimpana kuin kansallissosialismia, vaikka kommunismin uhrien määrä on moninkertaisesti korkeampi ja ruumiskasat kasvavat edelleen. Jo rakkaassa etelänaapurissamme Virossa tunnetaan historia sen verran omakohtaisesti, ettei siellä kenellekään tulisi mieleenkään valkopestä kommunismia.

Hyssyttely johtunee siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi toisessa maailmansodassa voittajien leiriin ja asioita on painettu villaisella. Toki KGB:n ja sittemmin FSB:n länteen syöttämä narratiivi on myös vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Suomessa kommunismin hirmutöitä on vähätelty erityisesti, siitä on kiittäminen talvi- ja jatkosotaa ja YYA-sopimusta. Ryssän pelko eli ulkopoliittinen oikeaoppisuus on vuosikymmeniä ollut viisauden alku. Suomettumisen pitkä häntä heiluttaa Suomi-koiraa edelleen, eikä moni edes häpeä tunnustautua kommunistiksi. Jos joku samaan tapaan ylpeästi julistaisi olevansa kansallissosialisti, hänet tuomittaisiin välittömästi paarialuokkaan.

Sanotaan, että tärkeintä on kaunis ajatus, mutta ei saisi myöskään unohtaa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Kuluneet sananparret kuvaavat todellisia ilmiöitä, ja kaunis ajatus kommunismin taustalla on sitä paitsi makuasia. Jostain syystä moni tuntee siihen vetoa, absoluuttiseen tasa-arvoon eli tasapäisyyteen, luokattomaan yhteiskuntaan, valtiottomaan valtioon, porvarivihaan, onnelaan. Utopian aave kummittelee maailman turuilla ja toreilla edelleen, vaikka markkinatalous on nostanut vuosikymmen toisensa perään proletariaatin elintasoa. Köyhyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, toisin kuin Marx ennusti. Silti moni haluaa uskoa hänen huuruisiin oppeihinsa.

Stalin itse on toki historiankirjoissa jo ajat sitten ja aivan oikein luokiteltu saatanalliseksi roistoksi ja murhaajaksi, mutta kansanmurhaaja Leniniä pidetään vieläkin suhteellisen harmittomana tapauksena, ja moni suorastaan palvoo tai ihailee häntä. Osa vanhoista kommunisteista jumaloi myös Stalinia, samoin laajat kansanjoukot ja hallinto Putinin Venäjällä. Myös vahvan johtajan kaipuu on ikuinen, kunhan hän ei ole Hitler tai Mannerheim.

Jos Lenin ja Stalin olisivat olleet natseja, heitä pidettäisiin vasemmistopiireissä brutaaleina ihmispaholaisina, jollaisia he olivatkin. Sama pätee toisin päin: jos kansallissosialistit olisivat olleet toisessa maailmansodassa voittajien joukossa, heidän rikoksiaan ihmisyyttä vastaan katsottaisiin nyt monessa aatenurkkauksessa sormien läpi ja heitä palvottaisiin ja ihailtaisiin. Natsismista löydettäisiin yliopistoilla ja tiedotusvälineissä paljon hyvää, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tuloerojen tasaamista, työväen olojen parantamista, yhteisöllisyyttä, eläinten oikeuksien, kasvissyönnin ja luomuviljelyn edistämistä, terveiden elämäntapojen korostamista ja luonnonsuojelumyönteisyyttä. Natsismiin sisältyi oikeasti kaikkea tätä, mutta siitä ei juuri kukaan puhu, varsinkaan vihreät.

Rydmanin Valtakunnan tyyli olisi voinut noudatella rohkeammin näitä linjoja, siitä olisi irronnut taidolla kirjoitettuna piikikästä parodiaa. Kansallissosialistinen, täysin kehittynyt, ikimetsiä suojeleva ja avohakkuita vastustava terveys- ja hyvinvointivaltio olisi ollut monumentaalinen lisäluku kirjaan.

Muutenkin käsillä olevassa esseearviossa täytyy nyt Valtakunnan tapaan harrastaa hieman lisää ”mitä jos” -tematiikkaa ja spekuloida sillä, millainen teos olisi voinut olla ja mitä mahdolliseen jatko-osaan kannattaisi laittaa. Toki seuraava on pelkästään arvostelijan toivetta, tekijällä on tietenkin omat lähtökohtansa, joiden pohjalta hän vaihtoehtohistoriansa kirjoittaa. Rydman pysyttelee asiakirjamaisuudessa, mikä tekee Valtakunnasta hieman luettelomaisen ja pelkistetyn.

Historian tunnetuimmista roistoista saisi helposti tehtyä vaihtoehtohistoriallisia sankareita, joita myöhempien aikojen akateemiset työmuurahaiset tutkimuksissaan ja kansantajuisissa historiankirjoissaan ylistäisivät. Leninin edelleen suosittua ja sovellettua imperialismiteoriaa voisi mukailla ja parodioida vaikkapa Hitlerin akateemisesti arvostettuna lebensraum-teoriana, joka asennoituu siirtomaiden valloittamiseen, alkuperäisväestöjen orjuuttamiseen ja taloudellisten resurssien riistoon myönteisesti. Vastaavasti Goebbelsia voitaisiin lukea Tampereen yliopistolla kuin Gramscia tosimaailmassa ja soveltaa ensiksi mainitun tiedotusopillisia näkemyksiä käytäntöön. Tampereen yliopiston professorit ja dosentit kumartaisivat vaihtoehtoisessa todellisuudessa eri ilmansuuntaan kuin suomettuneisuuden vuosina, muuten eroa ei juuri huomaisi.

Millainen olisi kansallissosialistisen hegemonian hallitsema Eurooppa? Millainen olisi Saksaan päin suomettunut presidentti Edwin Linkomiehen Suomi ja erityisesti intohimoisen saksalaismielinen nousukas Paavo Väyrynen?

Saisiko Berliinin Valtakunnassa torjumasta Urho Kekkosesta jonkinlaisen takinkääntäjähallitsijan, äkkiä valaistuneen, aatteelliselta elämänkulultaan päinvastaisen kuin oikeasti? Kekkonenhan oli nuorena yltiöisänmaallinen vapaussoturi ja AKS-aktiivi, joka kannatti valtiososialismia, joten perusta vahvalle kansallissosialistisuudelle olisi olemassa. Ankara, pirullisen kiero ja Machiavellinsa lukenut heimosoturi-Kekkonen sopisi tai olisi sopinut Valtakuntaan mainiosti.

Nykyajan henkselikuulapäät olisivat tietenkin omaksuneet hiusmallinsa juuri Kekkoselta ja nauttisivat samanlaista oikeamielisten piirien kansansuosiota kuin elokapinalliset ja Palestiina-aktivistit tosimaailmassa. Itse asiassa pilottitakkiset antisemiitit voisivat olla oikeastikin elokapinallisia Israel-vihaajia, kuten intersektionaalisesti kirkukuontaloiset vasemmistokollegansa, onhan edesmennyt kalastaja-profeetta Pentti Linkola erityisen suosittu juuri kansalliskiihkoisimmissa nurkkauksissa, ja vastaavasti Israelia pidetään pahuuden pesänä myös uusnatsien keskuudessa.

Haaskattu mahdollisuus Rydmanin teoksessa on lisäksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, joka kansallissosialistisessa Suur-Suomessa olisi melkoisella varmuudella hallinnut kansanjoukkoja lempeästi mutta lujasti diktaattori Kekkosen rinnalla tai hänen äärioikeana kätenään. Sivuosaan olisi saanut helposti vielä Väinö Kuisman ja Kristian Arjen.

Myös Mannerheim-myyttiin rinnastuva Hitler-myytti olisi tuonut Valtakuntaan lisäpotkua. Ilmeisesti joissain pienissä piireissä ja marginaalikirjallisuudessa tällaista palvontaa esiintyy ihan oikeastikin, onhan monilla vanhoilla kommunisteillakin sitkeä tarve ja taipumus uskoa, että itse asiassa Stalin oli kova jätkä. Rydman kertoo teoksen lopussa lyhyesti Hitleristä myyttisenä henkilönä ja naistenmiehenä, mutta herkullisen Putin-rinnastuksen päälle olisi sopinut räiskiä rankemminkin.

Esimerkiksi Suomen armeijan edustajana Saksan päämajassa toiminut kenraali Paavo Talvela kirjoittaa Sotilaan elämä -muistelmiensa toisessa osassa Hitleristä näin (s. 153): ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.”

Miehet olivat Hitlerin yksityiskoneessa matkalla Mannerheimin syntymäpäiville, ja kenraalin kuvaus on mitä ilmeisimmin kirjoitettu osittain saksalaisille, joiden Talvela tiesi lukevan kirjeensä. Ihailu vaikuttaa kuitenkin varsin vilpittömältä, ja siitä olisi irronnut vaihtohistoriallisia lisälehtiä ilman merkittävää liioittelua. Jos Saksa olisi ollut sodassa voittajien leirissä, moinen ylistys olisi varmasti ollut normaalikäytäntö kaikissa virallisissa raporteissa ja kirjeissä. Tuolloinhan Suomen johto vielä ajatteli, että Saksa tulee lyömään Neuvostoliiton.

Rydman on selvästi tehnyt valtavan määrän taustatyötä, mikä käy ilmi myös teoksen loppuun liitetystä kirjallisuusluettelosta. Spekulatiivisilla historiateoksilla olisi voinut borgesilaisittain vitsailla kunnollakin, mutta kuten todettua, tekijä ei ulota satiiria nykyaikaan (kuten vaikkapa suosittu ajanvietekirjailija Ilkka Remes on kuulemma jossain vihreitä piikittelevässä viihderomaanissaan tehnyt). Ylipäätään sepitteelliset historiikit ja lainaukset niistä olisivat lisänneet Valtakunnan monimuotoisuutta ja parantaneet teoksen luettavuutta.

Suomen historia, nimenomaan fiktiivisen Suur-Suomen, on jätetty teoksen loppupuolelle, kliimaksiksi, joka, kuten todettua, olisi voinut olla paljon järisyttävämpikin. Esimerkiksi Mikkelin päämajasta ja siellä jatkosodan aikaan toimineesta saksalaiskenraali Waldemar Erfurthista olisi irronnut läjäpäin muhevaa vaihtoehtohistoriaa.

Olisi ollut hauska lukea kenraalin kuvitteellisia päiväkirjakatkelmia siitä, miten asiat olisivat menneet toisin kuin ne menivät. Tosin kenraalin oikeatkin päiväkirjat ovat historialukemiston aatelia, aivan kuten kenraali itsekin oli miesten aatelia. Hänen on vaikea pidätellä halveksuntansa Hitleriä, mokomaa koppavaa nousukasta ja amatööriä kohtaan, mikä tarjoaisi pienellä paisuttelulla mojovat mahdollisuudet ironiseen sepitteeseen. Tässä olisi voinut hyödyntää myös Olavi Paavolaisen fiktiivistä kuvausta jostain uutisfilmistä Synkän yksinpuhelun sisältämän hirtehisen Hitler-pilkan tapaan. Tietenkin voittajien puolella Paavolaisen näkemykset olisivat mitä ilmeisimmin noudatelleet kenraali Talvelan esimerkkiä edellä.

Rydman korostaa heti kirjan alussa, että historia on kertomus, ja niinhän se kirjaimellisesti onkin. Faktan ja fiktion raja on tunnetusti häilyvä, varsinkin nykyään, kun akateemisessa maailmassa puhdasta mielipidekirjoittelua ja poliittista propagandaa kutsutaan tieteeksi. Osittain tämä johtuu siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi sodassa voittajien puolelle.

Valtakunnassa ei valitettavasti kerrota, millaista politisoitunut tiede, historia mukaan lukien, olisi nyt, mikäli Saksan kansallissosialistit olisivat toisessa maailmansodassa päätyneet voittajien leiriin. Tosin vaihtoehtoisessa yliopistokuvauksessa olisi ollut ja on vaarana ajautua poliittisesti huomattavan epäkorrektille alueelle ja kenties jopa valtakunnansyyttäjän hampaisiin. Toisaalta kafkamainen oikeusjuttu on aina ilmaista mainosta kirjalle ja tuo kustantajan kassaan kahisevaa.

Kielioppinatsismin tappio

Mitä tulee natsismiin, kielioppinatsien päätymistä voittajien leiriin vielä joskus sopii taas kerran toivoa. Valtakunta olisi hyötynyt osaavasta kustannustoimittamisesta ja huolellisesta oikoluvusta: teokseen on jäänyt niin paljon virheitä, että kielihuoltoon taipuvainen kriitikko heiluttaa kuvitteellista punakynää melkein joka sivulla.

Jo takakansitekstissä on kolmesti läpi kirjan toistuva kielioppivirhe, ylösalaisin oleva lainausmerkki sitaatin alussa. Suomen kielioppi ei sellaista tunne, mutta sen sijaan sääntö on tuttu englannista. Samoin kirjasta löytyy lukuisia kertoja oikeassa muodossa oleva jälkimmäinen lainausmerkki väärällä puolella pistettä, jälleen englannin tapaan ja siinä kielessä oikein, muttei tietenkään suomessa.

Muitakin pikkuvirheitä löytyy kosolti, samoin joitain outoja muotoiluvalintoja (repliikkien kursivoinnit) ja lauserakenteita, jotka olisivat hyötyneet huolellisen ja osaavan kustannustoimittajan huomautuksista. Myös pilkutus jättää paljon toivomisen varaa.

Suuremmista virheistä pitää huomauttaa vielä erikseen. Jopa Ison-Britannian taivutus on usein pielessä, erityisesti kirjan alkupuolella, ainakin kerran melkein peräkkäisissä virkkeissä (virheellisestä muodosta ”Iso-Britannian” oikeaan muotoon ”Ison-Britannian”). Samoin verbi ”hajottaa” esiintyy toistuvasti muodossa ”hajoittaa”. Myös olla-verbin taivutus on paikoitellen puhekielistä (”oltu”, kun pitäisi olla ”ollut”).

Eräässä saman kustantajan hiljattain julkaisemassa romaanissa on vielä huonompaa suomea, niin huonoa, ettei teosta voinut edes lukea loppuun. Arvostelija suosittelee kustantamolle ammattitaitoisen kustannustoimittajan palkkaamista.

On kerrassaan harmillista, että rakas suomen kielemme rapautuu silmissä ja anglismit (kuten mainittu lainausmerkkikäytäntö) tunkeutuvat kirjojen sivuille (tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin tekstinkäsittelyohjelman automaattimuotoiluna, mutta kuitenkin). Oikeakielisyyttä koskeva ikävä huomio on nykyään pakko liittää lähes jokaiseen kirja-arvioon, mikä kertoo tilanteen vakavuudesta. Ongelma ei rajoitu vain kirjoihin vaan näkyy myös ja ennen kaikkea julkisessa sanassa. Vaikuttaa usein siltä, että toimittajat ja päätoimittajatkaan eivät enää osaa suomea. Lieneekö tämäkin vitsaus tietoverkon ja yhteisöpalvelujen vaikutusta, mene ja tiedä.

Mikäli oikeinkirjoitus ei ole kunnossa, kirjan kuin kirjan perustukset eivät kestä. Kustantajien, kirjailijoiden ja toimittajien on ryhdistäydyttävä. Ennen muuta teoksen kirjoittaja itse on aina vastuussa kirjansa kielihuollosta, sitä ei koskaan, ei missään tapauksessa, voi jättää ulkopuolisille, varsinkaan vapaille toimittajille, jotka sutivat oikolukemista ja kustannustoimittamista lisätienestiksi.

Myös monet niin sanotut arvostetut kustannustoimittajat ovat nyttemmin arvostettuja muiden kuin kielellisten kykyjensä perusteella. Tunnetaan ainakin pari tapausta, joissa ison talon sosiaalisessa mediassa poliittisesti yliaktiivinen ja -korrekti tekstityöläinen on ilmeisesti agitoimisensa ja itsekorostuksensa rasittamana tai muuten hajamielisenä lähettänyt painoon väärän tiedoston, josta korrehtuuriin tehdyt korjaukset puuttuvat. Samoin tunnetaan tapauksia, joissa työhön palkattu oikolukija ei osaa suomea. Se näkyy valmiin kirjan kielipuolisuutena, huonona suomena, surkuteltavana lukukokemuksena. Usein kirjat ovat jo valmiiksi niin surkeita, itsestään selviä ja latteita, että soisi edes kieliasun olevan kunnossa. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole.

Taistelu kielen, kulttuurin ja sivistyksen puolesta jatkukoon siis entistä väkevämmin. Ilman niitä Suomea ei ole, ja se ei ikävä kyllä ole vaihtoehtohistoriaa.