Quantcast
Channel: Jussi K. Niemelä
Viewing all 71 articles
Browse latest View live

Islamilaisen fundamentalismin syyt, strategiat ja globaali ympäristö

$
0
0

Suomalaismedia uutisoi eilen, että tunnettu britti-imaami Anjem Choudary saarnaa täällä jossain salaisessa paikassa. Uutisten mukaan hän on täällä Sharia4Finland-järjestön edustajana. Choudaryn tulkinta islamista on hyvin vanhoillinen. Sen taustoja on syytä käsitellä laajasti, erityisesti, koska se ei edusta muslimienemmistön islamtulkintaa. Choudary on niin sanottu jihadisti.

Anjem Choudary


On tarpeellista korostaa, että jihadismia sellaisena kuin sen seuraavassa esittelen tulee jokaisen avointa yhteiskuntaa, oikeusvaltiota, ihmisyyttä ja vapautta arvostavan henkilön vastustaa, aivan kuten länsimaisten kiihkoilijoiden tarkoituksella harhaanjohtavasti nimeämää vastajihadismiakin. Sekä jihadistinen että vastajihadistinen ideologia ovat näet jyrkässä ristiriidassa länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa.

Siksi molemmissa ääripäissä vihataan monikulttuuria, joka on oikeastaan ihmiskunnan normaali tila: pluralistinen ja kirjava yhteiskunta, jossa asuu erilaisia ihmisiä, joilla on eri uskonto, erilaisia tapoja ja arvoja. Näin oli jo antiikin aikana Välimeren alueella, sekä Kreikassa, Roomassa että Juudeassa. Maailmanhistoriaa lukemalla huomaa heti, että samoin on ollut muualla sivilisaation piirissä. 

Vain primitiivinen heimomentaliteetti, jota jihadismi ja vastajihadismi mainiosti kuvaavat, saa ihmisen kaipaamaan monokulttuuria. Heimomentaliteetti edustaa kollektivismia, jossa vain oikeaoppisuus on hyväksyttyä. Jihadismi, vastajihadismi, kommunismi, fasismi, natsismi, ekofundamentalismi: näillä ei käytännössä ole edellä mainitussa suhteessa mitään eroa.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa salafismia, islamilaista fundamentalismia, ääri-islamismia tai, kuten todettua, sen yhtä haaraa, jihadismia, joka on poliittisen islamin alalaji, ja useiden terrori-iskujen sekä erinäisten maailmanvalloitussuunnitelmien taustalla. 

En käsittele jihadismia niinkään ideologiana vaan tarkastelen sen syitä ja niitä keinoja, joilla se pyrkii värväämään kannattajia sekä omiensa että hyödyllisten idioottien joukosta. On syytä vielä kerran muistuttaa, että jopa salafismin sisällä on keskenään riitaisia koulukuntia, joista osa jyrkästi tuomitsee jihadismin.

Toki esittelen myös eräitä jihadismin keskeisiä taustavaikuttajia, mutta en mene kovin syvälle heidän ajatteluunsa, koska se on tiivistettävissä varsin helposti: jihadistit haluavat perustaa islamilaisen valtion ja he haluavat, että se on maailmanlaajuinen. Islamilainen valtio, uskovien yhteisö, umma, perustuu Koraaniin ja shariaan eli islamin lakiin.

Arabikevään myötä islamilaisessa maailmassa on tapahtunut poliittisia muutoksia, joista osa on vielä kesken. Egyptissä ja Libyassa islamistit näyttävät ottaneen vallan, joten siinäkin mielessä länsimaisten ihmisoikeusaktivistien ja laajan yleisön on hyvä tietää, mistä islamismissa on kyse. Egyptissä Muslimiveljeskunta keräsi vaaleissa suuren äänimäärän ja presidentti Mursi on järjestön jäsen. Tätä kirjoittaessani taistelut Syyriassa ovat käynnissä, mutta sielläkin valtaa pitävää baathilaista puoluetta vastassa on sekalainen seurakunta kapinallisia, joista osa on hyvinkin jyrkkiä islamisteja.

Maallistuneissa, liberaalidemokraattisissa länsimaissa uskonnon roolia yhteiskunnassa ja politiikassa vähätellään. Täällä on vaikea tai joskus jopa mahdoton uskoa, millaista roolia uskonto edelleen näyttelee islamilaisissa yhteiskunnissa sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla. Kun jihadistiterroristi tekee itsemurhaiskun, ja saavuttaa yhteisössään marttyyrin aseman, länsimaiset intellektuellit suorastaan psykologisesti torjuvat teon läpeensä uskonnollisen motiivin. Terrorille ja itsemurhaiskuille on sen sijaan tapana hakea poliittistaloudellisia ja muita yhteiskunnallisia motiiveja.

Lähemmässä tarkastelussa syvä ja voimakas uskonnollisuus nousee kuitenkin ratkaisevaksi tekijäksi, joka saa nuoren miehen tuhoamaan itsensä samalla kun hän tuhoaa lukuisia muita ihmisiä. Mukana on toki poliittinen ulottuvuus, mutta se saa motivaationsa nimenomaan uskonnosta: islamismi on poliittinen liike, jonka tarkoitus on säilyttää uskonnon rooli määräävänä yhteiskunnassa tai lisätä sitä. Suurin osa islamistisista liikkeistä haluaa sharian eli islamin lain yhteiskunnan ainoaksi laiksi. Tämä, jos mikä, kertoo taustalla olevasta uskonnollisesta motivaatiosta.

Toisin sanoen maallistuneen länsimaisen intellektuellin tai poliitikon näyttää valitettavan usein olevan mahdotonta uskoa, että joku voi vastustaa länsimaista modernismia ja maallistunutta, tieteeseen, teknologiaan ja tasa-arvoon perustuvaa yhteiskuntaa nimenomaan uskonnollisista syistä. Tämä on kulttuurillista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä.

Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, joille uskonnon pyhät kirjoitukset ovat kaiken muun, kuten poliittisen ja maallisen liberalismin sekä materialismin, yläpuolella. Heille demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet siten kuin me ne ymmärrämme ovat länsimaista rappiota, osoitus maallistumisesta, turmeluksesta. Heille Koraani ja hadithit ovat ainoa totuus. Niistä ja vain niistä löytyy oikea tapa elää, aito demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Vain alistumalla täydellisesti Allahin tahtoon voi muslimi olla aito muslimi.

Kyse on siis viime kädessä siitä, miten yksilö määrittelee tai kokee identiteettinsä. Aivan kuten fundamentalistikristityt Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa tai ortodoksijuutalaiset Israelissa ja muualla, myös islamilaiset fundamentalistit kokevat identiteettinsä ensisijaisesti uskonnollisesti. Koska Jumala on heille keskeinen osa elämää, heidän käytöstään määrittää pitkälti Jumalan oletettuun tahtoon alistuminen. 

On selvää, että uskovien tulkinta Jumalan tahdosta vaihtelee huomattavasti, mutta fundamentalisti pyrkii nimenomaan noudattamaan uskontonsa oppeja mahdollisimman kirjaimellisesti.

Vastaavasti suurin osa uskovista kritisoi fundamentalisteja siitä, että nämä yrittävät kaapata uskonnon itselleen valikoimalla tietyt konservatiiviset uskontulkinnat uskonnon määrittäväksi tekijäksi.

Sekulaari humanisti tietenkin ymmärtää, ettei mitään lopullista totuutta uskontulkinnoista voida koskaan löytää saati varmuutta saavuttaa: uskonnollisten tekstien ja perinteiden tulkinta on samanlaista kuin kirjallisuuden tai taiteen tulkinta, so., suhteellista. Näin ollen kenenkään uskovan tulkinta ei ole lopullinen totuus hänen uskonnostaan. 

Fundamentalismissa on siis aina kyse ensisijaisesti uskonnon sisäisestä valtataistelusta, siitä, kuka saa määritellä uskonnon oikean tulkinnan.

Poliittisen islamin historiallisia taustavaikuttajia

Poliittisen islamin, jota jatkossa yksinkertaistaen kutsun asiayhteydestä riippuen joko islamismiksi tai jihadismiksi, taustalla on vanhoillinen, kirjaimellinen ja ankara Koraanin sekä hadithien eli profeetan elämään liittyvien tarinoiden tulkinta. Tätä uskontulkintaa nimitetään yleisesti salafismiksi. Termi 'salaf' tarkoittaa hyveellistä esi-isää tai edeltäjää. Salafismi on sunnalaisen islamin haara.

Salafismissa islamin kolme ensimmäistä sukupolvea eli profeetta Muhammad seuralaisineen ja seuralaisten seuraajineen ovat roolimalleja kaikille muslimeille. Heidän elämäntapansa ja uskonsa muodostavat täydellisen ohjenuoran uskoville. Profeetta Muhammad itse on tietenkin tärkein esikuva, kuten yleensäkin kaikille hurskaille muslimeille.

Islaminoppineiden uskonnolliset säädökset eli fatwat ovat käytännön toimissa tärkeässä roolissa, joskaan ne eivät ole koskaan velvoittavia ja siten niiden merkitys jää yksilön päätettäväksi. Fatwan voi antaa oppinut henkilö, mutta se ei siis suoraan velvoita muslimeja toimimaan fatwan määräämällä tavalla; se on pikemminkin ohje tai neuvo. Fatwan antajan on osattava tulkita Koraania ja haditheja sekä perustella näkemyksenä islamin teologiaan nojaten.

Salafismi sekoitetaan usein Saudi-Arabian valtauskontulkintaan wahhabismiin, mutta wahhabiitit itse eivät hyväksy heistä käytettyä termiä. Wahhabiitit ovat omasta mielestään juuri salafisteja eli nojaavat jyrkkään, vanhoilliseen ja kirjaimelliseen uskontulkintaan. 

Toisaalta jihadistit suorastaan vihaavat Saudi-Arabian valtion virallisia uskonoppineita ja heidän tulkintojaan, koska niissä jihadistit yleisesti tuomitaan ja saudien kuninkaallinen huone tunnustetaan.

Wahhabismin nimi tulee Muhammad ibn Abdalwahhabista (1703–1792), joka oli aikanaan tuntematon ja merkityksetön arabiteologi, mutta jonka liitto Muhammad bin Saudin (k. 1765) kanssa johti Saudi-Arabian valtion perustamiseen. Juuri Abdalwahhabin uskontulkinnan pohjalta salafistit vastustavat ankarasti kaikenlaisten kuvien ja pyhäinjäännösten palvontaa sekä tuhoavat niitä.

Varhaisempi vaikuttaja salafismin taustalla on Ibn Taimiyya (1263–1328), joka myöhemmän seuraajansa Abdalwahhabin tapaan kuului erityisen jyrkkää shariatulkintaa edustavaan hanbaliittiseen koulukuntaan. Koulukunta on saanut nimensä Ahmad ibn Hanbalista (780–855), joka on yksi sunnalaisen teologian keskeisiä ja arvostetuimpia vaikuttajia. Ibn Taimiyya piti myös shiialaisuutta harhaoppisuutena.

Islamismissa vaikuttaa voimakkaana ajatus kalifaatista, edellä mainitusta ummasta, kaikkien muslimien yhteisöstä, jonka Mustafa Kemal Atatürk Turkissa lakkautti vuonna 1924. Atatürkin sekularismi on juuri se tekijä, jota islamistit kiihkeästi vastustavat. Heidän mielestään yhteiskunnan pitää perustua islamille, ei maallisuudelle. Tavoitteena on siis palauttaa kalifaatti, islamin valta, ensin muslimivaltioihin ja levittää se vähitellen maailmanlaajuiseksi.

Syitä islamismin suosioon

Kun pohditaan syitä islamilaisen fundamentalismin nykyiseen suosioon, ensimmäisenä tulee mieleen nimenomaan länsimainen sekularismi, ja erityisesti Yhdysvallat ja sen kulttuuri sekä länsiliittouman sotatoimet lähi-idän alueella. Yhdysvallathan on perustuslaillisesti sekulaari valtio, joskin kukaan ei ole varmasti voinut välttyä valtiossa rehottavasta äärikristillisyydestä. Muslimifundamentalistien keskuudessa tämä yhdistyy perinteiseen antisemitismiin ja erilaiset salaliittoteoriat kukoistavat. Viha Israelia ja Yhdysvaltoja kohtaan ruokkii kaukaa perityviä ennakkoluuloja ja kasvattaa islamismin suosiota.

Koraanin loppupuolen antisemitismi vaikuttaa siis voimakkaasti edelleen. Teoksessaan Islamin miekkaJaakko Hämeen-Anttila kuvaa profeetan aikaisen juutalaisvastaisuuden syitä seuraavasti (s. 17):

”Juutalaiset eivät tunnu suuressa määrin kääntyneen islamiin, mikä oli ilmeisesti Muhammadille iso pettymys, ja Koraanin myöhäisemmät osat suhtautuvat heihin hyvin kriittisesti. Perimätieto siirtää syyn välien huonontumisesta juutalaisille, joiden muun muassa väitetään suunnitelleen profeetan murhaamista.”

Moni muslimi kokee siis edelleen juutalaisuuden ja länsimaisen kulttuurin kokonaisuutena uhkatekijäksi islamille ja näin ollen reaktiona sille vanhoillisempi islamintulkinta on aivan luonnollinen; varsinkin maallistuneemmat ja maltillisemmat – siis islamistien mielestä länsimaistuneet – muslimit joutuvat toistuvasti fundamentalistien vihanpidon kohteeksi.

Al-Qaidan ja muiden jihadistijärjestöjen internetsivujen viesti on tässä suhteessa selkeä. Terrorismiasiantuntija Bruce Hoffman luettelee jihadistien kolme tärkeintä opinkappaletta:

1 Länsi on islamin leppymätön vihollinen.

2 Ainoa keino vastata tähän uhkaan ja ainoa kieli, jota länsi ymmärtää, on väkivalta.

3 Näin ollen jihad on ainoa vaihtoehto.

Kuitenkin nykyaikaisen jihadismin tärkein syy on Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin vuonna 1979. Sotatoimi mobilisoi ankaran jihadistivastarinnan ja synnytti kokonaisen uskonoppineiden koulukunnan. Voidaan jopa sanoa, että Neuvostoliitto synnytti jihadismiteollisuuden.

Yhdysvallat tuki sodan aikana Afganistaniin islamilaisesta maailmasta virtaavia jihadisteja, jotka klassisen kaavan mukaan Neuvostoliiton vedettyä joukkonsa Afganistanista kääntyivät lähes välittömästi tukijaansa vastaan. Yhdysvaltain voidaan siis osaltaan katsoa koulineen suuren joukon nykyisten jihadistien sankarillisimpia esikuvia, joista osa muutti pakolaisena länsimaihin, ja joiden vaikutus näkyy edelleen erityisesti Englannissa. Sieltä turvapaikan saaneet Afganistanin sotaveteraanit ovat vuosien ajan värvänneet ja kasvattaneet uusia jihadisteja, joista osa on päätynyt aina al-Qaidan koulutusleireille asti.

Tarkastelen kirjoituksen lopussa islamilaista fundamentalismia vielä erikseen uskontotieteellisesti, koska loppujen lopuksi uskontotiede tarjoaa fundamentalismille pätevimmät selitykset. Jokainen jihadisti on fundamentalisti, mutta tietenkään jokainen fundamentalisti ei ole jihadisti.

Fundamentalismiin on tietenkin lukuisia syitä ja niitä liittyy toki islamistiseen ideologiaan itsessäänkin. Lisäksi täytyy huomioida yksilöiden väliset erot sekä ryhmädynamiikka.

Tässä vaiheessa voidaan alustavasti todeta islamismin olevan ideologiana eskatologinen ja utopistinen. Islamismiin kuuluu olennaisesti romanttinen kaipuu takaisin kulta-aikaan, profeetan (uskonnollisesti) puhtaaseen ja puhdasoppiseen aikakauteen. Samoin islamismia luonnehtii muun fundamentalismin tapaan selkeä jako sisä- ja ulkoryhmään, ”hyveelliset vastaan syntiset” eli muslimit vastaan ei-muslimit (pitää sisällään myös maallistuneet, maltilliset muslimit).

Äärimuodossaan jihadismi on puhdasta sankariromantiikkaa, jonka taustalla on ajatus pappissoturista, oppineesta jihadistista, joka taistelee uskon puolesta vääräuskoisia syntisiä vastaan.

Salafismi

Salafismin ideologia ja käsitteet on syytä käsitellä ideologian keskeisten ajattelijoiden kautta, joista varhaisimmat on jo mainittu. Ibn Taimiyya tunnetaan ennen muuta omistautumisestaan jihadille. Hän kutsui sitä parhaaksi mahdolliseksi vapaaehtoistoiminnaksi uskoville, hurskaille muslimeille.

Ulema, islamin oppineet, ovat Taimiyyan mukaan samaa mieltä siitä, että jihad on islamissa tärkeämmässä roolissa kuin pyhiinvaellus ja rukoileminen. Ajatus jihadista muslimimiehen tärkeimpänä velvollisuutena syntyi mongolivalloitusten aikana ja Ibn Taimiyya julisti jihadiin velvoittavan fatwan.

Keskeinen on myös käsite 'jahiliya', ennen islamia vallinnut pakanallisen tietämättömyyden tila. Se osa maailmaa, mikä ei ole islamilaisen vallan alla, on jahiliyaa, joka myös laajasti ottaen tarkoittaa islamismissa tietämättömyyden maailmaa, siis sitä osaa maailmasta, joka ei ole ymmärtänyt tai ottanut vastaan islamin totuutta. Islamistien ja erityisesti jihadistien tarkoitus on poistaa jahiliya kaikkialta ja näin saattaa islam voimaan ympäri maailmaa.

Takfiron käytäntö, jolla salafistit julistavat harhaoppiseksi tai synnilliseksi katsomansa muslimin uskonluopioksi. Tämä mahdollistaa uskonluopion kohtelemisen vihollisena ja jihadistisen toiminnan kohteena. Länsimaistuneet tai länsimaiden kanssa yhteistyössä toimivat muslimit ovat salafistien mielestä uskonluopioita, toisin sanoen ei-muslimeja. Käsitteenä 'takfir' on siis nykyään erittäin tärkeässä roolissa islamilaisessa fundamentalismissa.

Tawhid
on islamiin sisältyvä yksijumalaisuuden vaatimus ja sen vastakohta shirk, polyteismi ja epäjumalten palvonta, on ankarasti kiellettyä etenkin wahhabismissa. Myös muualla salafistit ovat muistomerkkejä ja patsaita tuhoamalla osoittaneet, kuinka tärkeä käsite 'tawhid' heille on. 

Tämä pätee niin Afganistanin deobandilaiseen talibaniin kuin Arabikevään myötä avoimesti toimimaan päässeisiin Libyan sekä Egyptin salafisteihin. Jo aiemmin shiiojen pyhättöjä on tuhottu, koska nämä ovat salafistien mielestä epäjumalanpalvelusta. Myös islamin pyhiä paikkoja tuhottiin jo varhain, jotta niillä käyminen ei muodostuisi epäjumalanpalvelukseksi. Abdalwahhab tuhosi pyhättöjä hautojen ympäriltä ja hän jopa harkitsi profeetta Muhammadin haudan yllä olevan holvin tuhoamista, koska hän pelkäsi, että sitä saatetaan palvoa.

Bidaheli innovaatio on poikkeus kolmen ensimmäisen sukupolven käytännöistä ja siten kiellettyä.

Poikkeuksena edelliseen on sallittu taqiya eli teeskentely. Muslimin on vääräuskoisten joukossa joskus teeskenneltävä ja valehdeltava, esimerkiksi sulautumalla ja olemalla herättämättä huomiota.

Kufr tarkoittaa vääräuskoisuutta tai harhaoppisuutta. Myöhemmin käsite on islamismissa laajentunut yleiseksi haukkumasanaksi ja epäinhimillistäväksi leimaksi. Kufr tai kafir viittaa ihmiseen, joka ei tunnusta tai tunnista profeetta Muhammadia ja Allahia totuudeksi.

Nykyisen salafismin keskeiset vaikuttajat

Kielitaitorajoitteisena olen joutunut valitettavasti tyytymään seuraavassa esityksessä englanninkielisiin käännöksiin käsitellyistä teoksista. Mainittuja kirjoja tai niiden osia löytyy englanniksi helposti internetistä ilmaiseksi tai edullisesti erilaisista nettikirjakaupoista.

Vasta kirjoja lukemalla salafistinen ideologia paljastuu kokonaisuutena, joten erilaiset Wikipedia-artikkelit ja vastaavat internetlähteet antavat aiheesta vain kapean ja usein myös vääristyneen kuvan. 

Teoksiin perehtymällä huomaa nopeasti, kuinka vahvasti teologis-uskonnollista salafismin johtavien ideologien ajattelu ja retoriikka on. Kyse on suoranaisista saarnamiehistä, ei niinkään poliitikoista, jotka muotoilevat sanomansa niin, että se taatusti viehättää turhautuneita, statuksensa nostamista kaipaavia vihaisia nuoria miehiä.

Nykyisen islamismin kaksi tärkeintä pääideologia ovat pakistanilainen teologi ja toimittaja SayyidA'la Mawdudi (1903 – 1979), joka perusti islamilaisen Jamaat-e-Islami -puolueen, ja egyptiläinen Sayyid Qutb (1906 – 1966), joka oli Egyptin Muslimiveljeskunnan pääideologi 1950-luvulta alkaen. Qutbin ja samalla salafismin pääteokseksi on nopeasti muodostunut Milestones, jonka voisi kääntää Virstanpylväiksi. Muslimiveljeskunnan perustajan Hasanal-Bannan (1906–1949)ohella Mawdudi ja Qutb ovat keskeisiä esikuvia ja oppi-isiä nykyisille salafisteille.

Sayyid Mawdudi

Näiden tienraivaajien jälkeen on tietenkin ilmaantunut vielä radikaalimpia ideologeja, islaminoppineita, joiden mielestä jopa Mawdudi ja Qutb ovat liian maltillisia. Heidän ajatteluunsa en tässä mene, koska he edustavat puhdasta jihadismia ja ovat siten pienen sisäpiirin suosiossa. 

Suurin osa näistä ääriajattelijoista on opiskellut Saudi-Arabiassa ja joutunut siellä ongelmiin näkemystensä jyrkkyyden vuoksi. Osa on joutunut vankilaan ja sittemmin sovittanut oppinsa valtion viralliseen wahhabismiin sopivaksi. Toki jyrkimmät jihadistioppineet ovat erittäin vaikutusvaltaisia omiensa joukossa, mutta Qutbin ja Mawdudin ajattelulla on ollut ja on edelleen paljon laajakantoisemmat seuraukset.

Mawdudin tunnetuimmissa sekä vaikutusvaltaisimmissa teoksissaTowards Understanding Islam(Kohti islamin ymmärtämistä) ja Let Us Be Muslims (Olkaamme muslimeja) erottuu voimakas jihadismin ja sankariromantiikan korostus. Hurskaat muslimit (miehet) ovat Jumalan varakuninkaita eli kalifeja (khalifa tarkoittaa sijaishallitsijaa) maan päällä. He ovat tehneet Allahin kanssa sopimuksen ja palkintona sopimuksen noudattamisesta on paikka paratiisissa. Ankarat velvoitteet seuraavat sopimuksesta.

Mawdudin visio islamilaisesta valtiosta on puhdas utopia, jossa luomakunta elää jumalaapelkäävän armeijan, poliisin, oikeuslaitoksen, veroviranomaisten ja muiden hallintoelinten alaisuudessa, ja jossa kaikki elimet ovat vastuussa vain ja ainoastaan Jumalalle tuonpuoleisessa. 

Allahin jumalaisen ohjauksen pohjalta hallinto on laatinut kaikki noudatettavat linjaukset ja lait eikä epäoikeudenmukaisuudelle ole sijaa. Sen sijaan hallitus rankaisee välittömästi pahoista teoista ja on aina valmis edistämään hyvettä kaikin mahdollisin tavoin.

Utopia on tällä hetkellä käytössä ainakin Saudi-Arabiassa ja sitä on kokeiltu myös Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Muissakin yksin islamistien hallitsemissa valtioissa sharia ylittää ihmisoikeudet. 

On selvää, että hallintotapa on ideaalinen vain islamilaisen fundamentalistin mielestä. Muun muassa naisille, seksuaalivähemmistöille ja ateisteille kyseinen utopia on helvetti maan päällä.

Mawdudi kuvailee Koraaniin perustuen, mikä on niiden kohtalo, jotka eivät usko islamin totuuteen tuomiopäivästä. Hänen mukaansa ihminen ei voi olla hyvä ellei hän usko tuomiopäivään. Tämän uskon kieltäminen alentaa ihmisen alintakin eläintä alemmaksi.

Towards Understanding Islam -teoksessa Mawdudi ylistää jihadia täysin avoimesti. Jihad on suurin uhraus, jonka muslimi voi Jumalalle tehdä. Jihadissa mies ei ainoastaan uhraa omaa elämäänsä ja omaisuuttaan Jumalan asialle vaan samalla muidenkin elämän ja omaisuuden. 

Mawdudin utopiassa islamilaisten periaatteiden pohjalta on kuitenkin aivan oikein uhrata itsensä kärsimällä pienempi menetys suuremman estämiseksi. Tarkoitus pyhittää keinot, koska jos paha voittaa hyvän eli ateismi islamin, koko ihmiskunta on tuhon oma. Ihmisen ei tule hallita ihmistä – islamin todellinen päämäärä on perustaa Jumalan valtakunta maan päälle. Islamin voiton puolesta sopii siis uhrata vaikka tuhansia ihmishenkiä.

Vastaavasti Sayyid Qutb hahmottelee Milestonesissa utopistisen yhteiskunnan, joka on tiukasti islamin ja sharian mukainen, profeetan esimerkkiä tarkkaan seuraten. Qutbin ajattelu on eräänlaista yltiöromanttista vapautuksen teologiaa, koska hän oli itse Milestonesinkirjoittamisen aikaan vankilassa Gamal Abdel Nasserin (1918–1970) hallitsemassa maallisessa Egyptissä ja korosti läpi tuotantonsa voimakkaasti islamiin sisältyvää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. 

Qutbin aihetta lähimmin tarkasteleva teos on käännetty englanniksi vuonna 1953 nimellä Social Justice in Islam(Sosiaalinen oikeudenmukaisuus islamissa).

Retoriikassaan muslimiveljeskunta on aina ollut kansan puolella sortajaa vastaan ja vasta nyt se arabikevään myötä on päässyt itse Egyptissä valtaan. Tätä kirjoittaessani näyttää valitettavasti, mutta odotetusti, siltä, että sorto tulee Muslimiveljeskunnan alaisuudessa jatkumaan: vain sortaja ja sorrettu vaihtuvat. Sorron jatkumisen voi helposti päätellä suoraan Sayyid Qutbin teoksista.

Jahiliya on Qutbin visiossa keskeisessä roolissa. Myös nykyaikainen ei-islamilainen maailma on näet jahiliyan maailma. Qutb näkee kaikki yhteiskunnalliset ongelmat seurauksena harhaoppisuudesta, uskosta luopumisesta tai synnistä. Vain paluu profeetan kulta-aikaan ja sharian alaisuuteen voi ratkaista ongelmat ja nostaa islamilaisen maailman ansaitsemalleen paikalle koko maailman johtajaksi.

Tiivistettynä Qutbin viesti on varsin yksinkertainen: Sharia pelastaa maailman. Sharian alaisuudessa ihminen on saavuttanut paratiisin maan päällä. Qutb on lisäksi hysteerinen moralisti, joka haaveilee maailmanlaajuisesta islamilaisesta vallankumouksesta. Pahat länsimaiset tavat, kuten tanssi, elokuvat, kevytmielinen pukeutuminen ja viihde, on saatava kuriin – keinolla millä hyvänsä.

Viittaan jälleen Saudi-Arabiaan, Talibanin hallitsemaan Afganistaniin, Sudaniin ja Iraniin, joissa Qutbin visioima yhteiskunta on enemmän tai vähemmän toteutunut. Lisäksi on syytä todeta, että Osama bin Ladenin aikoinaan perustama terroristijärjestö al-Qaida nojaa tiukasti Qutbin oppeihin. Osama sai oppinsa aikoinaan Saudi-Arabiassa, muun muassa Sayyid Qutbin veljeltä Muhammadilta, mutta luki hän toki Sayyidinkin teoksia suoraan, muun muassa Milestonesia.

Tietokirjailija Lawrence Wrightin Pulitzer-palkitun teoksen The Looming Tower: Al-Qaeda and the Road to 9/11 (Siintävä torni: Al-Qaida ja matka kohti syyskuun yhdettätoista) mukaan Osama kävi usein Muhammad Qutbin luennoilla Kuningas Abdulazizin yliopistossa 1970-luvun lopulla. 

Pakistanista lähtöisin oleva kanadalainen sekulaarimuslimi Tarek Fatah puolestaan esittää vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassaan The Jew Is Not My Enemy (Juutalainen ei ole viholliseni), että oppia Qutbin veljeltä oli saamassa myös egyptiläinen tuleva al-Qaidan kakkosmies, lääkäri Ayman al-Zawahiri, joka bin Ladenin kuoleman jälkeen vuonna 2011 nousi järjestön johtoon. Sayyid Qutbin vaikutus al-Qaidan jihadismiin on siis ollut ratkaiseva.

Salafistien antisemitismin taustaa

Qutb oli myös kiivas antisemiitti, kuten Iranin pahamaineinen presidentti Mahmud Ahmadinejad sittemmin. Jihadistien ja islamistien nykyinen Israel-viha juontuu siis Koraanin ohella muun muassa Qutbin juutalaisvastaisista opeista. Asiaa on syytä taustoittaa hieman laajemminkin.

Sayyid Qutb


Qutbin 1950-luvun alussa Kairossa kirjoittama ja saudien wahhabiittihallinnon vuonna 1970 uudelleen julkaisema sekä ympäri muslimimaailmaa levittämä antisemiittinen julistus on käännetty englanniksi nimellä Our Struggle with the Jews (Taistelumme juutalaisia vastaan)

Teoksen nimestä voi tulla mieleen Adolf Hitlerin Taisteluni eikä se ole sattumaa. Qutbin antisemitismi on yhtä fanaattista kuin Hitlerin ja hän jopa avoimesti ylistää tätä Allahin lähettämänä juutalaisten rankaisijana; aivan kuten Hitler itse teoksessaan julisti olevansa Jumalan asialla vastustaessaan juutalaisia. Suurempi rangaistus on kuitenkin vielä tulossa ja Qutbin paranoidinen juutalaisviha onkin periytynyt sellaisenaan Hamasin perustamisasiakirjaan. Israelin valtion on sen mukaan lakattava olemasta, se on pyyhittävä pois maan päältä.

Asia ei ole vuosien saatossa muuttunut miksikään. Muslimiveljeskunnan tällä hetkellä kenties tunnetuin ja arvostetuin uskonoppinut,Yusuf al-Qaradawi, toisti Qutbin väitteen Al Jazeera -kanavallavuonna 2009, sillä erotuksella, että Hitleriä kehuessaan hän myös vähätteli holokaustia. Al-Qaradawin mukaan Hitler näytti juutalaisille näiden paikan käyttämällä kaikkia niitä keinoja, joita hänellä käytettävissään oli, ja se oli Jumalan rangaistus juutalaisille. Seuraava rangaistus on uskovien, siis muslimien, käsissä.

Yusuf al-Qaradawi

Vuonna 1987 perustetun jihadistijärjestö Hamasin – Muslimiveljeskunnan Palestiinan haaran, joidenkin tarkkailijoiden mukaan jopa Muslimiveljeskunnan aseellisen siiven – jyrkän antisemitismin taustalla on ideologis-historiallisesti myös Palestiinan-kysymyksessä jo alun alkaen aktiivisena puuhastellut Jerusalemin pahamaineinen mufti Haj Amin al-Husaini (1897–1974), joka oli Muslimiveljeskunnan perustajan Hasan al-Bannan ohella läheisessä yhteistyössä natsien kanssa, juutalaisten hävittämiseksi.

Sukulaispoika Mohammed Yasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husaini kävi lapsena ja nuorena usein imemässä oppia muftilta. Myöhemmin maailma oppi tuntemaan pojan nimellä Jasser Arafat (1929–2004). Arafatin äiti oli muftin serkku ja kuten tunnettua, Arafat jatkoi taistelua juutalaisia vastaan Amin al-Husainin viitoittamalla tiellä, vaikkakin maallisen terroristijärjestö PLO:n huivipäisenä johtajana, ei jihadistina.

Kuten Tarek Fatah on mainitussa muslimien juutalaisvastaisuutta tarkastelevassa teoksessaan osoittanut, tämä valitettava kasvatustapa on aivan yleinen ympäri islamilaista maailmaa: lapset opetetaan pitämään juutalaisia islamin ja muslimien vihollisina jo moskeijoissa ja kouluissa, sekä lännessä että idässä. Saudien wahhabiittihallinto rahoittaa muslimien koulukirjoja, joita käytetään Saudi-Arabian ohella myös Yhdysvalloissa, ja joissa juutalaiset sekä kristityt kuvataan islamin vihollisiksi, apinoiksi ja sioiksi.

Samalla tavalla omaa agendaansa edistääkseen Saksan natsihallinto tuki 1930-luvulla suoraan taloudellisesti muftin ohella myös Muslimiveljeskuntaa, koska Palestiina-kysymys lisäsi järjestön suosiota ja varoja tarvittiin jatkuvasti erityisesti juutalaisvastaisen propagandan painattamiseen. 

Hamasin vuoden 1988 peruskirjassakin viitataan jihadin jatkuvan ylistämisen lomassa suoraan Siionin viisaiden pöytäkirjoihin, joka on tunnettu Venäjän Tsaarin salaisen poliisin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa laatima antisemiittinen väärennös, jota on aina 1900-luvun alusta käytetty oikeuttamaan juutalaisiin kohdistuneita vainoja. 

Teos sisältää salaliittoteorian juutalaisten maailmanvalloituksesta, johon islamistit ympäri maailmaa edelleen uskovat. Kyseiseen salaliittoteoriaan perustuu Hamasin poliittinen ohjelma ja järjestön täysin vainoharhainen käsitys juutalaisista. Se voisi olla suoraan Der Stürmerinsivuilta.

Tarek Fatahin mukaan aiemmin mainittu saudiuusintapainos Qutbin juutalaisvastaisesta esseestä on varustettu toimittajan viitteillä, jotka yhdistävät Qutbin näkemykset Siionin viisaiden pöytäkirjoihin ja käyttävät viimeksi mainittua historiallista väärennöstä todistamaan Qutbin vääristellyt teesit oikeiksi.

Islamistien ohella suuri osa maailman muslimiväestöstä pitää väärennöstä aitona, kiitos juuri saudien ahkeran ja mittavan propagandan. Pöytäkirjojen aitouteen uskoi myös Egyptin presidentti Nasser. Juutalaisten oletetun maailmanvalloitussuunnitelman estääkseen Hamas haluaa tuhota ei pelkästään Israelin vaan kaikki maailman juutalaiset.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Israel toimisi Palestiinan-kysymyksessä oikeudenmukaisesti saati moraalisesti, mutta asioilla on aina vähintään kaksi puolta ja konfliktilla erityisen pitkä sekä ikävä historia.

Kun palestiinalaisterroristi tekee iskun, Israel provosoituu; kun Israel tekee vastaiskun, palestiinalaiset provosoituvat. Koston kierre kiihtyy. Ääripäät ruokkivat toisiaan ja elävät toisistaan. Konservatiivinen Likud-puolue Israelissa ja Hamas Palestiinassa menestyvät vaaleissa sitä paremmin, mitä syvempi on konflikti osapuolten välillä. Siksi molemmat lietsovat vihaa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja lisää ääriainesten suosiota pelossa elävän kansan keskuudessa.

Väkivallan dynamiikka näkyy traagisella tavalla Palestiinan-konfliktissa. Kun kaksi Jumalan valittua kansaa kamppailee yhdestä ja samasta alueesta, jonka Jumala on heille luvannut, lopputulos on tämä.

Samassa yhteydessä on tärkeää muistaa, että kiistan molemmilla puolilla on sankka joukko rauhantahtoisia ihmisiä, jotka eivät missään nimessä kannata kummankaan osapuolen sotaisia toimia. Rauhaa toivovat ovat konfliktin ensisijaisia kärsijöitä, koska juuri heillä olisi tarjota kiistaan ratkaisu. Väkivalta vain ei juuri koskaan kuuntele järjen ääntä.

Myös ääriortodoksijuutalaisilla on omat terroristinsa, jotka ovat oikeuttaneet tekonsa Jumalalla. Näistä pahamaineisimmat ovat rabbi Meir Kahane ja hänen seuraajansa Baruch Goldstein. Mikään muu kuin uskonoppi ei erota heitä jihadisteista. Aivan kuten jihadistit, he kokivat olevansa vainotun, mutta valitun kansan jäseniä, ja vain puolustavansa ainoaa oikeaa Jumalaa. Uskonto yhtyi äärinationalismiin ja seurauksena oli useita kuolleita sekä loukkaantuneita muslimeja.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Palestiinan-konfliktin ytimessä on alusta saakka ollut antisemitismi. Se on alunperin ollut islamistien ja arabinationalistien keskeinen syy vastustaa juutalaisvaltion perustamista alueelle. Juutalaisuus on jo tuolloin tarkoittanut muslimeille länsimaisuutta, vapaamielisyyttä ja maallisuutta, siis selkeää uhkaa Islamin ja sharian ylivallalle. Vastaavasti ortodoksijuutalaisille mikään kompromissi tai maallinen esivalta ei kelpaa: Jumala on luvannut heille pyhän Israelin maan ja siitä ei tingitä.

Ilman ortodoksijuutalaisuutta ja islamistista antisemitismiä Palestiinan-konfliktia nykymuodossaan tuskin olisi olemassa – on näet melkoisesti historiallista ja ajankohtaistakin näyttöä sen puolesta, että juutalaiset ja muslimit kykenevät rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Ääripäiden välillä rauha on kuitenkin mahdoton yhtälö.

Palestiinan-konfliktin provosoivat alun perin Amin al-Husaini ja Hasan al-Banna aatetovereineen, natsien rahallisella tuella, ja Hamas, Hizbollah sekä muut islamisti- ja arabinationalistijärjestöt pitävät sitä yllä edelleen. Nyt tukijoina ovat ainakin yksityiset lahjoittajat Saudi-Arabiasta, Iran ja Syyria, sekä lukuisat länsimaissa toimivat salafistien peitejärjestöt. Aiemmin saudihallinto tuki Hamasia täysin avoimesti, mutta veti tukensa pois ilmeisesti läntisten kumppaniensa painostuksesta.

Saudi-Arabia tuki aikoinaan auliisti myös Arafatin PLO:ta, kunnes PLO asettui Saddam Husseinin taakse tämän hyökättyä Kuwaitiin. Arafatin tuki Saddamille johtui todennäköisesti siitä, että Saddam puolestaan tuki avokätisesti Arafatin puoluetta Fatahia lähellä olevaa Al-Aqsan marttyyrien prikaatia järjestön itsemurhapommitusoperaatioissa: Saddam maksoi niin sanotun Al-Aqsan eli toisen intifadan aikana itsemurhajihadistien perheille jopa 25 000 dollaria puhtaana käteen.

Vastaavasti Israel tuki alussa Hamasia, koska arveli järjestön horjuttavan PLO:n valtaa alueella. Mossadissa pääteltiin, että fundamentalistien hallitsema Gaza olisi kansainvälisesti etu Israelille, koska fundamentalistit eivät pääsääntöisesti taivu kompromisseihin, ja tämä saisi Israelin näyttämään maltilliselta ja demokraattiselta rauhankyyhkyltä. Mutta kuten Yhdysvalloille kävi Afganistanin jihadistitaistelijoiden kanssa 1980-luvulla, Israel sai nopeasti huomata, että salafistien tarkoitusperien edistäminen oman maan edun nimissä osuu väistämättä myöhemmin omaan nilkkaan.

Sayyid Qutbin mukaan tiede, tutkimus, runous, professorit, filosofit, tohtorit, kirjailijat,tiedemiehet ja joskus toimittajat ovat kaikki juutalaisten agentteja, joiden tehtävänä on tuhota ainoa oikea totuus, islam. Vainoharhaiselle salaliittoteorialle tyypillisellä tavalla Qutb selittää tämän johtuvan siitä, että juutalaiset ja heidän agenttinsa tietävät islamin olevan ylivoimainen totuus. Siksi se pitää tuhota.

Freud on islamin vihollinen eläimellisellä seksuaalisuudellaan, Marx ateistisella materialismillaan, ja Durkheim perhearvojen tuhoajana. Kaikki kolme ovat juutalaisia – eikä se ole sattumaa. Kaikkien tarkoitus on kumota islamin mukanaan tuoma moraali ja siveys sekä korvata ne turmeltuneella aistillisuudella ja epäjumalten palvonnalla, siis jahiliyan barbarismilla.

Qutb julistaa juutalaisten olleen islamin vihollisia alusta saakka, kuten Koraani ja perimätieto todistavat, ja vyöryttää tämän päälle modernia vainoharhaista salaliittoteoriaa ristiretkeläis-sionistien maailmanvalloitussuunnitelmista. Kuten todettua, näiden vääräuskoisten tarkoitus ei Qutbin mukaan ole enempää eikä vähempää kuin tuhota islam. Juutalaiset ja heidän agenttinsa ovat jahiliyan asialla. Myös maallistuneet muslimit ovat Qutbin mukaan sionistiagentteja. Kaikki paha tulee juutalaisuudesta.

Shiialainen salafismi eli khomeinismi

Iran poikkeaa muista islamistisista yhteiskunnista siinä, että sitä hallitsevat shiiamuslimit ja eräänlainen islamille vieras papisto. Ajatollah Khomeini (1902 – 1989) toteutti vuonna 1979 Iranissa islamilaisen vallankumouksen ja perusti islamille pohjautuvan yhteiskunnan. Vaikka Khomeini onkin shiia, hänen vanhoillinen uskontulkintansa on hyvin lähellä salafismia. 

Ajatollah Khomeini


Khomeini on myös terroristijärjestö hizbollahin taustavaikuttaja sekä ideologisella että uskonnollisella tasolla. Häneltä on suomennettu valaiseva kirjoitusvalikoima Ajatollahin ajatuksiajo vuonna 1980 eli heti Iranin suuren vallankumouksen jälkeen. Kirjan perusteella oli varmasti jo tuolloin helppo ennustaa, millainen totalitaristinen teokratia Khomeinin hallinnosta nopeasti muodostuisi. Siitä tuli juuri sellainen kuin Khomeini halusi.

Teoksessa Khomeini toteaa muun muassa seuraavaa:

”Islamilainen hallitus on alistettu islamilaisten lakien alle. Ne eivät lähde kansasta eivätkä sen edustajista, vaan suoraan Jumalasta, hänen jumalaisesta tahdostaan. Koraaninen laki, joka on jumalainen laki, on jokaisessa islamilaisessa hallituksessa olennaisinta, se hallitsee ehdottomasti jokaista sen valtapiiriin kuuluvaa. Profeetta, kalifit ja tavallinen kansa ovat velvollisia ehdottomasti tottelemaan Kaikkivaltiaan ikuisia lakeja, jotka profeetta on koraanin välityksellä kuolevaisille antanut ja jotka pysyvät muuttumattomina aikojen loppuun saakka.”

Kuten Mawdudilla ja Qutbilla, myös Khomeinilla hallitsijan valta tulee suoraan Allahilta ja siihen pitää alistua täydellisesti: 

”Islamin valta-alueilla hallitseminen merkitsee yksinomaan koraanin taivaallisten lakien toteuttamista. Kaikkien on näitä lakeja toteltava ja toteutettava, poikkeuksetta, kiistelemättä. Taivainen laki velvoittaa niin päällikköä kuin alaista, niin palvelijaa kuin palveltavaa. Profeettaa totellaan, koska Jumala niin tahtoo. Ja islamilaisen hallituksen johtajia on myös toteltava, koska se on Jumalan tahto. Taivaallisen tahdon alueella ei kenelläkään, ei profeetallakaan, ole mitään oikeuksia. Muhamettilaisten ainoa oikeus ja velvollisuus on totteleminen.”

Khomeinin islamilainen vallankumous oli radikaali muutos muslimimaailmassa ja Khomeini kehottikin suoraan muita islamisteja seuraamaan Iranin esimerkkiä. Tämä synnytti aivan uuden terrorin aallon Lähi-idässä. Iran on edelleen merkittävin islamilaisen terrorin tukija.

Kaiken edellä sanotun valossa on ymmärrettävää, että Israel ja Yhdysvallat ovat erittäin huolissaan Iranin ydinasehankkeesta. Muslimimaailman lukuisat holokaustin kieltäjät haaveilevat ja ovat pitkään haaveilleet Israelin ja kaikkien juutalaisten tuhoamisesta. Ahmadinejad on lausunut toiveen ääneen jo muutaman kerran. Tämä on suoraa jatkoa profeetta Muhammadista ja Koraanista alkaneelle juutalaisvastaisuudelle.

Deobandismi, Taliban, Sudan ja Osama bin Laden

Tietääkseni alussa mainittu salafisti-imaami Anjem Choudary edustaa deobandilaista islamin koulukuntaa. Intiasta peräisin oleva deobandismi, talibanien omaksuma oppi, on erittäin lähellä edellä mainittuja salafistisia uskontulkintoja. Se onkin saanut vaikutteita wahhabismista. Saudi-Arabia tukee Pohjois-Pakistanin Koraani-kouluja, madrassoja, jotka tuottavat deobandilaisfundamentalisteja liukuhihnalta. Nämä Koraanilla indoktrinoidut fanaatikot toimivat aktiivisesti Talibanin riveissä. Sana ”taliban” tarkoittaa nimenomaan oppilasta.

Taliban-liikkeen taustalla on myös pashtuheimon ankara vanhoillinen heimokoodi ja sen moraalikäytäntö. Länsimaissakin tunnettu kokopeittävä burqa in vaatekappaleena vanhempi kuin islam. Se sopii kuitenkin deobandilaiseen islamiin ja on tullut Talibanin myötä kuuluisaksi.
Kuten tunnettua, Taliban tarjosi erittäin suurella todennäköisyydellä Pakistanin myötävaikutuksella Osama bin Ladenille ja al-Qaidalle turvapaikan Afganistanista vuosiksi. 

Osama bin Laden


Sitä ennen Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taistellut Osama oli tärkeä vieras Sudanissa, jonka hallinto perustui ja Pohjois-Sudanissa edelleen melko vahvasti perustuu Egyptin Muslimiveljeskunnan sudanilaishaaran jäsenen Hassan al-Turabin ankaraan visioon qutbilaisesta paratiisista. Afganistanissa jihadistiksi kouliintunut Osama oli siis sharian hallitsemassa Sudanissa kuin kotonaan. Lisäksi al-Turabi käynnisti neuvottelut Iranin shiiojen kanssa ja näin al-Qaida sai heistäkin arvokkaita liittolaisia.

Kun kansainvälinen paine terroristeja suojelevaa Sudania kohtaan nopeasti kasvoi, presidentti Omar al-Bashir syrjäytti alkuperäisen liittolaisensa ja hengellisen neuvonantajansa al-Turabin sekä tämän kannattajat vallankäytöstä ja Osama joutui taas maanpakoon. Hänhän joutui lähtemään Saudi-Arabiasta Sudaniin arvosteltuaan maan hallintoa liitosta Yhdysvaltain kanssa Saddam Husseinin aloittamassa Persianlahden sodassa. Osama oli tarjonnut omia Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa karaistuneita mujahideenejaan, mutta saudit valitsivat mieluummin Yhdysvallat. Tämä katkeroitti Osaman lähtemättömästi. Islamin pyhillä paikoilla oli nyt vääräuskoisten imperialistien joukko-osastoja.

Globaalin jihadismin johtotähtenä Osama saavutti nopeasti suosiota muslimimaailmassa ja tarjokkaista al-Qaidaan ei ole ollut pulaa. Sekä islamilaisissa että läntisissä valtioissa oli ja on suuri turhautuneiden nuorukaisten luokka, joka hakee elämälleen tarkoitusta ja haluaa nostaa statustaan. Yhdysvallat liittolaisineen on helppo vihollinen.

Osama bin Laden oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjosi nuorille vihaisille miehille mahdollisuuden. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten arvion mukaan pelkästään al-Qaidan Afganistanin koulutusleireiltä valmistui vuosien 1996 ja 2001 välillä 10 000 – 20 000 jihadistiterroristia. Kuoltuaan Yhdysvaltain erikoisjoukkojen luodeista Osama saavutti islamistien keskuudessa jihadismin marttyyrin aseman. Nyt maailmalla on sankka joukko verenhimoisia jihadisteja, joille Osama on suurmies, ihannemuslimi, jonka esimerkkiä tulee seurata. Heitä tulee koko ajan lisää myös länsimaissa. Toistaiseksi turvallisuusviranomaiset ovat saaneet suurimman osan iskuista estettyä, mutta uusia yrityksiä tapahtuu jatkuvasti.

Osama bin Ladenin yhteydessä ei saa missään nimessä unohtaa sitä tosiasiaa, että varsin suuren osan muslimimaailmaa mielestä hän oli oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta puhuva sekä toimiva vapaustaistelija. Hän kamppaili islamilaisen maailman sortohallituksia vastaan ja kritisoi sekä sanoin että teoin niiden yhteistyötä ”ristiretkeläisten ja sionistien” kanssa.

Vaikka me länsimaissa koemme Osaman fanaatikoksi, islamilaisessa maailmassa häntä pidetään laajalti hurskaana uskovana, joka pitkään kärsivällisesti odoteltuaan joutui lopulta turvautumaan jihadiin, jokaisen muslimin uskonnolliseen velvollisuuteen.

Länsimaisen liberaalin on kenties vaikea kuvitella, että joillekin uskonnollinen fundamentalismi on pelkästään kunnioitettava ja tavoiteltava asia. Jihad on uskovalle osoitus uskon lujuudesta, hurskaudesta, ja velvollisuutena se kuuluu olennaisena osana islamiin. Jokaisen muslimin pitää aloittaa jihad, jos kyse on islamilaiseen maahan kohdistuneesta hyökkäyksestä.

Juuri näin Osama teki Afganistanissa Neuvostoliiton hyökättyä maahan ja juuri näin hän teki Yhdysvaltoja vastaan, koska koki maan miehittävän islamin pyhimpiä alueita, tukevan Israelia Palestiinassa, tappavan muslimeja – erityisesti ”miljoonia lapsia” – nälkään Saddamin Irakissa, ja tukevan länsimielisiä sortohallituksia muslimimaissa. Osama bin Laden oli hurskas salafisti, joka otti jihadinsa vakavasti. Kymmenien miljoonien muslimien mielestä hän ei ollut terroristi vaan sankarillinen vapaustaistelija, suoranainen jokaisen itseään kunnioittavan muslimin esikuva.

Jihadistien psykologinen profiili ja värväysstrategiat

Terrorismiasiantuntija, psykiatri Marc Sageman on tutkinut jihadistien psykologista profiilia ja vuonna 2004 julkaissut aiheesta arvostetun teoksen Understanding Terror Networks (Terroriverkostojen ymmärtäminen). 

Sagemanin tilastojen mukaan Lähi-idässä fundamentalistit tulevat kaikista yhteiskuntaluokista, mutta länsimaissa he ovat pääsääntöisesti korkeakoulutettuja ja erittäin hyvin kotoutuneita; arkkitehtejä, opettajia, insinöörejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Esimerkiksi Adam Choudary on lakimies.

Al-Qaidan jäsenistä suurin osa on vieläpä tiedemiehiä, luonnontieteiden puolelta. Osama bin Laden oli insinööri ja hänen kuoltuaan järjestön johtoon noussut Ayman al-Zawahiri lääkäri.

Humanististen tieteenalojen edustajia fundamentalistien joukossa ei juurikaan ole. Heitä yhdistää yksi asia: islamilainen fundamentalismi, salafismi. Humanististen tieteenalojen edustajaksi luokiteltavissa oleva Sayyid Qutb opiskeli ja asui nuorena Yhdysvalloissa pari vuotta, kierteli sen jälkeen vähän aikaa Eurooppaa, ja vihasi näkemäänsä. Palattuaan Egyptiin hän kirjoitti tutkielman ”The America I Have Seen”Yhdysvalloissa näkemästään moraalisesta turmeluksesta ja barbariasta. Samoin nykyajan salafistit vihaavat länttä.

Gazalaisia itsemurhaterroristeja, heidän kouluttajiaan ja perheitään vuosina1996–1999 haastatellut Nasra Hassan kertoo, että marttyyriksi haluava oli suorastaan onnellinen, kun tuli valituksi itsemurhatehtävään. Kukaan 18–38-vuotiaista terroristeista ei vastannut yleistä oletusta itsemurhaan taipuvaisesta henkilöstä.

Jihadistimarttyyrit eivät olleet huonosti koulutettuja, epätoivoisen köyhiä, yksinkertaisia tai masentuneita. Moni heistä kuului keskiluokkaan ja kävi palkkatöissä, ellei ollut virkavaltaa paossa.

Yli puolet itsemurhaterroristeista oli pakolaisia, jotka olivat lähtöisin silloisen Israelin alueelta. Heistä kaksi oli miljonäärien poikia. Miehet olivat kohteliaita ja vakavamielisiä, ja heitä pidettiin yhteisössään esimerkillisinä nuorina. Kaikilla oli parta ja he olivat syvästi uskonnollisia. 

He osasivat Koraanista pitkiä pätkiä ulkoa ja käyttivät puheessaan samoja ilmaisuja. He uskoivat islamin pyhittävän itsemurhaiskut jihadina ja odottivat pääsyä paratiisiin Allahin, profeetta Muhammadin, 72 tummasilmäisen neitsyen ja 70 rakkaimman sukulaisensa luokse. Miehillä oli myös vankkumaton usko asiansa oikeutukseen ja metodeihinsa eli itsemurhaterroriin. Termiä 'itsemurha' miehet eivät kuitenkaan hyväksyneet, sen sijaan tekoja piti kutsua pyhiksi räjähdyksiksi.

Jihadin marttyyreja palvotaan Palestiinassa ja muualla muslimimaailmassa yleisesti sankareina. Heidän perheilleen maksettiin haastattelujen aikaan 3000–5000 dollaria ja perheet ihailivat jihadistinuorukaisiaan sekä olivat heistä ylpeitä. Palestiinalaislapset, jotka eivät vielä osanneet lukea, toistivat marttyyrien nimiä ja tekivät käsillään islamin voiton merkkiä.

Hamasin perustajan ja silloisen hengellisen johtajan, sheikki Ahmed Yassinin (1937–2004) mukaan itsemurhaterroristitarjokkaita olisi ollut paljon enemmän kuin he tarvitsivat. Ne, joita ei hyväksytty, tulivat tarjoamaan itseään uudestaan vähän myöhemmin ja suorastaan rukoilivat pääsyä valittujen joukkoon. Uskonoppineet suosittelevat yleensä hurskaimpien ehdokkaiden valitsemista. He kuitenkin korostavat, että paratiisin 72 neitsyttä tarjoavat marttyyrille seuraa, joka ei ole luonteeltaan aistillista – aistillisuus on näet hurskauden kanssa ristiriidassa.

Al-Qaida hyödyntää värväyksessään sekä uskonoppineita että nuoria, kiihkeitä muslimimiehiä. Voimakas yhteisöllisyys ja toveruus houkuttelevat valtaa ja statusta kaipaavia nuorukaisia. Salafismissa on tarjolla suurin mahdollinen sankarirooli, koska siinä jäljitellään profeettaa ja tämän seuralaisia pyhimysmäisyyteen asti. Osama bin Ladeniakin pidetään jonkinlaisena pyhimyksenä useiden salafistien keskuudessa. Hänen kuolemansa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen ampumana oli puhdas marttyyrikuolema.

Kun jihadistit värväävät terroristeja riveihinsä, profilointi on tietenkin tärkeässä roolissa. Salafismin sankariromantiikka ja kirjaimellinen, yksinkertaistettu uskontulkinta tarjoavat helpon tavan elämälleen tarkoitusta hakeville vihaisille nuorukaisille ryhtyä jihadisteiksi. Al-Qaidan värväystoiminnassa on erittäin tiukka seula. Koulutusleireille päätyy vain pieni osa halukkaista.

Yhdysvaltain West Pointin sotilasakatemian terrorisminvastaisen yksikön tutkimusjohtaja Jarret M. Brachman on teoksessaan GlobalJihadism (Globaali jihadismi) lanseerannut termin 'jiharrastelija'(Jihobbyist) kuvaamaan al-Qaidan propagandavärväyksen pääkohteita. Jiharrastelijat ovat eri puolella maailmaa asuvia nuoria miehiä, jotka saavat internetistä, uutisista ja lehdistä inspiraation ryhtyä jihadistiksi. He eivät missään vaiheessa ole edes yhteydessä al-Qaidan korkeimpaan tai edes alempaan johtoon vaan toimivat täysin itsenäisesti, internetistä saamiensa ohjeiden mukaan.

Tämä osoittaa sen, että Brachmanin oivallus jihadismista kansanliikkeenä, yhteiskunnallisena voimatekijänä, on erittäin osuva. Al-Qaida on tavallaan samaan aikaan kaikkialla eikä missään: se on globaali verkosto, johon kuka tahansa jiharrastelija voi vapaasti liittyä ja samaistua.

Suurin osa jiharrastelijoista ryhtyy vain levittämään jihadismin ilosanomaa, vaikkapa kirjoittelemalla verkkosivustoille ja blogeille tai opettelemalla editoimaan videoita ja lataamaan niitä internetiin. Jotkut ottavat seuraavan askeleen ja perustavat itsenäisen solun.

Brachmanin mukaan kuitenkin yleisesti ottaen varsinaiseen terrori-iskuun osallistuvat jihadistit ovat jossain vaiheessa suorassa kontaktissa al-Qaidan kouluttajiin. Joskus kuitenkin solu toimii täysin itsenäisesti ja suorittaa iskun omillaan.

Värväyksessä käytetyt taktiikat ovat pääasiassa jakautuneet Koraani-koulujen, kansalaisjärjestöjen, internetin ja länsimaisten moskeijoiden välille, mutta myös vankiloista hankitaan miehiä al-Qaidan riveihin.

Järjestön alempaa johtoa on joutunut muun muassa Espanjassa sekä Ranskassa vankilaan ja nämä miehet käännyttävät siellä musliminuorukaisia jihadismiin ja värväävät heitä mukaan toimintaan.

Lisäksi Yhdysvalloissa islamilaiset uskonoppineet, jotka käyvät vankilassa harjoittamassa sielunhoitoa, käännyttävät vankeja islamiin. Näin vihaiset, turhautuneet ja syrjäytyneet nuoret saavat helposti elämälleen tarkoituksen ja vankilasta vapauduttuaan siirtyvät al-Qaidan koulutusleireille tai perustavat itsenäisen terroristisolun. Ranskassa suurin osa vangeista on muslimimiehiä, joten värvättävää riittää.

Erityisen tärkeä on nykyisin tietenkin internetin rooli. Hamas, al-Qaida ja Hizbollah harjoittavat avoimesti jihadistista propagandaa, muun muassa lanseeraamalla videoita ja puheita, joita löytyy YouTubesta, ja joita Al Jazeera -kanava joskus lähettää ympäri maailman. 

Tämä houkuttelee internetissä aikaansa viettäviä nuoria kiihkeitä muslimimiehiä, joilla on usein jo valmiiksi lukuisia valituksenaiheita elämästä länsimaisessa yhteiskunnassa. Jos lähimoskeijan imaami on vielä valmistellut nuorisoa saarnaamalla ankarasti länsimaista vapautta vastaan, ei ole mikään ihme, että he hakeutuvat foorumeille ja keskustelupalstoille, joilla värvätään terroristikokelaita eri jihadistijärjestöihin. Kirjautumalla foorumille pääsee käsiksi terroristijärjestöjen opintomateriaaleihin, puheisiin ja videoihin iskuista. Näin jiharrastelijatkin pääsevät ikään kuin suoraan mestarien kisälleiksi.

Lisäksi Hamasilla ja Hizbollahilla on omat televisiokanavansa, joiden kautta ne voivat esteettömästi levittää omaa näkemystään ja lietsoa jyrkkää viholliskuvaa. Hamasin televisiokanavan Al-Aqsa TV:n lastenohjelmat osoittavat selkeästi, millaista propagandaa lapsille on tarjolla. Videoita löytyy YouTubesta ja niissä muun muassa Mikki Hiiren näköinen hahmo nimeltään Farfour opettaa lapsille jihadin ihanuutta ja korostaa islamin pyhittämää taistelua pahoja juutalaisia vastaan.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa toimii useita muslimijärjestöjä, jotka käytännössä ovat terroristijärjestöjen tuki- tai peitejärjestöjä. Samoin erilaisten järjestöjen tarkoitus on yrittää päästä länsimaissa hallitsevaan asemaan muslimien virallisena äänenä, eikä tällainen toiminta yleensä juuri kiinnosta kaikkein maltillisimpia ja länsimaistuneimpia muslimeja. 

Länsimaiset poliitikot kumartavat herkästi fundamentalisteille ja näin salafismi ikään kuin virallistetaan ”oikeaksi” islamiksi. Tämä tietenkin harmittaa niitä muslimeja sekä länsi- että muslimimaissa, jotka ymmärtävät salafismin haitallisuuden erityisesti maltillisemmille muslimeille.

Värväämisessä tarvitaan propagandaa ja organisaatioita. Rahoitus hoidetaan muun muassa huumekaupalla, ryöstöillä, sekä järjestöjen saamilla lahjoituksilla ja valtion tuilla. Yhdysvalloista löytyy esimerkkejä, että Hamasin peitejärjestöjen kautta on hyväntekeväisyyden nimissä tuettu itsemurhaterroristien perheitä.


Globaalin mediaympäristön hyödyntäminen

Salafisteilla ja jihadisteilla on värväyspropagandassaan tiukka yhteinen rintama, johon kuuluvat media, poliittinen vaikuttaminen, yliopistot ja liike-elämä.

Steven Emerson osoittaa vuonna 1985 ilmestyneessä teoksessaan The American House of Saud – The Secret Petrodollar Connection(Amerikan saudihuone – Salainen öljydollariyhteys), miten Saudi-Arabia on öljyrahoillaan jo pitkään vaikuttanut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, yliopistoihin, liikemaailmaan ja sisäpolitiikkaan. Yhdysvaltain riippuvuus saudien öljystä on mahdollistanut wahhabistipropagandan valumisen kaikkialle ja toisin kuin moni luulee, Yhdysvalloissa on valtava määrä islamin vanhoillisille tulkinnoille myötämielisiä poliitikkoja ja tutkijoita.

Tämä selittää, miksi länsimaissa vallitseva kuva islamista on kallellaan fundamentalismiin: saudien vaikutus on ilmeinen. Aiemmin mainittujen saudirahoitteisten koulukirjojen ohella myös yliopistotutkijoiden ja erilaisten kansalaisjärjestöjen esittämissä islamtulkinnoissa näkyy usein wahhabiittien kädenjälki. Saudi-Arabian öljyrahoilla rakennetaan jatkuvasti uusia wahhabiittimoskeijoita kaikkialle länsimaihin.

Myös salafistit osaavat politikoimisessaan hyödyntää mediaa. Terrori-iskut, mielenosoitukset ja mellakat, joita esiintyy islamiin kohdistuvien pilakuvien sekä rienaavien elokuvien yhteydessä, ovat vain yksi strategia edistää salafismia maailmalla.

Terroristit ja media elävät eräänlaisessa symbioosissa, joskin on kiistanalaista, hyödyttääkö negatiivinen julkisuus terroristeja muuten kuin uusien jäsenten värväämisessä ja jo valmiiksi samanmielisten taistelumoraalin kohottamisessa. Värvääminen ei kuitenkaan ole syy terroristien julkisuushakuisuuteen. Terrorismi on globaalia teatteria, jonka tarkoitus on saada poliitikot ja kansalaiset pelkäämään. Mitä kauhistuttavampi mediaspektaakkeli, sen onnistuneempi terrori-isku.

Terrorin jälkeen tulee aina propaganda, jonka tarkoitus on oikeuttaa teko ja saada ihmiset taipumaan terroristien kannalle. Vastaavasti terroristijärjestöt hankkivat tukea ja rahoitusta suoraan omien internetsivujensa kautta ja tähän tarvitaan tehokasta mainostusta: onnistuneita terrori-iskuja.

Tehokas globaalin mediaympäristön hyödyntäminen pelottelussa on jo tuottanut kiistattomia tuloksia, eikä juuri kukaan tänään uskaltaisi tehdä länsimaissa avoimesti profeetta Muhammadia tai Koraania pilkkaavaa kirjaa tai elokuvaa omalla nimellään, ellei hän ole jo valmiiksi suojelua nauttiva poliitikko kuten Geert Wilders. 

Hänkään ei Fitna-elokuvassaan suoraan pilkkaa Koraania tai profeettaa vaan pikemminkin antaa islamista korostetun väkivaltaisen kuvan, joka sopii hänen poliittisiin tarkoitusperiinsä. Silti osa muslimeista käytti tätäkin provokaatiota tekosyynä mellakoinnille ja tappouhkauksille. Islaminpelko lännessä kasvaa ja se hyödyttää sekä oikeistopopulisteja että islamilaisia fundamentalisteja.

Vastaavasti niin lännessä kuin islamilaisessa maailmassa shokeeraavat uutiskuvat ja terrori-iskut toimivat globaaleina näyttöinä jihadiin sisältyvästä sankaruudesta. Näin ne houkuttelevat uusia nuoria salafistien riveihin ja osa heistä päätyy terroristijärjestöjen jäseneksi asti. Osa perustaa oman solun itsenäisesti ja hakee Breivikin tavoin sankarin viittaa yksinäisenä sutena tai pienenä, tehokkaana ryhmänä.

Suvaitsevaisuuden hyväksikäyttö salafismin edistämisessä

On vielä syytä mainita erilaiset maltillisina esiintyvät islamin puolesta puhujat, joiden motiivit lienevät kuitenkin salafistiset. Euro-islamin saarnamies Tariq Ramadan on tällainen, hän on fundamentalisti liberaalin kaavussa. Ramadan on Muslimiveljeskunnan perustajan Hasan al-Bannan tyttären poika.

Ramadanin salafismi on länsimaisessa mediassa ja kirjoissa varsin kattavasti paljastettu, mutta silti hän näyttää nauttivan eräiden Euroopan valtioiden suosiota. Hänen taktiikkansa on tuttu: toistuva vetoaminen islamkriitikoiden islamofobiaan ja rasismiin sekä vähemmistöoikeuksien hyödyntäminen fundamentalistisen islamin edistämiseen.

Ranskalainen feministikirjailija Caroline Fourest on vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Brother Tariq – The Doublespeak of Tariq Ramadananalysoinut Ramadanin puheita muslimeille ja ulkopuoliselle. Näissä on selkeä ero: omilleen Ramadan saarnaa islamismia, muille maltillista Euro-islamia. 

Toisin sanoen hän on kaksinaamainen ja lipevä salafisti, jonka tarkoitus on avata latua uskonveljiensä vanhoillisille tarkoitusperille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Ramadan ja hänen kaltaisensa islamistit ovat tietenkin saaneet vetoapua länsimaisilta hyödyllisiltä idiooteilta, jotka haluavat muslimimaahanmuuttajille pelkkää hyvää. Tämän hyvän haluamisen vuoksi he ovat muun muassa valmiit luopumaan länsimaissa keskeisistä oikeusvaltion periaatteista, kuten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo.

Usein länsimaiset feministit ja profeministit valittavat, että länsimainen mies alistaa naisia, mutta samat feministit tukijoineen ovat usein halukkaita antamaan tänne muuttaneille muslimimiehille oikeuden alistaa vaimojaan ja tyttäriään vaikkapa kannattamalla vain musliminaisille sallittuja verovaroin rahoitettuja julkisia uimahallivuoroja. Nämä uimahallivuorot perustuvat käytännössä shariaan, koska niissä erotellaan ihmiset sukupuolen ja uskonnon perusteella.

Länsimaisen oikeusvaltion periaatehan on, että julkisen vallan tulee kohdella kaikkia ihmisiä yhdenvertaisesti heidän uskonnostaan tai poliittisesta kannastaan riippumatta. Miten tähän sopii se, että uskonnon ja sukupuolen perusteella yhden ryhmän fundamentalisteille annetaan julkisissa uimahalleissa erivapaus tai -oikeus erotella ihmisiä, kuten sharia määrää?

Jos joku fundamentalistinen ortodoksikristitty tai vaikkapa naispappeutta vastustavan Luther-säätiön piispa ehdottaisi kristityille vastaavaa uskonnonvapauteen perustuvaa oikeutta sukupuoliapartheidiin, samat ”suvaitsevaiset” eittämättä kivittäisivät hänet symbolisesti julkisuudessa. Yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Toisin sanoen ”suvaitsevaisten” keskuudessa maahanmuuttajamuslimit nähdään tahtoen tai tahtomattaan primitiivisempinä ”toisina”, joille pitää antaa oikeus olla länsimaisia jäljessä niin tavoissaan kuin oikeuskäsityksessään, ja samalla annetaan tuki fundamentalisteille, ei niille maallistuneille ja maltillisille muslimeille, jotka eivät shariasta perusta.

Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, joiden puolesta länsimaiset feministit ovat vuosikausia ylpeästi taistelleet, voidaan ilomielin luopua, jos ja kun sillä saadaan edistettyä ”suvaitsevaisuutta” eli käytännössä kohtelemaan primitiivisemmäksi oletettuja ihmisiä lain edessä eriarvoisesti. Tätä on mukava sitten yhdessä hymysuin kaikessa omahyväisyydessään paistatellen suvaita. Samalla fundamentalistit saavat uskonyhteisön sisällä lisää valtaa ja painoarvoa. Juuri tähän he pyrkivät.

Ramadanin retoriikassa länsimaisia hyödyllisiä idiootteja ja heidän perässään lainsäätäjiä painostetaan vähitellen sallimaan vanhoillisessa islamissa tavalliset kokopeittävät hunnut ja kaavut (Ranskassa ja muissa maissa, joissa ne ovat julkisilla paikoilla kiellettyjä), musliminaisten ja -tyttöjen uimahallivuorot sekä muut vastaavat erioikeudet, ja tässä on ratkaisevassa roolissa uskonnonvapauden, ihmisoikeuksien ja demokratian hyödyntäminen.

Kyseessä on nimenomaan suvaitsevaisuuskortin taitava taktinen käyttäminen: uskonnonvapauden varjolla on hyvä edistää uskonnollista agendaa, aivan kuten luvussa kaksi käsitelty pikkupoikien rituaalinen silpominen osoittaa.

Ramadanin oppineena esiintyminen ja dialogihakuisuus tietenkin houkuttelevat hyödyllisiä idiootteja kuuntelemaan häntä liberaalina muslimina, mutta toisaalta Fourestin kirjassaan paljastama Ramadanin lipevyys ja kaksinaamaisuus eivät jätä epäilyksen sijaa hänen todellisista tarkoitusperistään.

Mitä tulee uskonnon ja sukupuolen perusteella tapahtuvaan syrjintään, sitä voi tietenkin vapaasti harjoittaa yksityisesti rahoitetuissa uimahalleissa ja muissa paikoissa, kunhan täysi-ikäinen ja asiasta tietoinen kohde vapaaehtoisesti alistuu syrjinnälle. Ketään ei saa pakottaa syrjinnän kohteeksi edes yksityissektorilla.

Kuten muidenkin uskonlahkojen kohdalla, myös islamistien tapauksessa uskonnon sisäisen diskriminaation tulee perustua täysi-ikäisten alistettujen vapaaehtoisuuteen tietoisena ratkaisustaan, mutta vaikka se olisi kuinka vapaaehtoista, sitä ei missään nimessä pidä tukea julkisesti verovaroin ja lainsäädännöllä.

Fundamentalismin tieteellinen selitys

Uskontotieteilijä Kimmo Ketola on tutkinut fundamentalismin psykologiaa ja kartoittanut tekijöitä, jotka fundamentalismiin vaikuttavat. Hänen näkemystensä taustalla ovat osittain uskonnollista terroria tutkineen sosiologi Mark Juergensmeyerin ajatukset symbolisesta sodasta, maailmanlaajuisesta performanssista ja välivallan kulttuurista. Terrori-iskut ovat massamedia-aikakaudella globaali spektaakkeli, todellista Jumalan teatteria.

Ketola nojaa vahvasti myös monitieteellisen The Fundamentalism Project -tutkimuksen tuloksiin, joita esittelee tiiviissä muodossa erinomainen teos Strong Religion – The Rise of Fundamentalisms Around the World. Oma tarkasteluni yhdistelee seuraavassa kaikkia edellä mainittuja ja muitakin relevantteja lähdeteoksia.

Läheskään kaikki fundamentalistit eivät ole terroristeja. Suurin osa fundamentalisteista ainoastaan tulkitsee uskontonsa vanhoillisesti. Väkivaltaan tai yleensäkään mellakointiin uskonnon puolesta turvautuu vain pieni osa. Tämä on syytä pitää mielessä kun vertailee islamisteja ja jihadisteja.

Islamistit saarnaavat vihaa länsimaita kohtaan, mutta se ei periaatteessa eroa paljonkaan nykyisen äärivasemmiston ja -oikeiston länsivihasta. Siinä Yhdysvallat, EU, Nato ja Israel nähdään pahuuden symboleina ja juutalaisten salaliitostakin puhutaan. Kaikkia mainittuja tahoja yhdistää myös vuoden 2001 syyskuun 11. päivän salaliittoteorioihin uskominen. Islamistit eivät siis lopulta poikkea länsimaisista ääriainestovereistaan muussa kuin islamissa. Muilta osin kyse on samanlaisesta totalitaarisesta asenteesta, pyrkimyksestä yksipuoluediktatuuriin.

Täytyy tosin huomauttaa, että vastajihadistinen liike eroaa äärivasemmistosta ja natsimielisestä äärioikeistosta Israel-myönteisyydessään: vastajihadistien ykkösvihollinen on islam ja kaikki se, minkä he kuvittelevat tukevan islamin leviämistä tai heikentävän kansallisvaltioiden asemaa eli EU, Yhdysvallat, Nato ja muut vastaavat ylikansalliset tahot.

Itse asiassa vastajihadistit ovat nimensä mukaisesti vastustamiensa jihadistien peilikuva. Vastajihadistien salaliittoteorioissa muslimit ovat liittoutuneet poliittisen eliitin kanssa valloittaakseen maailman. Yhteinen vihollinen yhdistää siis juutalaisia ja vastajihadisteja. Ei siis ihme, että yhteistyöstä ryhmien välillä on näyttöä. Suurin osa internetin vastajihadisteista liputtaa blogeillaan avoimesti Israelin puolesta. Samoin Geert Wilders on tunnettu Israelin ystävä.

Kaikkien mainittujen ääri-ideologioiden edustajista pieni osa turvautuu säännönmukaisesti terroriin ja hieman suurempi osa mellakointiin. 

Vasemmistoterrori ei vielä ole kohdistunut laajoihin joukkoihin vaan pikemminkin yksittäisiin atomivoimatutkijoihin, poliitikkoihin, liike-elämän johtoon ja poliisiin sekä muuhun virkamiehistöön. 

Äärioikeistoterrorin tunnetuimmat iskut ovat viime vuosina olleet Timothy McVeighin kristillisen nationalismin motivoima pommiattentaatti Oklahoman virastotaloon ja Anders Behring Breivikin ristiretkeläisromantiikalla silattu pommiharhautusisku Oslon keskustaan ja sen jälkeinen nuorten massamurha Utøyan saarella.

Uskonnollisen ja poliittisen fanaatikon tunnistaa helposti viiteryhmästä, retoriikasta, käytöksestä ja ennen muuta agendasta. Fundamentalisti esittää jyrkkiä näkemyksiä, halventaa vihansa kohteita, kieltäytyy kompromisseista, ja suhtautuu usein kriittisesti kriittisiin kysymyksiin sekä arvostelijoihin.

Ääri-ihmisen tunnistaa toisaalta myös siitä, että hän puhuu omilleen eri tavalla kuin muille, kuten edellä mainittu Tariq Ramadan. Kannattajiensa keskuudessa uskonnollinen fundamentalisti saarnaa viiteryhmänsä oppeja ja poseeraa heille voimakkaana uskonsoturina, mutta vaikkapa televisiossa hän saattaa jopa väistellä ja kiistää agendansa keskeiset opinkappaleet kriittisen toimittajan ristitulessa.

Ketolan siteeraama brittiläisistä muslimiterroristeista tehty tutkimus osoittaa, että he ovat etnisesti kirjava ryhmä, josta ei tavattu psykopatologioita. Terroristit eivät siis ole mielisairaita tai psykopaatteja, toisin kuin yleisesti oletetaan. Heidän koulutustaustansa vaihtelee eivätkä he harjoita uskontoa säännöllisesti. Itse asiassa terroristien tietämys uskonnostaan on heikko. Harvat heistä ovat uskonnollisesta kodista. Terroristeista suurin osa on 20–25-vuotiaita miehiä, useimmiten vähemmän arvostetuissa työpaikoissa.

Fundamentalismi syntyy joko kuvitellusta tai todellisesta konfliktista jonkin ulkopuoliseksi katsotun voiman kanssa. Ulkopuolelta tuleva uhka on fundamentalistisen liikehdinnän ytimessä. Oikeastaan maallistuminen eli sekularisaatio on fundamentalismin tärkein syy.

Islamilaiseen fundamentalismiin liittyy lisäksi kollektiivisessa muistissa kipeänä vaikuttavat ristiretket ja tästä syystä jihadistit käyttävät retoriikassaan toistuvasti termejä ”ristiretkeläiset” ja ”juutalaiset”. Nämä kaksi tahoa muodostavat jihadismin pahan akselin. Siihen pitää vielä lisätä vasallit eli ne muslimit, jotka ovat maallistuneita ja tekevät kompromisseja sekä yhteistyötä ristiretkeläisten ja juutalaisten kanssa.

Fundamentalismin ideologisia tekijöitä ovat reaktiivisuus uskonnon marginalisoitumiseen, selektiivisyys, moraalinen dualismi, absolutismi ja erehtymättömyyden korostus sekä millenialismi ja messianismi.

Selektiivisyys tarkoittaa ensinnäkin pyhien kirjoitusten valikoivaa lukemista. Fundamentalisti valitsee teksteistä ne kohdat, jotka tukevat hänen agendaansa, ja ohittaa ne, jotka ovat sitä vastaan. Näiden tekstien pohjalta fundamentalisti julistaa absoluuttista totuutta uskonnostaan ja kieltäytyy kuuntelemasta vasta-argumentteja. Jumalan sana ja fundamentalistin tulkinta ovat erehtymättömiä, niiden kyseenalaistaminen on siis rikos itse Jumalaa vastaan.

Toiseksi selektiivisyys koskee nykyaikaisia tuotteita kuten teknologiaa. Fundamentalisti voi hylätä koko nyky-yhteiskunnan maalisena, syntisenä ja turmeltuneena, mutta silti hän käyttää ilman omantunnontuskia matkapuhelinta, tietokonetta ja autoa. Talibanitkin käyttävät mielellään sinkoja, konepistooleja ja muita nykyaikaisia aseita, jopa hävittäjiä, muista teknisistä vempeleistä puhumattakaan.

Kolmanneksi fundamentalistit valitsevat joitakin tiettyjä nykyhetken ilmiöitä ja ottavat ne toimintansa ja kritiikkinsä erityiskohteiksi. Nykyaikaa ei siis kokonaisuutena koeta viholliseksi tai pahaksi, vaan ainoastaan joitain tiettyjä piirteitä siitä. Kristityt kreationistit ja muslimifundamentalistit esimerkiksi hyökkäävät tieteen kentältä vain evoluutioteoriaa vastaan.

Moraalisessa dualismissa eli manikealaisuudessa viholliskuva on jyrkkä: me hyvät vastaan ne pahat. Tämä jako sisä- ja ulkoryhmään on ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä ja erityisesti uskonto näyttää valitettavan helposti johtavan toisuskoisten täydelliseen demonisointiin, kuten edellä käsitelty salafistien antisemitismi osoittaa. Aiemmin kristityt kunnostautuivat aivan samanlaisessa juutalaisvastaisuudessa ja silloin juutalaisilla oli paremmat oltavat muslimien hallitsemilla alueilla.

Kuten Bruce Hoffman arvostetun teoksensa Inside Terrorism (Terrorismin sisällä) uudistetussa ja laajennetussa laitoksessa toteaa, erityisesti uskonnolliseen terroriin liittyy voimakas uhrien demonisointi ja epäinhimillistäminen, esimerkiksi heidän kutsumisensa koiriksi, uskonluopioiksi tai Saatanan lapsiksi. Kuten todettua, salafistit nimittävät Koraanin pohjalta juutalaisia yleisesti apinoiksi ja kristittyjä sioiksi.

Oma ryhmä sen sijaan nähdään hyveellisyyden, tasa-arvon ja aidon ihmisyyden tyyssijana, Jumalan valittuina, jotka taistelevat turmeltuneita ali-ihmisiä vastaan – toisin sanoen puolustavat Jumalaa ja hänen valittujaan jumalallisella mandaatilla.

Vastaavasti professori Hoffmanin mukaan uskonnollinen motiivi antaa terrorismille erityisen vahvan oikeutuksen, jota pelkästään poliittisin motiivein harjoitetussa terrorissa ei ole. Jumalan pyhittämä oikeamielinen sota vääräuskoisia vastaan poistaa Hoffmanin arvion mukaan suuren osan niistä inhimillisistä pidäkkeistä, jotka hillitsevät poliittisia terroristeja edes jonkin verran.

Muslimifundamentalisti ei koe olevansa terroristi vaan mujahid, Jumalan soturi jihadin asialla. Hän tekee vain uskonnollisen velvollisuutensa ja sen palkkana on paikka paratiisissa. Tästä syystä uskonnollisen terrorin uhriluku on iskujen määrään suhteutettuna huomattavan korkea.

Millenialismi on puhdasta utopismia, joka johtaa haaveisiin apokalypsin tai harmageddonin jälkeen koittavasta tuhatvuotisesta valtakunnasta, puhtaasta, paratiisimaisesta yhteiskunnasta. Fundamentalisti onkin helppo tunnistaa siitä, että hän olettaa kaikkien ongelmien katoavan kuin taikaiskusta, jos ja kun hänen ajamansa yhteiskuntamalli tulee voimaan. Salafisteilla ja jihadisteilla tämä on islamistinen, sharian hallitsema yhteiskunta. Jihadisteilla malli on jyrkin, salafistit sallivat vaihtelevasti sharian sekaan myös maallista lainsäädäntöä.

Messianismi ei ole tavallista sunnien keskuudessa, mutta shiioilla on oppi niin sanotusta kahdennestatoista imaamista, joka on messiasmainen hahmo. Khomeinilaisten keskuudessa islamilaisessa fundamentalismissa on siis myös messianistisia piirteitä.

Fundamentalismin organisatoriset piirteet ovat Ketolan suomentamina valittujen jäsenyys, jyrkät rajat, autoritaarisuus ja käyttäytymisvaatimukset. Uskonnoissa ja ideologioissa on sisäänrakennettuna mahdollisuus kaikkiin uskontotieteilijän mainitsemiin ominaisuuksiin.

Valittujen eli valaistuneiden käyttäytymisvaatimuksiin liittyy ryhmädynamiikan kannalta tärkeitä rituaaleja, joissa valitut esiintyvät toisilleen hurskaina ja sankarillisina uskovina. He tekevät tiukan eron maltillisiin uskoviin, ja islamistien kohdalla pääsääntöisesti pitävät näitä uskonluopioina, ei-muslimeina.

Ketolan esittelemistä fundamentalismin strategioista maailman muuttaminen ja rinnakkaisen maailman luominen näkyvät selkeästi erityisesti Mawdudin ja Qutbin teksteissä: ne ovat läpeensä utopistisia. Salafismi ja varsinkin jihadismi muodostavat profeetta Muhammadin ajasta ideaalin, jollaiseksi nyky-yhteiskunnan on tultava. Tämä on Allahin tahto ja sankarillinen etujoukko koostuu Allahin varakuninkaista maan päällä.

Internetissä on helppo luoda foorumeja, joihin samanhenkiset ihmiset ajautuvat kuin itsestään. Tehokas propaganda suunnataan ulospäin ja sisällä vahvistetaan ryhmäidentiteettiä muun muassa voimakkaiden ulkoisten uhkakuvien avulla. Näistä internetfoorumeista tulee vakiokävijöilleen helposti rinnakkaisia todellisuuksia, joissa pätevät aivan eri säännöt kuin ulkopuolella. Tästä syystä, ainakin osittain, fundamentalistiseen oppiin kääntynyt pitää muita ihmisiä harhautuneina ja sokeina, kun taas hän itse on valaistunut, viisas, etujoukkoa.

Ulkopuolinen kritiikki ja vastustus vain vahvistaa ryhmäidentiteettiä, pahimmassa tapauksessa johtaen väkivaltaiseen kumousyritykseen tai ulkopuolisten pahoinpitelyyn, terroriin. Ryhmädynamiikka ja laumavaisto ovat armottomia niille, jotka eivät kykene manipulaatiota vastustamaan. Tutkimuksissa on havaittu, että suurin osa ihmisistä on valmis vaikka antamaan sähköiskuja toiselle, mikäli se kuuluu pelin henkeen ja häntä tarpeeksi yllytetään.

Marc Sageman on terrorismitutkimuksissaan havainnut, että internet on tätä nykyä yksi tärkeimmistä väylistä muslimiterroristien värväyksessä. Nuoret miehet suorastaan hakemalla hakevat aatetta ja jännitystä elämäänsä. Internetfoorumeilta ja -sivustoilta sellainen löytyy. On varaa valita.

Yksilö löytää internetistä elämälleen tarkoituksen, mutta alkaa samalla voimakkaasti rajoittaa informaationhankintaansa. Kun samanuskoisten seurassa harjoitettu tiedon- ja mielipiteidenhankinta jatkuu tarpeeksi kauan, yksilö alkaa automaattisesti ohittaa kaikki omalle lahkolleen vastakkaiset näkemykset ja pitää niiden esittäjiä harhaoppisina, tyhminä tai aivopestyinä. Itsensä osaksi hän ei kykene näitä ominaisuuksia lukemaan.

Kun samanmielisten kanssa tarpeeksi keskustelee ja tottuu ohittamaan omaa näkemystä kohtaan kriittisen informaation, on lopulta jäljellä vain yksi oikea pyhä totuus. Sen tuntevat vain valaistuneet, valitut. Jumalan soturit.

Selkeä tunnusmerkki fanaattisesta uskonnollisuudesta on hanakkuus omaksua uhripositio. Salafistien käyttäytymistä luonnehtii heidän taipumuksensa pitää itseään ja kansaansa sorrettuina marttyyreina, kolonialismin, imperialismin, länsimaiden, Naton, Yhdysvaltain ja Israelin viattomina uhreina. Kaikki muslimien kokema paha on näiden syytä. Tästä on lyhyt matka marttyyriromantiikkaan, itsemurhaterroriin.

Erityisesti uhka uskonnon marginalisoitumiseen näkyy salafismissa: länsimaisuutta ja sen mukanaan tuomaa vapautta sekä avointa yhteiskuntaa kammotaan, koska se on turmeluksen ja synnin voitto uskonnollisesta moraalisuudesta. Islamismin nousu muslimimaailmassa onkin selvä reaktio islamilaisten valtioiden maallistumiseen ja varsinkin paikallisten muslimien länsimaistumiseen. Tässäkin on taustalla uhripositio, imperialismin, kolonialismin ja orientalismin pelko. Näitä käytetään oikeutuksena jihadille.

Breivik ja jihadismi

Kun ymmärtää fundamentalismin ja terrorismin syyt sekä strategiat, on helpompi käsittää, miksi Anders Behring Breivik manifestissaan ihailee jihadistiterroristeja. Hän kertoo vastustavansa Euroopan islamisaatiota, mutta muistuttaa ideologialtaan ja toimintatavaltaan huomattavasti jihadisteja, jotka hekin vihaavat tavallisia, maltillisia muslimeja.

Fundamentalismissa ja siihen liittyvässä liikehdinnässä tärkeässä roolissa ovat aina ideologia ja johtajuus, jotka mahdollistavat seuraajien värväämisen. Breivik luki antijihadistisia internetiblogeja ja sai ideologisen herätyksen, joka vähitellen johti terrori-iskuun. Vastaavasti nuoret muslimimiehet löytävät internetistä jihadistiblojeja ja -foorumeita ja lukuisia esikuvia, joita seurata, joko värväytymällä suoraan terroristijärjestöön tai perustamalla itsenäisen solun.

Internetin ja massamedian aikakaudella terrorismi on globaali uhka ja värvättäviä riittää ympäri maailman. Kun yksi ryhmä huomaa terrorismin toimivaksi strategiaksi, muut alkavat jäljitellä sitä. Tämä ei lupaa helppoa tulevaisuutta eri maiden turvallisuusviranomaisille. Ei myöskään Suomen. Choudary ei ole ensimmäinen eikä viimeinen jihadisti-imaami, joka maassamme jihadismin vihasanomaa levittämässä vierailee.

Kun pohditaan poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden aiheuttamaa uhkaa, on tärkeintä muistaa, että se kohdistuu pääasiassa tavallisiin ihmisiin ja avoimiin yhteiskuntiin. Ääriliikkeet ovat aina luonteeltaan totalitaarisia ja pyrkivät pakottamaan ovat arvonsa ja käytäntönsä kaikkialle.

Vaikka islam uskontona ei tietenkään ole ääriliike, kuten eivät ole kristinusko ja juutalaisuuskaan, sen sotaisa, poliittinen tulkinta rinnastuu täysin vastaavalla tavalla ekspansiivisiin valtiodoktriineihin kuten marxismileninismiin ja natsismiin, joiden nimissä harjoitetut julmuudet ovat yksi ihmiskunnan historian suurimmista rikoksista. Siksi jokaisen humanistisesti orientoituneen yksilön tulee tällaisia totalitaarisia ideologioita ehdottomasti vastustaa.

Kirjallisuus


Algar, Hamid (2002) Wahhabism: A Critical Essay. Oneonta: Islamic Publications International.

Almond, Gabriel A., R. Scott Appleby ja Emmanuel Sivan (2003) Strong Religion: The Rise of Fundamentalisms around the World. Chicago: The University of Chicago Press.


Brachman, Jarret M. (2009) Global Jihadism: Theory and Practice. New York: Routledge.

Campo, Juan E. (2009) Encyclopedia of Islam. New York: Checkmark Books.

Emerson, Steven(1985) The American House of Saud – The Secret Petrodollar Connection. New York: Franklin Watts.

Emerson, Steven (2002)American Jihad – The Terrorists Living Among Us. New York: The Free Press.

Emerson, Steven (2006) Jihad Incorporated – A Guide to Militant Islam in the US. Amherst: Prometheus Books.

Fatah, Tarek (2010) The Jew Is Not My Enemy: Unveiling the Myths that Fuel Muslim Anti-Semitism. Toronto: McClelland & Stewart Ltd.

Fouda, Yosri ja Nick Fielding (2003) Masterminds of Terror: The Truth Behind the Most Devastating Terrorist Attack the World Has Ever Seen. New York: Arcade Publishing.

Fourest, Caroline (2008) Brother Tariq: The Doublespeak of Tariq Ramadan. Englanniksi kääntäneet Ioana Wieder ja John Atherton. New York: Encounter Books.

Hassan, Nasra (2001) ”Letter from Gaza: An Arsenal of Believers – Talking to the 'human bombs'”. The New Yorker, 19.11.2001. http://www.newyorker.com/archive/2001/11/19/011119fa_FACT1

Herf, Jeffrey (2009) Nazi Propaganda for the Arab World. New Haven: Yale University Press.

Hoffman, Bruce (2006) Inside Terrorism. Revised and Expanded Edition. New York: Columbia University Press.

Hämeen-Anttila, Jaakko (2012) Islamin miekka: Idän ja lännen konfliktien historia. Helsinki: Otava.

Ibrahim, Raymond (2007) The Al Qaeda Reader. New York: Doubleday.

Juergensmeyer, Mark (2003) Terror in the Mind of God: The Global Rise of Religious Violence. Third Edition, revised and updated. Berkeley: University of California Press.

Juusola, Hannu (2005) Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus.

Kepel, Gilles (2002) Jihad: The Trail of Political Islam. Englanniksi kääntänyt Anthony F. Roberts. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Kepel, Gilles ja Jean-Pierre Milelli (toim.) (2008) Al Qaeda in Its Own Words. Englanniksi kääntänyt Pascale Ghazaleh. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ketola, Kimmo (2008 & 2009) (Nojaan esityksessäni pääasiassa Ketolan Yhteinen fundamentalismi -seminaarissa Helsingin Tieteiden talolla 5. maaliskuuta vuonna 2008 ja Helsingin Humanistiyhdistyksen tilaisuudessa 28. helmikuuta vuonna 2009 pitämiin esitelmiin.)

Khomeini, ajatollah (1980) Ajatollahin ajatuksia: Valikoima ajatollah Khomeinin teoksista. Jean-Marie Xaviéren ranskankielisestä tekstistä suomentanut Armas J. Pulla. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö.

Khomeini, Imam (1981) Islam and Revolution: Writings and Declarations of Imam Khomeini. Englanniksi kääntänyt ja viitteillä varustanut Hamid Algar.

Koraani (2002) Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. 3. painos. Helsinki: Basam Books.

Kullberg, Anssi (toim.) (2011) Suomi-Terrorismi-Supo: Koira joka ei haukkunut – Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? Helsinki: WSOY.

Küntzel, Matthias (2007) Jihad and Jew-Hatred: Islamism, Nazism and the Roots of 9/11. Englanniksi kääntänyt Colin Meade. New York: Telos Press Publishing.

Nanji, Azim (2008) Dictionary of Islam. London: Penguin Books.

Paaso, Marja (2012) Vastajihad: Anders Behring Breivikin manifesti ”2083: Eurooppalainen itsenäisyysjulistus” esimerkkinä vastajihadistisesta tekstistä. Tutkimusraportti 1/2012. Helsinki: Suojelupoliisi. PDF

Qutb, Sayyid (1987) Our Struggle with the Jews. Englanniksi kääntänyt Ronald L. Nettler.Teoksessa Ronald L. Nettler: Past Trials and Present Tribulations: A Muslim Fundamentalist's View of the Jews. Oxford: Vidal Sassoon International Center for the Study of Antisemitism, Hebrew University of Jerusalem and Pergamon Press, 72–89. 


Qutb, Sayyid (2000) Social Justice in Islam. Englanniksi kääntänyt John B. Hardie. Käännöksen uusi versio ja esipuhe: Hamid Algar. Oneonta: Islamic Publications International.

Qutb, Sayyid (2007) Milestones. Reprint Edition. New Delhi: Published by Abdul Naeem for Islamic Book Services.

Rashid, Ahmed (2009) Taliban: Militant Islam, Oil and Fundamentalism in Central Asia. New Revised Edition. London: I.B. Tauris & Co Ltd.

Sageman, Mark (2004) Understanding Terror Networks. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

The 9/11 Commission Report: Final Report of the National Commission on Terrorist Attacks Upon the United States. Authorized Edition. New York: W.W. Norton & Company.

Vidino, Lorenzo (2006) Al Qaeda in Europe – The New Battleground of International Jihad. Amherst: Prometheus Books.

Wright, Lawrence (2006) The Looming Tower: Al-Qaeda and the Road to 9/11. New York: Alfred A. Knopf.

Darwin ja ihmisen evoluutio

$
0
0

Skeptikko 2/2015

Charles Darwin: Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita 2015.

Emeritusprofessori, kirjailija ja kääntäjä Anto Leikola kertoi 2000-luvun alkupuolella esitelmöidessään Darwin-seuran seminaarissa, että hän haluaisi suomentaa elämänsä aikana tärkeimmät Charles Darwinin teokset. Osa niistä oli vielä silloin kääntämättä eikä Leikola enää mikään nuori mies: sentään vähän alle 70-vuotias.

Paleoantropologi Richard E. Leakeyn lyhentämän ja toimittaman laitoksen Lajien synnystä Leikola oli jo kääntänyt: upeasti kuvitettu teos ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Samoin hän oli suomentanut vuonna 1987 eli täsmälleen sata vuotta alkuperäisteoksen jälkeen ilmestyneen Darwinin omaelämäkerran Elämäni. Teoksen toimitti aikoinaan tekijän poika Francis, ja koska isäpappa oli vainaa, poika saattoi poistaa tekstistä kiusalliset eli skeptiset kohdat Jumalan olemassaolosta ja kristinuskosta. Darwinin lapsenlapsi Nora Barlow palautti ne ja suomennos on tehty tämän alkuperäisen version pohjalta.

Myöhemmin Leikola käänsi 1872 ilmestyneen tutkielman Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä, joka on sekin tieteen tienraivaaja ja erittäin tärkeä teos vaikkapa nykyiselle evoluutiopsykologialle. Suomennos ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2009.

Darwinin vuonna 1871 ilmestyneellä suurtyölläIhmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta, jonka käännöksen Leikola on viimein saanut valmiiksi,oli kauaskantoisia historiallisia seurauksia. Friedrich Nietzschen filosofian keskiössä on oikeastaan eräänlainen kapina Darwinia ja evoluutioteoriaa kohtaan. Jos ihminen on pelkkä eläin, apina, eikä Jumalaa ole, mitä tästä seuraa arvojen ja kulttuurin alueella? Ihminen ei voi tyytyä eläimen asemaan, hänen pitää nousta luontonsa yläpuolelle ja luoda arvonsa itse.

Osa Nietzschen Darwinilta vaikutteita saaneista opeista päätyi natsifilosofiaan, pitkälti vääristeltyinä. Oppi ihmisrotujen taistelusta olemassaolosta ja elintilasta juontuu Herbert Spencerin sosiaalidarwinismista. Eugeniikka liittyy Darwiniin löyhästi hänen serkkupuolensa Francis Galtonin kautta.

Nietzschen yli-ihmiskäsite ei tarkoita kehitysopillista vaan kulttuurista ihmisen ylittämistä: ihmisen pitää itse valita ja muovata kohtalonsa, nousta itsensä yläpuolelle. Darwinilta filosofi nappasi myös idean moraalin kehityshistoriasta, jossa moraalikin on vähitellen, eri olosuhteissa valikoitunut ja muuttuva ihmisen ominaispiirre. Darwin vaikutti siis Nietzschen kautta merkittävästi myös arvofilosofian ja etiikan kehitykseen. Suomalainen Edvard Westermarck jalosti näitä ideoita omissa moraalia koskevissa tutkimuksissaan.

Darwinin teesi naaraiden ja aktiivisesta partnerinvalinnasta herätti aikansa konservatiivisessa ilmapiirissä suurta kohua ja vastustusta. Naista pidettiin tuohon aikaan passiivisena ja siveänä, joten ajatusta siitä, että myös nainen valitsee aktiivisesti parinsa, pidettiin suorastaan kerettiläisenä. Teoria sukupuolivalinnasta on osaltaan ollut tärkeä tekijä länsimaisen naisen emansipaatiossa.

Ihmisen polveutuminen aiemmista muodoista

Vuonna 1859 ilmestynyt Darwinin pääteos Lajien synty on tunnelmaltaan odottava, mutta tekijä ei vielä siinä uskalla puuttua varsinaiseen pihviin, ihmiseen. Lopussa vain vihjataan, että ”valoa lankeaisi ihmisen alkuperään ja hänen historiaansa”. Vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin Darwin tarttui oman lajimme evoluutioon ja teki sen vakuuttavalla tavalla. Todisteita näkemysten puolesta on vaikka kuinka ja argumentaatio johdonmukaista. Joissakin osioissa tekijä spekuloi hieman liiankin vapaasti, mutta ilman rohkeita hypoteeseja tiede ei edisty. Toisaalta historia on osoittanut Darwinin olleen teoriansa pääkohdissa oikeassa. Sukupuolivalinta on ollut ja on myös ihmislajin evoluutiossa keskeisessä roolissa.

Teos alkaa pohdinnoilla tarpeettomien elinten surkastumisesta ja vertailuilla lähisukulaisiimme, kuten simpansseihin ja orankeihin. Heti kättelyssä Leikolan suomennos paljastuu rohkeaksi: hän on säilyttänyt vanhentuneet ja nykyään varmasti loukkaavaksi koetut termit Darwinin vertaillessa eri ihmisryhmiä.

Tuohon aikaan pidettiin itsestään selvänä, että sivistynyt valkoinen on kehittyneempi kuin primitiivinen villi ja näkemykset ovat sen mukaisia. Mielestäni kääntäjän ratkaisu on aivan oikea: poliittinen korrektius ei kuulu klassikkojen suomentamiseen eikä edes kaunokirjallisuuteen. Termistö on aikansa kuva, kuten koko teos ja siinä esitetyt näkemykset. Niitä on turha lähteä silottelemaan saati sensuroimaan, koska valistunut lukija varmasti ymmärtää, että maailma muuttuu eikä menneisyyttä niin ollen tarvitse nykystandardien mukaan valkopestä.

Darwin marssittaa vakuuttavan määrän todisteita ihmisen kehityshistoriasta vertailevan metodin avulla. Hän nojaa tietenkin myös muiden aikalaistensa työhön ja viittaa lähteisiinsä asianmukaisesti. Luettelo on perusteellinen, umpisuolesta luihin, hampaista häntäluuhun. Luonnontutkijan kohteliaisuudella tekijä piikittelee toistuvasti todisteiden vyöryttämisen lomassa niitä kollegojaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat erilliseen luomiseen jokaisen lajin kohdalla (s. 38): ”Mutta ennen pitkää tulee aika, jolloin pidetään merkillisenä, että luonnontutkijat, jotka tunsivat hyvin ihmisen ja muiden nisäkkäiden toisiinsa verrattavat rakenteet ja yksilönkehityksen, uskoivat jokaisen lajin syntyneen erillisen luomistyön tuloksena.”

Nykyään tällaisia tutkijoita kutsutaan kreationisteiksi. He tutkivat mieluummin pyhiä kirjojaan kuin luontoa ja uskovat pronssi- ja rautakaudella keksittyjä luomistarinoita tieteellisen evidenssin asemesta.

Muuntelu, henkiset kyvyt, rodut ja moraalisuus

Darwin tarkastelee seuraavaksi lajin sisäistä muuntelua eli yksilöiden välisiä eroja. Jo osion alussa keskusteluun nousee teemoja, joita tekijä myöhemmin kehittelee. Nykyajan lukija joutuu koville, koska teoksen ilmestymisen aikaan rotujen ja yksilöiden välinen vertailu oli aivan normaalia. Tänään ideologisten intohimojen ja politisoituneen tieteen vuoksi vastaavista tarkasteluista saa välittömästi rasistin ja natsin maineen, ja onhan Darwinkin saanut jälkikäteen osansa näistä syytöksistä.

On tietenkin ymmärrettävää, että nykyään monen mielestä Darwinin lähtökohdat ovat rasistisia, koska 1800-luvulla erilaiset rotuteoriat ja oletus länsimaisen ihmisen rodullisesta paremmuudesta olivat tieteen vallitseva näkemys. Myöskään Darwin ei ollut vapaa näistä käsityksistä. Hän kuitenkin kannatti orjuuden lopettamista, joten sekin auttaa suhteuttamaan Darwinin moraaliset asenteet hänen tieteellisiin teorioihinsa.

Teosta lukiessa on syytä koko ajan muistaa, että tekijä spekuloi aikansa viitekehyksessä, eikä tuohon aikaan ollut vielä kunnollista metodiikkaa kognitiivisten kykyjen ja ryhmien välisten erojen tilastolliseen tutkimiseen. Eugeniikan isäksi kutsuttu Francis Galton oli tosin henkisten kykyjen periytyvyyteen liittyviä tutkimuksia jo suorittanut ja näihin Darwin teoksessa viittaa, mutta niistä ei voi päätellä mitään kansojen välisistä eroista. Minkäänlaista vertailevaa aineistoa näistä kyvyistä eri maissa ja maanosissa Darwinilla ei ollut käytettävissään. Siksi hänen aihetta käsittelevät pohdintansa ovat pääosin puhtaita arvauksia. Ja pieleenhän ne usein menevät, näin on helppo jälkiviisaasti sanoa.

Nykykatsannossa ronski terminologia sekä henkisten kykyjen ja kallojen vertailu voivat vieraannuttaa herkemmän lukijan teoksen kiistanalaisimmissa kohdissa, mutta oikeastaan koko kirjaa kannattaa ajatella aate- ja kulttuurihistoriallisena tutkimusmatkana ihmisen evoluution tieteellisen tarkastelun alkuponnistuksiin, ja siten myös poliittisesti epäkorrektit nimitykset ottaa hypoteesien ohella cum grano salis. Darwinin aikaan ne joka tapauksessa olivat aivan hyväksyttyjä ja viittasivat niihin kohteisiin, joita teoksessa käsitellään. Oletuksissa on paljon väärää, mutta monta kertaa tekijä osuu myös oikeaan.

Teoksesta käy toistuvasti ilmi myös se, että Darwin uskoi hankittujen ominaisuuksien periytymiseen eli niin sanottuun lamarckismiin (teorian keksijän Jean-Baptiste Lamarckin mukaan). Teoria hylättiin perinnöllisyystieteen edistyessä nopeasti, mutta nykyinen epigenetiikka on mutkistanut asioita tässä suhteessa.

Tarkastelujen päämääränä on osoittaa, että ihmisen ja muiden eläinten henkisten kykyjen eroista huolimatta kyse on lajeille yhteisistä piirteistä. Tämä on tietenkin vahva todiste evoluution puolesta. Kantamuodosta eriytyneet lajit säilyttävät hyödylliset ominaisuudet ja valintapaineista riippuen ne vähitellen kehittyvät lajeilla erilaisiksi. Darwin listaa esimerkkejä eläinten leikkimisestä, kostonhimosta, äidinvastoista, jäljittelykyvystä, unista, mielikuvituksesta ja vastaavista piirteistä, joita kaikkia luonnollisesti tavataan myös ihmisellä.

Darwin lähtee moraalitarkastelussaan eläinten sosiaalisuudesta ja sympatiantunteesta. Hän luettelee tapauksia, joissa eläimet ovat auttaneet toisiaan tai lohduttaneet ihmistä. Oletukset ja päätelmät tulevat toisinaan hyvin lähelle altruismin ja moraalin evoluution nykyisiä selityksiä, joista tunnetuin on Robert Triversin vastavuoroisen altruismin teoria vuodelta 1971. Sen popularisoi Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys, 1993).

Evoluutioteorian isä on siis tässäkin suhteessa ollut edelläkävijä. Monet hänen havainnoistaan on sittemmin vahvistettu: Ihmisen polveutumisessa on idullaan valtava joukko hyönteistutkija Edward O. Wilsonin 1970-luvulla lanseeraaman, ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimiseen keskittyneen sosiobiologian hypoteeseista. Kunnolla tutkimus sai vauhtia 1990-luvulla käynnistyneen evoluutiopsykologiabuumin myötä.

Ala on kohdannut samoja syytöksiä kuin Darwin aikoinaan, lähinnä marxistien, feministien ja luonnontieteitä väheksyvien filosofien taholta. Geenin itsekkyyden ja osin synnynnäisten käyttäytymispiirteiden on pelätty johtavan seksismin, rasismin, kapitalismin, imperialismin ja riiston oikeuttamiseen. Tämä, kuten Darwiniin aiemmin kohdistettu kritiikki, on ollut aiheetonta. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Dawkins keskittyy Geenin itsekkyydessä nimenomaan epäitsekkyyden evoluution tieteelliseen selittämiseen.

Darwin valottaa samaa ilmiötä anekdooteilla sekä pohdiskeluilla eläinten ja ihmisen sosiaalisuudesta, koska ei tietenkään voinut aikanaan tuntea William D. Hamiltonin vuonna 1964 esittelemää vallankumouksellista teoriaa sukulaisvalinnasta. Tämäkin teoria on Dawkinsin Geenin itsekkyyden ytimessä.

Darwinin 1800-luvun loppupuolen oletukset ovat siis ennakoineet eräitä nykyajan tärkeimpiä luonnontieteen edistysaskelia. Myös jatkuva kiista ryhmävalinnan merkityksestä ja suhteesta ihmispopulaatioiden menestykseen olemassaolon taistelussa on näiden tarkastelujen keskiössä.

Todettakoon vielä se, että teoksen viides luku ”Älyllisten ja moraalisten kykyjen kehitys muinaisina ja sivilisoituneina aikoina” on edelleen todella mielenkiintoista ja hedelmällistä luettavaa. Aikanaan se on varmasti ollut kova pala purtavaksi niille, jotka ovat uskoneet moraaliin jumalallisena ilmoituksena. Sama pätee edelleen.

Sukupuolivalinnan rooli evoluutiossa


Se, kuinka paljon yksilöiden partnerinvalinta on evoluutiossa vaikuttanut lajin kehitykseen, on kirjan toisen osan aiheena. Kolmas osa puolestaan keskittyy ihmisen sukupuolivalintaan.

Darwinin mukaan rotujen erot vaikkapa ihonvärissä selittää parhaiten sukupuolivalinta.

Tekijä kuitenkin aloittaa tarkastelunsa muista lajeista ja esittää runsaasti vakuuttavia esimerkkejä sukupuolivalinnan merkityksestä. Koiraat taistelevat naaraista yleisesti ja tämä pätee moneen lajiin, myös ihmiseen. Vastaavasti naaraalle on evoluutiossa kehittynyt sukupuolisia tuntomerkkejä ja ominaisuuksia, jotka houkuttelevat koiraita puoleensa.

Linnuilla koiras on tavallisesti värikkäämpi, kun taas naaras on harmaa ja varsin mitäänsanomattoman värinen. Koiraan tehtävä on houkutella naaras parittelemaan ja siinä se tarvitsee laulutaidon lisäksi kirjavaa ulkoasua. Jo tässä siis näkyy aikoinaan kiistanalainen ilmiö, jossa naaras on aktiivinen valitsija. Tämäkin pätee myös ihmiseen.

Sukupuolivalinta tuottaa lajeihin ominaisuuksia, joilla ei ole muuta tehtävää kuin houkutella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Näillä ominaisuuksilla ei siis ole merkitystä eloonjäämisen vaan lisääntymisen kannalta. Usein niistä on suorastaan haittaa, kuten vaikkapa riikinkukon pyrstöstä.

Uroshirvien sarvet ovat raskaat ja hankalat, mutta välttämättömät taistelussa naarashirvistä. Siksi ne uroshirvet, joille on alunperin koitunut etua sarvista, ovat saaneet suhteessa enemmän jälkeläisiä, ja suuremmat sarvet ovat näin vähitellen periytyneet koko lajille.

Moniavioisilla lajeilla koiras on yleensä naarasta suurempi. Tämäkin johtuu taistelusta naaraista. Ihminen on evoluutiohistoriansa perusteella lievästi polygyyninen, ja edelleen esimerkiksi muslimit ja mormonit sallivat tavan.

Sukupuolivalinta selittää siis myös ihmisen kohdalla muun muassa sen, miksi koiras on keskimäärin suurikokoisempi, voimakkaampi ja lihaksikkaampi kuin naaras: koiraat ovat taistelleet ja taistelevat edelleen naaraista ja monia naaraita miellyttää väkevä, uljas koiras. Harva nainen sietää heikkoa, sairasta tai saamatonta nahjusta. Miehellä pitää olla statusta ja kyky tienata. Koiraan on näet pitänyt huolehtia naaraista ja jälkeläisistä.

Vielä nykyäänkin naiset pitävät keskimäärin enemmän miehistä, jotka investoivat heihin ja heidän yhteisiin lapsiinsa, tai jopa lapsiin naisen edellisestä tai salaisesta suhteesta, mikä taas on ihmiskoiraan kannalta geneettisessä mielessä hukkasijoitus. Tästä syystä ihmiskoiraalle on kehittynyt taipumus mustasukkaisuuteen, naaraan ollessa enemmän mustasukkainen koiraan toisiin naaraisiin mahdollisesti uhraamista resursseista. Ihmisnaaraan hieman koiraasta poikkeavan mustasukkaisuuden taustallakin lienee evoluutiohistoriamme polygynia, josta Darwin kertoo esimerkkejä. Sukupuolivalinta on vuosituhansien myötä kovakoodannut ihmisen aivoihin nämä mieltymykset.

Nykyaikainen biologia ja evoluutiopsykologia antavat tukea useille Darwinin teorioille sekä hypoteeseille ja ovat tietenkin kehittäneet paljon uusiakin. Empiiristä näyttöäkin niiden taakse löytyy. Moni Darwinin oletus ja hypoteesi on sittemmin osoittautunut vääräksi, mikä sekin on todistus tieteellisen metodin toimivuudesta. Teoksen päätössanoissa Darwin ennakoi erheitään ja onnistumisiaan aitotieteellisellä tavalla. Lopetusta voi jopa kutsua tieteellisen metodin kaunopuheiseksi tiivistelmäksi.

Lopuksi

Käännös on erinomainen, kuten Anto Leikolalta sopii odottaa. Itse asiassa rohkenen väittää, ettei kukaan Suomessa olisi suomentanut teosta paremmin. Leikola on onnistunut säilyttämään tekstin vanhahtavan sävyn, termistön ja Darwinin tyylin oivallisesti. Tällaisen luonnontieteen klassikon tuominen vihdoin suomalaisten lukijoiden saataville heidän omalla äidinkielellään voidaan huoletta lukea 2000-luvun merkittävimpien kulttuuritekojen joukkoon.

Islamilaisen terrorismin rahoituksesta

$
0
0
Suomalainen Ylen aalloilta tuttu mediapersoona ja keskustapoliitikko Abdirahim ”Husu” Hussein avasi eilen Facebook-profiilissaan mielenkiintoisen keskustelunIsis-terroristijärjestöä koskevasta uutisoinnista. 



Keskustelu on avoin, sen voi lukea Husun seinältä. Itsekin hieman osallistuin siihen.

Kommentoin Husun sensuurivaatimusta näin:


Pitää uutisoida, totta kai. Kaikki fiksut suomalaiset ymmärtävät, ettei Isis edusta suurinta osaa maailman muslimeista vaan että se on hörhölahko, jota ylivoimaisesti suurin osa maailman muslimeista vastustaa. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää olla tietoinen siitä, että Isis pyrkii terrori-iskuihin myös lännessä ja lähettää tänne väkeä, sekä värvää jo valmiiksi lännessä asuvia muslimeja näitä iskuja suorittamaan.”

Olen kuulemma kriittisine mielipiteineni juutalaisten ja Yhdysvaltain salaliiton uhri. Näin eräs muslimilta nimensä perusteella vaikuttava henkilö minulle totesi tuon kirjoitettuani.


Ilkka Partanen bloggasi jo oivallisesti suomalaisen median kaksinaismoralismista siinä, kuka saa natsihenkisiä tai sellaiseksi tulkittavia näkemyksiä esittää. Husun seinällä äärivasemmistolaiset ja muslimit saavat sellaisia aivan vapaasti, juuri kenenkään protestoimatta esittää, kun taas Olli Immosen ja muiden perussuomalaisten kirjoittelusta nousee viikkojen mediamekkala. 

Husu on saanut Suomen PENin sananvapauspalkinnon ja nyt voidaankin kysyä, pitäisikö PENin kenties myöntää se seuraavan kerran Kärkkäisen mediakonsernille ja erityisesti antisemitistisestä propagandasta tunnetulle Magneettimedialle.

Mitä tulee Ilkka Partasen mainitsemaan Iltalehden noloon uutisointiin Husun sensuuritoiveesta (koskeehan Isis suoraan islamia, joten se on kieltämättä muslimeille kiusallisempi uutisaihe kuin vaikkapa Husullekin rakas Israel ja sen toimet terroristijärjestö Hamasia vastaan), Isisin rahoituslähteet saa helposti selville vaikka googlaamalla. 

Kun Husu siis toivoi medialta näiden taustojen selvittämistä, selvitin ne hänelle kymmenessä minuutissa. Tuskin nämä tosiasiat kuitenkaan Husulle tai ainakaan hänen Facebook-sivullaan meuhkaaville antisemiiteille kelpaavat, onhan media heidän mukaansa juutalaisten omistama ja manipuloima, kuten jo Hitlerin oikea käsi Göbbels aikoinaan totesi. Muslimifundamentalistit ovat saudirahoituksella levittäneet näitä samaisia salaliittoteorioita vuosikymmeniä, kuten olen aiemmin osoittanut.

Nyt on kuitenkin yritettävä saada viesti läpi Husulle, joka haluaa tietää, mistä Isis saa rahaa aseisiin ja toimintaansa. Aiheesta löytyi kaksi varsin hyvää artikkelia, joista rahoituslähteet selviävät. Artikkeleista selviää nopeasti, että öljy on yksi rahoituksen päälähteistä.

Juttulinkit tässä:


http://uk.businessinsider.com/tafrikinomics-how-isis-funds-its-caliphate-2015-3?r=US&IR=T

Puutun tässä yhteydessä lähinnä siihen ironiseen seikkaan, että vaikka Husun äärivasemmistolaiset ja muslimitaustaiset Facebook-kaverit väittävät terrorijärjestön rahoituksen tulevan ties mistä juutalais-yhdysvaltalaisesta lähteestä, antisemiiteille tyypillisten salaliittoteorioiden tapaan, oikeasti Isis saa rahoitusta myös suoraan islamin oppien mukaisista veroista, jizyasta ja zakatista.

Zakat:


"ISIS also makes millions from zakat (different forms of Islamic alms payable to the state). Zakat is extracted from annual savings or capital assets (2.5 percent), gold (on values exceeding $4,500), livestock (two heads out of 100 heads owned by a farmer), dates, crops (10 percent if irrigated by rain or a nearby stream or river, and 5 percent if irrigation costs money), and profits (2.5 percent)."

Lähde

Jizya:


"ISIS also imposes annual taxes on non-Muslims living in its territories, especially Christians (4.25 grams of gold for the rich and half of that for moderate-income individuals). It makes money by stealing dressed up as civil penalties: it confiscates the properties of displaced or wanted individuals or as punishment for fighting ISIS."

Lähde 

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, Isis myös varastaa ja myy taideaarteita rahoittaakseen toimintaansa.

"Artifacts are also lucrative for ISIS—one man interviewed in Turkey said trade in artifacts grew during ISIS rule,with one of his cousins smuggling into Turkey golden statues and coins found in Mari ancient ruins, eleven kilometers away from Albu Kamal."

Lähde

Eli Iltalehdelle ja Husulle tiedoksi, Isisin rahoitus perustuu myös osittain Koraanin oppeihin. Pitäiskö tästä kenties vaieta?


Edit: Husun mielestä ilmeisesti pitää. Hän ei ainakaan hyväksy esittämääni vastinetta, koska poisti sen viidessä sekunnissa Facebook-profiilistaan postattuani sen hänen linkittämänsä Iltalehden uutisen alle. Kaukaa viisaana otin tietenkin kuvakaappauksen heti vastineeni linkin postattuani. Husu: PENin sananvapauspalkinnon arvoinen mies.





Credo

$
0
0
Viime päivien, viime vuosien, poliittinen keskustelu on valitettavan kärjistynyttä. Otin siihen viimeksi kantaa eilen ja olen ottanut jo yli kymmenen vuoden ajan.

Riippuen siitä, ketä tai mitä kritisoi, saa vastapuolelta nopeasti inhokin paperit. Jos kritisoin persuja, saan heitä ns. suvakin paperit. Jos taas kritisoin ns. suvakkeja, saan heiltä persun paperit. Ja niin edelleen. Siteeraan Eppu Normaalia kappaleesta
Rääväsuita ei haluta Suomeen:


"Pioneereille olen fascisti,
ja fascisteille pioneeri.
Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan:
'Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!'"


Kyllä. Olen rääväsuu. Noblesse oblige.Kappaleen sanoittaja Mikko Saarela naulasi teesinsä vakuuttavasti kohdalleen. Olen törmännyt ilmiöön toistuvasti.

Koska nykyään ihminen leimataan välittömästi ties miksi, on syytä kirjoittaa yksiselitteisesti auki oma poliittinen kantani ja elämänkatsomukseni. Jos siis lukija epäilee minun kirjoitusteni, puheideni, kirjojeni tai haastatteluideni perusteella olevan se tai tuo, pyydän tarkistamaan asioiden oikean laidan tästä kirjoituksesta.

Olen
vapaa henki.En kuulu mihinkään järjestäytyneeseen liittoumaan, en puolueeseen, en yhdistykseen (olen ollut sananvapauden kannattajana Suomen PENin jäsen, mutten enää maksa jäsenmaksua, syistä, joihin viittaan eilisessä kirjoituksessani). Toki olen asioista vaihtelevasti samaa mieltä monen ihmisen kanssa, olenhan sosiaalinen eläin siinä missä lajitoverini, mutta en sitoudu varauksetta mihinkään aatteeseen, katsomukseen tai ideologiaan, vallankäyttäjistä puhumattakaan. Olen aina hieman varuillani. Joistakin periaatteista ja arvoista en tietenkään tingi. Ne mainitaan tässä tekstissä.

Maailmankatsomukseni on
sekulaari humanismi.En kannata minkäänlaista vihanlietsontaa, uhkailemista, väkivaltaa tai syrjintää ketään vastaan, en yksilöä, en ryhmää. Kaikkia ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti. Olenuniversalistieli kannatan yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Mitään ideologiaa, uskontoa tai aatetta ei tule nostaa
ihmisen, yksilön, persoonan, yläpuolelle. Mikään ideologia, uskonto tai aate ei oikeuta sortamaan, vihaamaan tai tappamaan ihmistä. Tästä säännöstä en tingi, joten se on poikkeus edellä mainittuun sitoutumattomuuteen. 


On kuitenkin kyseenalaista, onko tässä kyse aatteesta tai ideologiasta. Katsomuksesta kylläkin. Tämä katsomus ei kuitenkaan ole ihmisen yläpuolella, päinvastoin. En näe edes teoriassa mahdolliseksi muuttaa mieltäni tässä kysymyksessä. Humanismi edellyttää tätä: ihmisyyden pitämistä kaiken keskiössä, kaiken muun yläpuolella.

Väljemmin elämänkatsomukseni on siis
humanistinen, vonwrightiläisittäin. Kannatan jatkuvaa sivistystä, kasvatusta, opiskelua, pohdiskelua. Toisaalta olen myös Lauri Viljasen samannimisestä teoksesta tuttu taisteleva humanistieli pidän itsestään selvänä, että ihmisyyden ja vapauden puolesta pitää kamppailla niin kynän kuin miekan avulla.

Moraalikysymyksissä olen hyve-etiikan kannalla eli
uusaristoteelikko. Yksilön on voitava elää hyvää elämää parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihminen voi muokata käyttäytymistään, opetella kohteliaammaksi, paremmaksi ihmiseksi, mutta joskus myös rohkeutta, sinnikkyyttä, itsepäisyyttä ja voimakasta taisteluakin tarvitaan. 


Moraalisäädökset eivät ole absoluuttisia vaan tilannekohtaisia ja edellyttävät viisasta harkintaa sekä pragmatismia. Tunteet ovat moraalin taustalla, mutta tunteet voivat johtaa ja usein johtavatkin silkkaan moraalittomuuteen. Ihmisellä on järki sitä varten, että hän harkitsisi asioita eikä suin päin ryntäilisi tuulten mukana.

Tästä kaikesta seuraa myös se, että kannatan hyvän käytöksen ulottamista eläimiin ja luontoon niin pitkälle kuin se on realistisesti mahdollista. Monitahoiseen asiaan ei ole helppoja vastauksia, mutta kaikenlaisen turhan kärsimyksen aiheuttaminen tunteville olennoille on mielestäni äärimmäisen tuomittavaa. En ole vegaani enkä edes vegetaristi, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että tuotantoeläimiä tulee kohdella hyvin. Olen lapsesta asti ollut eläinrakas ihminen.

Turkistarhausta olen aina vastustanut ja tulen aina vastustamaan, mainitusta syystä. Turkikset ovat nykyään ylellisyystarvikkeita, turhamaisuutta, eikä sellaisten valmistaminen tuntevien olentojen hyvinvoinnin kustannuksella ole moraalisesti perusteltavissa. Kaupallisin näkökohdin toki, mutta niillä voi perustella myös orjuuden ja riiston.

Poliittinen kantani on tällä hetkellä
pragmaattinen liberalismi, tarkemmin maltillinen oikeistoliberalismi. Olen ollut liberaali lähes koko ikäni, niin kauan kuin muistan, mutta viime vuosina talousnäkemykseni ovat entisestään liberalisoituneet. 


Länsimaisessa, liberaalissa parlamentaarisessa demokratiassa yksilön mahdollisuudet hyvään elämään (viittaan jälleen Aristoteleen hyve-etiikkaan) on parhaiten toteutettu. Avoin länsimainen yhteiskunta on täydellisessä sopusoinnussa uusaristotelismin kanssa.

Tätä kutsutaan
mahdollisuuksien tasa-arvoksi.Se on myös liberalismin ydin: ihmisen vapaus toteuttaa, kehittää ja kasvattaa itseään, muiden vastaavaa vapautta loukkaamatta. Tämä on vapaan hengen ainoa johdonmukainen kanta, joskin on myös todettava, että yhteiskunnassa tarvitaan turvaverkkoja niille, jotka eivät syystä tai toisesta pärjää tai jaksa omin voimin. Olen siis myös maltillinen sosiaaliliberaali, kannatan perustuloa tai vastaavaa järjestelmää, joka ehkäisee kannustinloukut, mutta turvaa yksilön arjen hätätilanteessa tai vaikkapa kroonisen sairauden kohdalla.

Olen avoimesti
länsimielinen, edellä mainituista syistä. Kannatan Nato-jäsenyyttä ja vahvaa, itsenäistä maanpuolustusta. Olen erittäin kriittinen nyky-Venäjää ja Putinin militaristista hallintoa kohtaan. Tämä on johtanut minut suoraan Nato-jäsenyyden kannattamiseen. Kannatan myös EU-jäsenyyttä. Hyvä eurooppalaisuus on termi, joka mielestäni kuvaa tätä asennetta parhaiten. Siihen sisältyvät kaikki tässä kirjoituksessa mainitut keskeiset arvot ja periaatteet.

Liberaali demokratia, länsimainen, perustuslaillinen parlamentarismi, jota kannatan, tarvitsee jatkuvaa itsepuolustusta erilaisia äärisuuntauksia ja vihamielisiä valtioita vastaan. Tämä edellyttää sotilaallista voimaa, uskottavaa puolustusta, vahvaa itseluottamusta omaan valtiomuotoon. Kutsun tätä
liberaaliksi militarismiksi.Sitä voi aivan yhtä hyvin kutsuatalvisodan hengeksi.En ole koskaan ollut minkään sortin nationalisti, mutta mainituista syistä olen hyvin isänmaallinen mies.

Olen myös
kosmopoliitti, kannatan kansainvälisyyttä, liittoutumista muiden avointen yhteiskuntien kanssa. Jaamme samat arvot ja periaatteet, yhdessä olemme voimakkaampia.

En pidä nykyisestä monikulttuurisuuskeskustelusta, koska ihmiset käsittävät termin eri tavoilla, ja keskustelu ylipäätään on tavattoman polarisoitunutta. Monikulttuurisuus ja maahanmuutto ovat monimutkaisia kysymyksiä ja oma kantani niihin seuraa suoraan edellä mainituista sekulaarihumanistisista periaatteista

Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti, hädänalaisille on tarjottava turvapaikka. Toisaalta pakolaispolitiikassa vastaan tulee väistämättä myös taloudellisia ja muita rajoituksia, kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Tähän liittyvistä asioista pitää keskustella faktojen ja arvojen pohjalta, ei lietsoa vihaa eikä pelkoja. Maahanmuuttoon liittyy myös lukuisia epäkohtia ja ongelmia, joista vaikeneminen ja joiden vähätteleminen lisää polarisaatiota. Ongelmat on huomioitava, niihin on löydettävä ratkaisut.

Maailmankuvani on
tieteellinen, täsmällisemmin, olentieteellinen realisti. En usko mihinkään yliluonnolliseen, olen ateisti. Koska tiede ja tieteellinen realismi ovat sen verran laajoja kokonaisuuksia, en mene niihin ja niiden perusteisiin tässä tämän syvemmin. Lukija voi halutessaan ammentaa alkulähteiltä. 


https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiede

http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:tieteellinen_realismi

Vaikken usko mihinkään yliluonnolliseen, olen viimeinen ihminen maailmassa vähättelemään yksilöllistä henkistä kokemusta, joka liittyy kaikkeen korkeamman ihmisyyden tavoitteluun, elämän
merkityksen ja mielen etsintään. Tämä on hyvän elämän keskeinen edellytys ja se tulee turvata niin laajasti kuin mahdollista. Kutsun tätä nussbaumilais-sihvolalaiseksi omantunnonvapauskäsitykseksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha C. Nussbaumin ja edesmenneen filosofituttavani Juha Sihvolan mukaan. Heidän ajattelustaan olen saanut merkittäviä vaikutteita omiin näkemyksiini.

Jos lopuksi sallitaan henkilökohtainen paljastus, tunnustaudun
syvähenkiseksi boheemiksi. Elän taiteesta ja taiteelle, filosofiasta filosofialle, tieteestä tieteelle. Syvähenkinen elämäon filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama käsite, johon voi tutustua hänen samannimisessä teoksessaan.

Minulle syvähenkinen boheemielämä on juuri edellä mainittua olemassaolon korkeimman mahdollisen henkisen tason tavoittelua, toisinaan jopa sen lähelle pääsemistä. Boheemielämääni eivät kuitenkaan kuulu kahvia lukuun ottamatta minkäänlaiset päihteet: elämä, sen rikkaus ja sen loputtomat ihmeet itsessään ovat minulle tarpeeksi päihdyttävä kokemus.


Summa summarum:Yksilö, ihminen, ihmisyys, vapaus, arvokkuus, itsenäisyys, rohkeus. Rakkaus, lähimmäisyys, kohteliaisuus, ystävällisyys, dialogi – yhteisten asioiden hoitaminen ilman leimaamista, vihaa ja väkivaltaa. Syvähenkinen elämä. Näitä kannatan. Varauksetta.

Tarkkaakin tarkemmin: Suomi idän ja lännen välissä

$
0
0

(Esseearvio Jukka Tarkan teoksesta Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012.Otava 2015.)

Maailman on kunnioitettava Venäjän etuja ja Venäjän suurta kansankuntaa.” -Pietarin pormestarin avustaja Vladimir Putin puheessaan vuonna 1994

Valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkka hahmottelee tuoreessa kirjassaan muutoksia, joita Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja sen taustalla eli Tarkan termein turvallisuusilmastossaon tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisesta parin vuoden taakse. Mukana ei siis ole Ukrainan tapahtumia muutamaa lyhyttä mainintaa lukuun ottamatta, joskin itäisen suurvaltanaapurimme geopolitiikan suunta on ollut pitkään selvä ja teosta voi lukea jopa jonkinlaisena synkkänä ennusteena rajanaapureitaan sekä sotilaallisesti että psykologisesti jatkuvasti häiriköivän nyky-Venäjän nousulle. Neuvostoliitto on tullut takaisin maailmakartalle. Samoin kylmä sota. Tarkka ei asiaa aivan näin suoraan sano, mutta minä sanon. Tavoilleni uskollisena sanon suoraan, ajattelen vapaasti.

Edellä mainittuun ikävään tosiasiaan liittyen Tarkka tiivistää Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän tärkeän eron (s. 317):

”Venäjä ja Neuvostoliitto muistuttavat monella tavalla toisiaan. Toinen oli läpeensä aatteellinen sotilasdiktatuuri, toinen on kansalliskiihkoinen poliisivaltio. Toinen yritti harjoittaa sosialismin miekkalähetystä, toinen suojelee asevoimin lähiulkomaiden venäläisiä heidän lupaansa kysymättä. Ne ovat erilaisia sillä tavalla, että Neuvostoliito käytti asevoimaa vain omia kansalaisiaan ja liittolaisiaan vastaan. Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan.”

Suomen tilanne Venäjän länsinaapurina on edelleen tukala, olemme idän ja lännen välissä, osana länttä, kuten YYA-sopimuksen aikoihin. Tarkan teoksesta ilmenee, että vähitellen, ilmaston taas kylmentyessä, valtiojohtomme on monin tavoin ajanut Suomen vielä YYA-sopimusta pahempaan jamaan. Neuvostoliitto oli sentään jollain tavalla ennustettava, mutta Putinin Venäjä on aggressiivinen, häikäilemätön ja arvaamaton.

Venäjä laskee Suomen lähiulkomaakseen, etupiiriinsä. Poliittinen johtomme ja kansan enemmistö myötäilee Putinin Venäjän sotilaspoliittista doktriinia. Vaikka Venäjän vieressä omalta osaltaan osoittaa selvästi, että Suomen luonnollinen ja johdonmukainen paikka olisi jo vuosia sitten ollut Natossa, maamme ei ole järjestöön liittynyt. Syynä tähän on pelko Venäjän reaktiosta. Liittoutumaton tai puolueeton Suomi ei ole ollut enää vuosikausiin, kuten teoksesta ilmenee.

Tekijän kuvaus Janajevin juntan surkuhupaisasta vallankaappausyrityksestä ja silloisen ulkoministeri Paavo Väyrysen vatuloinnista strategisesti tärkeän sisäpiiritiedon kanssa sen yhteydessä on makoisaa luettavaa, varsinkin, kun vastaavaa tapahtuu vielä nykyäänkin aina kun aggressiivinen itänaapurimme pullistelee. Väyrysen toki tunnemme, mutta uusiakin suomettumisen klassisten perinteiden noudattajia nousee parrasvaloihin kuin sieniä sateella. Kisa kärkipaikoista käy kuumana.

Putin-mieliset asenteet voi tiivistää lyhyesti muotoon Nato ja länsi = paha, Venäjä ja itä = hyvä, ja päinvastoin.

Itse tunnustaudun avoimen länsimyönteiseksi, äänestin aikoinaan EU-jäsenyyden puolesta, ja olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä sekä euroatlanttista yhteistyötä jo vuosikausia. Lapsesta asti, liberaalin perusluonteen ja hyvän kotikasvatuksen ansiosta, olen suhtautunut äärimmäisen nuivasti Neuvostoliittoon ja kaikenlaiseen kollektivismitotalitarismiin.

Paljon harmaata aluetta toki on mainittujen ääripäiden välissä, mutta mielestäni keskustelu polarisoituu melko jyrkästi näiden poteroiden ympärille. On olemassa länsileiri ja itäleiri. Näillä leireillä on perustustavanlaatuisesti erilainen käsitys siitä, millaisessa yhteiskunnassa yksilön on parasta elää, siis siitä, millainen yhteiskuntamalli on yksilön kannalta suotuisin.

Itse asetun aina liberaalin, yksilönvapaudet mahdollisimman laajasti ymmärtävän yhteiskuntamallin kannalle. Eli lännen. Idässä on aivan toisenlaisia yhteiskuntia, joista on otettu mallia myös Etelä-Amerikassa. Samoin Lähi-idässä. Niissä yhteiskunnissa ihmisoikeuksista ei voi puhua.

Olen käsitellyt liberalismin ylivoimaisuutta muihin ideologioihin verrattuna melko kattavasti, joskin sekularismia ja mahdollisimman laajaa omantunnonvapautta painottaen, vuonna 2011 julkaistussa esseessäni Uusateismi ja ideologiat toimittamassani antologiassa Mitä uusateismi tarkoittaa? En siis mene tässä sen tarkemmin liberalismin määrittelyyn.

Näen länsivastaisuuden nousevan pääasiassa reaktiivisesta suhtautumisesta vapauden väistämättä mukanaan tuomiin aitoihin tai näennäisiin epäkohtiin, joista kaikenlaiset totalitaariset ideologiat ovat historian saatossa aina ammentaneet inspiraationsa. Kun ihmisellä on taipumusta pessimistisromanttiseen maailmantuskaan, hän herkästi näkee vapaudessa vain eriarvoisuutta, riistokapitalismia, pääomavaltaa, köyhien sortoa ja muuta ikävää. Hän haluaa pakottaa arvonsa ja ideologiansa muille, koska hän peilaa itseään paradigmaattisena hyvänä ja oikeamielisenä, valistuneena, valaistuneena.

Tätä ajattelutapaa olen antologiassa Misantropian historiavuonna 2013 julkaistuissa esseissäni nimittänyt luonteen totalitarismiksi. J.L. Talmon on analysoinut Ranskan vallankumouksessa syntynyttä niin sanottua totalitaarista demokratiaa samannimisessä, vuonna 1973 suomennetussa tutkielmassaan. Liberalismin keskeinen filosofi Friedrich A. Hayek kutsuu teoksessaan The Constitution of Liberty totalitaarista demokratiaa yksinkertaisesti sosialismiksi. Olen Hayekin linjoilla.

Kansallismieliselle kollektivistille puolestaan tuhon merkit näyttäytyvät maahanmuutossa, kodin, uskonnon ja isänmaan rapautumisessa, ja individualismissa. On tärkeää huomioida, että myös kansallismielisen kollektivismin taustalla on pessimistisromanttinen maailmantuska: maailma ei ole tarpeeksi hyvä, siinä on niin paljon vikoja, että lopun ajat ovat käsillä. Pitää siis välittömästi tehdä vallankumous, jotta maailma pelastuu. Kutsun tätä ajattelutapaa eskatologiseksi nationalismiksi.

Konservatiivisella, kansallismielisellä, islamilaisella tai sosialistisella vallankumouksella ei ole käytännössä mitään eroa, ne ovat kaikki saman eskatologisen jakobiini- tai bolsevikkimentaliteetin heijastumia. Tunteenpalonsa eli silmittömän vihansa vallassa oleva kaunosieluinen romantikko haluaa kertaheitolla toteuttaa kauniin utopiansa ja raahata sen edellyttämänä poliittiset vastustajansa ja niin sanotun eliitin eli länsimaissa demokraattisissa vaaleissa valitun hallituksen ja parlamentin saunan taakse.

Tämä kaava ei muutu koskaan. Se pätee niin perusuomalaisten Olli Immoseen ja hänen seuraajiinsa kuin vasemmistoliiton ja vihreiden lukuisiin jäseniin sekä kannattajiin. Viimeksi mainittujen todellinen karva tulee esiin aina itsenäisyyspäivän anarkistimellakoiden ja muiden sankarillisten työväen ja hyvien ihmisten viimeisten taistojen yhteydessä: hevosia ja poliiseja hakataan jääkiekkomailoilla, pyörätelineitä heitetään yritysten ikkunoiden läpi, barrikadeille noustaan ja palomiehet saavat niskaansa tiiliskiviä. Che Guevara-, Lenin-, Marx- ja Engels-liput liehuvat, Neuvostoliitonkin lippu. Kukaan ei protestoi, kuten Meillä on unelma -suurmielenosoituksessa vastapuolen puhujaksi kutsutulle ja nimitetylle perussuomalaisten Matias Turkkilalle: kaikilla on niin mukavaa olla oikeassa, olla hyvä, olla moraalinen.

Heillä on unelma joukkovoimasta, heillä on poliittinen tavoite. Kun he innokkaasti tuomitsevat Immosen ja perussuomalaiset, he välittömästi sen jälkeen puolustavat aivan samanlaista totalitarismin ihailua, uhoa ja käytöstä omiensa keskuudessa, tai elleivät suoraan kiellä, ainakin vähättelevät sitä. Tragikoomisinta tässä on se, että nämä samasta puusta veistetyt ääripäät vihaavat eniten juuri toisiaan, kuten jo natsit ja kommunistit aikoinaan. He huutavat aina toisilleen ja suoraan toistensa ohi. He ovat täysin sokeita itselleen. Malka on aina toisen silmässä.

Mainitun ajattelutavan ja sen poliittisten ilmentymien aatehistoriallisia taustoja on viimeksi analysoinut populistisen kansallismielisyyden osalta erinomaisesti professori Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kirjasta käy ilmi hienosti muun muassa se, miten filosofi Martin Heideggerin hegeliläisrousseaulaisesta romantiikasta johtaa looginen polku niin natsismiin kuin edistysmielisenä itseään pitävään länsimaiseen akateemisuuteen ja punavihreään politiikkaan. Olen näitä romantiikan hirtehisiä polkuja tässä jo kohta 15 vuotta hämmästyneenä tarkastellut ja niiden hegemoniapyrkimyksiä kirjoissani, kirjoituksissani, haastatteluissani ja esiintymisissäni arvostellut.

Oikeamielisyys ja hyvyys, siis perinteinen voimakas moralismi, erityisesti samanmielisten keskuudessa jatkuvaa moraaliposeeraamista eli oman kilven kiillotusta edellyttävä velvollisuusetiikka, johtavat valitettavan helposti ihmisen kollektivismiin ja totalitarismiin, niin nationalistiseen kuin kansainväliseen, joita olen kutsunut aatehistoriallisesti tässä järjestyksessä vanhahegeliläiseksi ja nuorhegeliläiseksi kollektivismiksi.

Kun tähän vielä yhdistetään rousseaulaisplatoninen perinne,jossa täydellisyyteen pyrkivä radikaali yhteiskuntasuunnittelu rakkaan utopian mahdollisimman nopeaksi toteuttamiseksi – yleensä väkivaltaisen vallankumouksen kautta – korvaa liberalismille keskeisen instituutioiden ja ideoiden vähittäisen sekä varovaisen kehittämisen ja hiomisen järkevän pohdinnan, yrityksen ja erehdyksen pohjalta, on jakobiiniromantikon kärsimätön elämäntunto melko tyhjentävästi hahmoteltu. Kaunasta ja katkeruudesta nouseva viha ei ole paras mahdollinen poliittisen toiminnan motivaattori. Sen on historia toistuvasti osoittanut.

Länsivastaisuudesta nousee siis melko luonnollisesti Putin-mielisyys, joskus hammasta purren, mutta valitettavan usein myös ihan hymysuin. Länsivastaisuudella on helppo vielä nykyäänkin kerätä poliittisia ja moraalisia irtopisteitä, olla hyvien ja oikeamielisten leirissä, vaikka tässä suhteessa muutostakin on onneksi hieman näköpiirissä. Jos Ukraina on liian länsimielinen, sieltä on helppo löytää fasismia ja vaikka mitä. Varsinkin, jos Putin niin sanoo. Hänen mielestään Baltiakin on täynnä fasismia, kun taas Venäjä on siitä täysin vapaa. Kuten Stalinin Neuvostoliitto aikoinaan.

Vaikka Suomi on EU:n jäsen ja Naton rauhankumppani, moni poliitikko, tutkija ja mielipidevaikuttaja kumartelee mieluummin Putinin suuntaan. Tämä heijastuu toistuvasti maassamme käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, unohtamatta laajempaa geopoliittista liikehdintää, jossa itä ja länsi hakevat valta-asemia Lähi-idässä ja muuallakin. Irakin ja Syyrian meneillään oleva pakolaiskriisi on vain yksi heijastuma tästä suuremmasta kuviosta. Virolaiskansanedustaja Eerik-Niiles Kross on esittänyt tähän liittyen mielenkiintoisia näkemyksiä, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen nähden varsin uskottavilta.

Länsivastaisuuden taustoista


Ne, jotka arvostelevat tai suorastaan vihaavat vapaita länsimaita eivät tule koskaan ajatelleeksi, että vain niissä poliittinen vasemmisto ja ylipäätään avoin poliittinen toiminta – oli se länsivastaista tai ei – on mahdollista. Venäjä-kriittisyydessä niin maltillinen vasemmisto kuin vihreät ovat Suomessa hyvin kartalla, paremmin kuin vaikkapa hallituspuolue perussuomalaiset, mutta kaikkia mainittuja yhdistää jonkinlainen yleisempi länsivastaisuus, siis myös perussuomalaiset ovat useimmiten EU-, Nato- ja länsivastaisia, jopa vasemmistoa ja vihreitä länsivastaisempia. Avoimesti totalitaarinen äärivasemmisto ja muutama demarikin on lisäksi Putinin talutusnuorassa.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on selkeä tapaus, entinen kansanedustaja Mikko Elo samoin. Tuomiojan länsivastaisuus ei ole kenellekään epäselvää, mutta Mikko Elon ulostulot Putinin Ukrainan valloituksen yhteydessä olivat itämieliseltä vasemmistodemariltakin varsin kova saavutus suomettumisen jalossa taidossa. Tuomioja ei yllä lähellekään Eloa tässä suhteessa. Ulkoministerinä Tuomioja joutui tosin mukailemaan yleiseurooppalaista linjaa, mikä on hyvä muistaa.

Tuomiojan ainakin vanhemmat lukijat muistavat uutisista jo nuoruudessaan heilumassa Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa.  Näissä hilpeissä kuvissa avautuu näkymä siihen henkiseen ilmapiiriin, joka luonnehtii vielä nykyvasemmistoakin, suuri osa vihreistä mukaan lukien. Khomeini syrjäytti länsimielisen shaahin ja Iranista tuli teokratia, läntisen vasemmiston hurratessa. Khomeinin noustua valtaan ensimmäiseksi pölkyllä olivat Iranin marxistien päät. Klassinen esimerkki totalitarismin hyödyllisistä idiooteista, jotka aina asettuvat tukemaan toisia totalitaristeja, jotka valtaan päästyään raivaavat niin kilpailevan totitarismin kuin ”porvarillisen liberalismin ja parlamentarismin” kannattajat tieltään. Tämä on myös sosialististen vallankumousten peruskaava: oma totalitarismi on lopulta aina parempaa kuin toisten totalitarismi.

Kun länsi on lähtökohtaisesti paha, kaikki on mahdollista. Tarkan kirja on siinäkin mielessä herkullinen, että se kuvaa, kuinka syvällä idänsuossa Suomen poliittinen johto on henkisesti kaikki nämä vuodet rämpinyt. On vaikea kumartaa samaan aikaan sekä itään että länteen, mutta Suomessa sitä ei ole arkailtu yrittää, joskin kumarruksen syvyys itään on monella johtavalla demarilla ollut huomattavasti syvempi kuin Atlantin taakse. Samaan aikaan julkisen suomettumisliturgian kanssa poliittinen johto on kulisseissa lähentynyt länteen, mutta ratkaisevien askelten ottaminen on aina ollut vaikeaa, Naton suhteen aivan liian vaikeaa.

Myös moni porvari voi katsoa peiliin useassakin suhteessa, vielä nykyäänkin. Kaupalliset intressit ovat opportunisteilla aina menneet ja menevät edelleen moraalin ja selkärangan edelle, valitettavasti. Tarkan kirjasta voi lukea vaikkapa edesmenneen Harri Holkerin näkemyksistä Suomen länsimaistumiseen. Hänen rinnallaan jopa sittemmin syvälle Putinin kaasuputkeen henkilönsä tunkenut Paavo Lipponen on lännen mies par excellence.Näissä yhteyksissä tulee aina ikävä Kekkosen ajan toisinajattelijoita Georg C. Ehrnroothia ja Tuure Junnilaa, joiden aitoporvarillisessa arvomaailmassa vapaus oli korkeammalla kuin idänkauppasuhteet.

Tarja Halonen on tunnettu Putinin ihailija ja ystävä, presidenttinä toimiessaan hän antoi lännelle selviä signaaleja Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta, joita Tuomioja on aina tukenut. Parivaljakon linjaa voi nimittää Halosen-Tuomiojan linjaksi, eikä siitä ole yhdelläkään länsimielisellä liberaalilla hyvää sanottavaa.

Länsivastaisuuden rousseaulaismarxilainen perinne on aatehistoriaa tunteville selvä, mutta tietenkään sen pauloissa operoiva yksilö ei näitä vuosisatojen takaa periytyviä yllykkeitään tule koskaan pohtineeksi. Romanttisen ja oikeamielisen maailmanparannusvimman kynsissä hyvät, pahat ja rumat menevät helposti sekaisin, minkä Tarkan teoskin hienosti osoittaa.

Kun luulee taistelevansa hyvien puolella pahoja ja rumia vastaan, voi jopa ajautua tukemaan ajatollah Khomeinia tai hänen sunniuskonveljiään Hamasissa. Jos Israel osana länttä on paha, ei rousseaulaismarxilaisessa viitekehyksessä ole ollenkaan yllättävää, että henkilö asemoi itsensä mieluummin Siionin viisaiden pöytäkirjoista ammentavan antisemiittisen jihadistijärjestön puolelle kuin ”imperialististen” länsimaiden.

Tällaista on romantiikka, dialektista: sankarista tulee pelle, totalitarismin hyödyllinen idiootti, paitsi tietenkin omassa ja yhtä väkevien tunteiden vallassa olevien aatetovereiden mielessä. Jakobiinimentaliteetti istuu syvässä, väkivaltaisen vallankumouksen viehätys ei sammu. Aina kun jokin länsimielinen instanssi pitää kaataa, nämä ihmiset ovat valmiina barrikadeille. Siksi myös Putin on noussut heidän sankarikseen, joko hieman pienemmäksi tai suuremmaksi, romantikon tunteenpalosta riippuen. Koska Putinin Venäjästä on viime vuosina nopeasti tullut selkeästi lännen ja Naton vastainen toimija, sen viehätys kaikenlaisten lännenvihaajien keskuudessa on vastaavasti kasvanut ja kasvaa edelleen.

Tässä ei ole syytä mennä sen syvemmälle aatehistoriaan, mutta Ranskan vallankumous ja jakobiiniterrori, jossa liian korkealle kasvaneita kauloja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä giljotiinilla katkaistiin, sai historiallisen kertauksen Khomeinin länsimaisen laitavasemmiston ja akateemisen älymystön tuella suorittamassa islamilaisessa vallankumouksessa.

Rousseaun lisäksi muitakin nimiä voisi mainita, mutta hän on tärkein. Robespierre pani terrorin toimeksi esikuvansa oppien pohjalta, hyveen ja korkean moraalin nimissä, ja oikeaoppisuutta sekä sentraalisesti valvottua narodna voljaa tunnetusti arvostanut kansanmurhaaja Lenin sai heistä sankarilliset innoittajansa. Venäjän vallankumous Ranskan ja Iranin välissä toteutti sekin perinteisen kaavan. Khomeinin islamismi on totalitarismia siinä kuin jakobiinien rousseaulainen tasapäisyyssosialismi ja NKP:n etujoukkopainotteinen, ortodoksinen marxismileninismi, tuo tieteen ja historiallisen välttämättömyyden asemaan nostettu alkukristillinen romanttinen utopia. Kaikkien maiden totalitaristit, liittykää yhteen!

Neuvostoliitosta Putinin Venäjään


Historiikkinsa alkupuolella (s. 27) Tarkka toteaa vuonna 1992 Venäjän Suomen suurlähettilääksi nimitetystä legendaarisesta aiemmin ”Komissarovina” tunnetusta Juri Derjabinista seuraavaa:

”Derjabin myönsi, että Neuvostoliitto oli kaikin tavoin yrittänyt estää Suomen sotilaallista, taloudellista ja poliittista lähentymistä länteen.”

Tarkka ei tässä yhteydessä tietenkään esittele, miten tämä käytännössä tapahtui, mutta kuva Erkki Tuomiojasta Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa tulee taas mieleen. Hän ei tietenkään ollut ainoa.


Putinin Venäjä tekee samaa kuin Derjabinin aikoinaan palvelema Neuvostoliitto. Putinillakin on hyödylliset idioottinsa länsimaissa. Nykyään on vielä vanhan median päälle tullut sosiaalinen media, jossa trollaaminen ja propaganda käännyttää ja manipuloi laajoja kansanjoukkoja ympäri maailmaa totalitarismin taakse.

Moni, joka kuvittelee sankarillisesti edistävänsä ja palvelevansa vapautta sekä demokratiaa, toimii tietämättään, ymmärtämättömättään, aivan toisenlaisten ideologioiden ja hallintomuotojen puolesta. Länsivastaisuus on pääsääntöisesti juuri tätä: toimimista vapautta, demokratiaa ja rauhaa vastaan. Rauhanpuolustajat tekivät sitä jo aikoinaan Neuvostoliiton puolesta eikä tänäkään päivänä ole epäilystä siitä, kenen joukossa palavasilmäiset länsivihaajat seisovat, kenen lippuja kantavat.

On huvittavaa katsella, miten juuri ne, jotka yleisesti tuomitsevat Putinin Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, vastustavat henkeen ja vereen niitä länsimaisia instituutiota, jotka ainoina maailmassa voivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja rauhan turvata. Nato on näistä instituutiosta keskeisin. Ilman uskottavaa sotilaallista pelotetta vapauden viholliset olisivat jo aikaa sitten hyökänneet.

Länsi ihmiskunnan lippulaivana


Paljon voisi tietenkin sanoa länsimaiden ongelmista ja epäkohdista, vaikkapa Yhdysvaltain poliisi- ja vankilajärjestelmästä, mutta nämä asiat ovat niin yleisesti tiedossa, että niiden vatvominen tässä yhteydessä on turhaa.

Riittää kun todetaan, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta yhdet ovat toisia huomattavasti parempia yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien kannalta. Näistä historian valossa ylivoimaisesti paras on länsimainen perustuslaillinen parlamentarismi ja oikeusvaltio, joka on kestänyt jopa vuosikymmenten sosialistisen paineen, joskin välillä vakavasti horjuen. Myös EU on kehittynyt valitettavan antiliberaaliin suuntaan.

Avoin länsimainen demokratia, joka rakentuu liberalismin pohjalle, perustuu vähitellen kehittyneisiin instituutioihin ja ideoihin, joita edelleen voi jatkuvasti parannella, ja joiden myötä länsimainen malli on menestynyt niin taloudellisesti, poliittisesti kuin inhimillisesti huomattavasti paremmin kuin mikään muu historiassa esiintynyt yhteiskuntajärjestelmä. Nimenomaan tämä menestys, jossa historiallisesti toki on ollut mukana kolonialismia ja imperialismia, on varmasti yksi tärkeä osatekijä siinä, miksi sosialistit ja muut totalitaristit sitä vihaavat.

Aiemmin mainittu rousseaulainen jakobiinimentaliteetti kantaa tätä raivokasta menestysvihaa mukanaan, ja kun sen päälle tulee tuima tujaus etujoukkopainotteista marxismileninismiä, oikeaa tietoisuutta, ei minkäänlaista etumatkaa muihin voi sietää. Menestyksen on pakko johtua riistosta, sorrosta, väkivallasta ja valloituksista, ei paremmasta yhteiskunta- ja talousjärjestelmästä, joka perustuu vapaudelle.

Länsimaiden moralistivihaajat eivät koskaan tule ajatelleeksi syitä sille, miksi pakolaiset ja loikkarit hakeutuvat aina länteen. Länteen, jota he vihaavat ja vastustavat ihan periaatteesta. Ja haluavat toivottaa vanhoja ja uusia lännenvihaajia nimenomaan länteen: islamistit ja äärivasemmisto ovat tunnetusti hyvää pataa keskenään.

Kun huonosti kotoutunut jihadisti iskee vasemmistolaiseen ranskalaislehteen ja murhaa vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja toimituksen väkeä, hän saa ensimmäisenä tukea vasemmistopainotteisesta akateemisesta maailmasta ja muista romanttisen jakobiini-ideologian oikeamielisiksi pesemistä nurkista. Länsi, vapaus, sananvapaus, satiiri, on aina pahempi kuin sankarillinen, sorrettu, kolmannen maailman terroristitotalitaristi, epäonnistunut, sääliä ja melkein ihailua herättävä leiskuvasilmäinen Rousseaun jalo villi, arkkityyppinen vapaustaistelija, islamistinen Che Guevara, kollektivistisen paratiisialkumyytin ikuinen paluu ja symboli.

Kun niin sanottu edistysmielinen asettuu aina ensimmäisenä ymmärtämään, tukemaan ja säälimään huonosti kotoutunutta, silmittömään väkivaltaan ja terroriin syyllistyvää tummaihoista ihmistä, hän ei edes ymmärrä olevansa itse se kolonialisti, imperialisti ja rasisti, jota vastaan kuvittelee taistelevansa koko elämäntunnollaan, vaikka nimenomaan juuri se hän on. Jos nimittäin maahanmuuttajilta ja pakolaisilta ei voi eikä sovi vaatia samanlaisia moraalisia standardeja ja käytöstapoja kuin länsimaalaisilta, heitä pitää jotenkin lähtökohtaisesti erilaisina ihmisinä, jotenkin surkuteltavina, säälittävinä, suvaittavina – jotenkin huonompina, kyvyttöminä elämään säällisesti kuten me länsimaalaiset.

Jos vain kapitalistinen länsi ei olisi paha, vapaa ja monimuotoinen niin kansalaisten tulotasolta kuin kulttuurisesti, ja ennen muuta taloudellisesti ja sotilaallisesti voimakas, jalo villi olisi varmasti kotoutunut onnistuneesti eikä ampunut konepistoolilla vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja muuta toimituksen väkeä. Jotka sitä paitsi olivat rasisteja, toisin kuin sankarillinen jihadisti, jonka viha juutalaisia ja länttä kohtaan on aivan oikeutettua, ovathan juutalaiset ja länsi pahoja imperialistisortajia, ja jalossa villissä näin ollen herooisuuden leima.

Muslimipakolaisista ensimmäiset, somalit, tulivat Suomeen nimenomaan Neuvostoliiton kautta. Tarkka mainitsee (s. 30), miten naapurin tuolloin hyvin epävakaa tilanne yritettiin ennakoida Suomessa:

”Näyttöä ongelmista saatiin, kun somaleja alkoi marraskuusta 1990 lähtien tulla Neuvostoliiton kautta Suomeen. Huoli hallitsemattomasta maahanmuutosta käynnisti varautumistoimet. Rajavartiolaitos piti uhkaa vähäisenä, mikä osoittautui oikeaksi arvioksi, mutta tehosti toimintaansa kaiken varalta. Poliisin ja tullin kanssa se laati valmiussuunnitelmat eritasoisiin uhkatilanteisiin, muutamasta tuhannesta pakolaisesta 250 000 hengen hallitsemattomaan väestönryntäykseen. Varovaisimpien mielestä tällainen varautuminen oli Kaukasukselta ja Afrikasta Venäjälle ajautuneille pakolaisille kuin kutsu tulla Suomeen.”

Tässä näkyy idullaan koko se keskustelu, jota maassamme pakolaisuudesta on viime vuosina käyty ja käydään kiivaasti tälläkin hetkellä. On huomioitava, että kaikki todellakin liittyy kaikkeen. Isossa kuvassa on paljon pieniä osia, mutta jos ja kun niistä rakentuu selkeä palapeli, tietyt toistuvat hahmot ja kaavat erottuvat joukosta.

Venäjä nakertamassa lännen perustuksia


Heikko ja epävakaa länsi on Putinin etu. Äärivasemmisto, nationalistiset populistit, islamistit, turvallisuuspolitiikka, haparoiva sisäpolitiikka, taloudellinen epävakaus ja taantumat, kaikki ovat mannaa Putinille. Ennen muuta EU- ja länsivastaisuus on juuri sitä, mitä itänaapurin valtias hakee.

Valtavat turvapaikanhakijavirrat taloudellisesti äärimmäisen huonossa tilanteessa luovat tietenkin kovaa lisäpainetta Suomelle. Syyrian kriisi tuli Putinille kuin lahjana, ilmankos Venäjä on estänyt YK:ssa alusta kaikki liittolaisensa al-Assadin hallintoa vastaan ehdotetut toimet.

Putinin Venäjä tukee myös Iranin shiiahallintoa, jolle heikko länsi jo valmistautuu tekemään huomattavia myönnytyksiä maan ydinohjelmassa. Samaan aikaan Suomessa Venäjän ote meidän ydinvoimastamme lujittuu. Hallitus ei tiedä, mitä se tekee, ei edellinen, ei nykyinen. 
Putinin Venäjä muistuttaa Neuvostoliittoa, mutta vielä enemmän se noudattelee vanhan pyhän Venäjän kaavaa. Geopoliittista painoarvoa se hakee Lähi-idästä, shiiamuslimeilta, kun länsi on öljytaloudessa joutunut saudien sunniwahhabiittien nöyryyttävään talutusnuoraan.

Öljymiljardeillaan saudit ja heidän lähinaapurinsa rahoittavat lännessä massiivista propagandaa, jonka tarkoitus on levittää länsi- ja juutalaisvastaista vanhoillista islamia. Saudit tukevat niin moskeijoita kuin yliopistoja ja painattavat antisemiittistä materiaalia sekä lännessä että islamilaisessa maailmassa.

Samaan aikaan Venäjä on yhdessä saudien ja muiden islamilaisten valtioiden kanssa YK:ssa osa laajaa lännenvastaista blokkia, joka jatkuvasti pyrkii rapauttamaan avoimien yhteiskuntien perustaa ja keskeisiä instituutioita.

Länsi on pahassa välikädessä, kun taas Putin voi hieroa käsiään. Shiioista hän on saanut kelpo liittolaisen sunnijihadisteja vastaan, jotka muutenkin vihaavat länttä huomattavasti Putinin Venäjää enemmän. Sotaisa, epävakaa Lähi-itä on Putinin etu. Hajota ja hallitse -taktiikan kannalta tilanne on Venäjälle ihanteellinen.

Kansallismielisten populistipuolueiden suosio kasvaa mitä enemmän pakolaisia muslimimaista länteen tulee. Samalla lännen jo valmiiksi länsivihamieliset äärivasemmistopiirit niin akatemiassa kuin politiikassa asettuvat tukemaan islamisteja ja usein myös Putinia näitä Venäjän avoimesti tukemia populistipuolueita vastaan. He eivät todellakaan tajua, kenen joukoissa seisovat, kenen lippua kantavat.

Hyödylliset idiootit pelaavat aina ja kaikkialla länsivihassaan lännen vihollisten pussiin. Näihin vihollisiin voidaan laskea myös ahtaasti kansallismieliset populistit, joille idea vapaasta lännestä edustaa rappiota. Konservatiivinationalisteilla on oma haaveensa vahvasta vanhahegeliläisestä kansallisvaltiosta, joka perustuu puhtaalle kansalle ja kristilliselle kulttuurille. Siis juuri sellaiselle, jollainen Putinin Venäjä jo on. Ortodoksisuudella ja luterilaisuudella ei tässä mielessä ole väliä, muista kulttuurieroista puhumattakaan. Suunta on sama. Perinteiset arvot ovat näillä osapuolilla kunniassa, ja länsivihamielinen äärivasemmisto avaa heille latua.

Kaikki mikä heikentää avointa länsimaista yhteiskuntaa on näiden poliittisten hurmahenkien etu. Rousseausta on tavattoman lyhyt matka Leniniin, Staliniin, Mussoliniin ja Hitleriin. Nuorhegeliläiset ja vanhahegeliläiset eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin liberaaleista, joiden ansiota vapauteen perustuva länsimainen yhteiskuntamalli on. Siksi nuor- ja vanhahegeliläinen romantiikka yhdistyneenä rousseaulaiseen jakobiinimentaliteettiin on niin läpeensä liberalismi- eli länsivastaista.

Karl Popper on sanonut kaiken oleellisen klassikossaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Tarkka käsittelee avointa länsimaista yhteiskuntaa liputtavaa Etykin henkeä kirjansa alkupuolella, luvussa Kylmä rauha (s. 76):

”Pariisin peruskirja oli historialliselta kantavuudeltaan Helsingin 1975 päätösasiakirjan veroinen. Se vahvisti, että vain moniarvoinen demokratia voi toteuttaa Etykin periaatteet, ja määritteli markkinatalouden koko maanosan yhteiskunta- ja yrityselämän perustaksi. Allekirjoittajat sitoutuivat kehittämään demokratiaa, alistamaan vaalit kansainväliseen valvontaan ja turvaamaan kansallisten vähemmistöjen aseman. Uuden Euroopan pääperiaatteiksi tulivat ihmisoikeuksien kunnioittaminen, demokratia, oikeusvaltio sekä taloudellinen vapaus ja vastuu, siis moniarvoinen demokratia ja markkinatalous. Helsingin päätösasiakirja vuodelta 1975 sääteli valtioiden käyttäytymistä, mutta vuoden 1990 Pariisin peruskirja koski kansalaisen oikeuksia ja velvollisuuksia.”


Samassa yhteydessä käy ilmi, miten Nato vuonna 1991 muokkasi strategista konseptiaan Etykin hengen ja Uuden Euroopan peruskirjan mukaiseksi (s. 81). ”Tärkeintä oli sodan välttäminen eikä sen käyminen tai voittaminen.”

Tekijä kuvailee hieman aiemmin lyhyesti kiihkokansallismielisen Aleksandr Duginin suurvenäläistä ideologiaa, joka melko suoraan on Putinin Venäjän taustalla. Vanhahegeliläisen kansallisvaltion puitteet eivät tässä projektissa suinkaan riitä, koska tavoite on huomattavasti suurempi Venäjän imperiumi ja euraasialainen liitto. Osana tätä projektia Dugin haluaa Saksan Venäjän imperiumin liittolaiseksi, Natoa ja Yhdysvaltoja vastaan. Etupiiriajattelussa Suomi on aina ollut ja tulee aina olemaan osa tätä euraasialaista imperiumia, ei avointa, vapaata länttä.

Tarkka kirjoittaa (s. 39):

”Duginin vuonna 1997 hahmottelema Venäjän imperiumi ulottuu Itä-Karjalasta Rostoviin, Pohjois-Kazakstaniin ja Vladivostokiin. Lopullisena tavoitteena on Venäjän johtama euraasialainen liitto. Siihen kuuluisivat lähes koko Itä-Eurooppa, Kaukasia, Keski-Aasian tasavallat, Afganistan, Mongolia ja osia Kiinasta. Tämän suuren suunnitelman ensimmäisenä vaiheena on Putininkin omaksuma idea euraasialaisesta talousyhteistyöstä.”

Tästäkin tarkkasilmäiset ja Tarkka huomaavat, että Putinin etu sekä tavoite on demokraattisten ja avoimien EU-maiden sisäinen epävakaus. Erityisesti Saksa, Suomi ja Baltia ovat jatkuvan toiminnan kohteena. Baltia on hengeltään nykyään lujasti ja ylpeästi lännessä, siksi sitä pitää yrittää horjuttaa toistuvasti. Saksassa sisäistä epävakautta lietsoo erityisesti pakolaiskriisi ja äärivasemmiston sekä uusnatsien maahanmuuttokysymyksen ympärillä alati voimistuva vastakkainasettelu. Politiikan kärjistyminen ja kasvava talousahdinko on juuri sitä, mitä Venäjä haluaa.

Saksan pitkäaikaiset ongelmat ovat vahvasti idullaan myös Suomessa ja esiintyvät huomattavasti vakavammassa muodossa muissakin EU-maissa. Ranskassa Putinin tavoitteita ajaa erityisesti Le Penien populistirintama, jota Venäjä on rahallisesti tukenut jo pitkään. Ranskan jihadismiongelma ja sen myötä nouseva antisemitismi sopii tietenkin mainiosti Putinille.

Iso-Britannia noudattaa täysin samaa kaavaa: Jeremy Corbynin valinta Labourin johtoon oli lahja niin Putinille, äärivasemmistolle, populisteille kuin islamisteille. Hän on jo ajat sitten oikean karvansa näyttänyt. Ison-Britannian vuoden 2017 EU-jäsenyyskansanäänestys on varmasti monen Venäjän psykologisen ja geopoliittisen operaation tähtäimessä. Corbyn on osa tätä kuviota.

Yhteiset viholliset – vapaa länsi, EU, Israel ja Nato – yhdistävät. Tosin Marine Le Pen on pyrkinyt eroon isänsä Jean-Marien avoimesta antisemitismistä ja jopa osoittanut ymmärrystä ja yhteistyöhalua Israelille. Tyttären ja isän välit ovat rikkoutuneet.

Lopulta Corbynin valinta on tietenkin oikeistolle pelkästään hyvä asia, koska avoimen länsivastainen ja tekopyhä vasemmistopuolue ei nykymaailmassa voi menestyä. Moni fiksusti ajatteleva vasemmistolainen siirtyy tämän myötä kartalla oikealle. Aina niin ihailtavan terävästi ajatteleva ja kynäilevä Nick Cohen kertoikinjo jättävänsä hyvästit Corbynin Labourille.

Putinin yksipuoluejärjestelmä


Venäjän kehitys Putinin presidentti- ja pääministerikausilla ei jätä mitään arvelujen varaan. Vanha KGB-mies on nopeasti palauttanut maahansa ikävöimänsä Neuvostoliiton kaltaisen järjestelmän eikä ole sitä missään vaiheessa salaillut. Päinvastoin.

Tarkka tiivistää (s. 52):

”Putinin hallinnosta ja toimintatavasta syntyi 2000-luvun alkuvuosina vaikutelma, jonka näkyvimpiä piirteitä ovat suurliikemiesten vaino, Tšetšenian vaiettu kansanmurha, oikeuslaitoksen poliittinen ohjailu, median keskusjohtoinen uutismanipulaatio, toimittajien ja oppositiojohtajien selvittämättömät murhat, yksipuoluejärjestelmä, presidentin lähipiirin valtaperhe, kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen alistaminen, liittoneuvoston vallan siirto Kremliin, muukalaisvihamielisyyden suosiminen, neuvostosymbolien palauttaminen, sähköpostin ja puhelinten valvonta, oppikirjojen sensuuri, aids-tiedon salaaminen ja asevoimien rappio.”

Venäjä toimii täysin häikäilemättömästi myös toisten valtioiden alueilla, kuten vaikkapa entisen FSB-agentti Aleksandr Litvinenkon kylmäverinen murha osoittaa. Hän tiesi liikaa ja sai mennä. Jäljet johtavat suoraan Kremliin.

Putinin Venäjä häiriköi toisia valtioita myös nykyteknologiaa hyödyntäen. Tarkka kertoo teoksessaan muun muassa Viron pronssisoturikiistasta, jossa FSB ja Kreml harjoittivat melko tavanomaista psykologista usean rintaman sotaa länsinaapuriaan vastaan. Suomessakin koettiin ikäviä heijastumia tästä itäisen tiedusteluyhteisön perinteisestä taktiikasta.

Putin pitää vallasta kiinni kynsin ja hampain, hän haluaa ilmeisesti historiaan Pyhän Venäjän uutena suurmiehenä, hallitsijana, joka palautti imperiumin kunnian ja laajensi sen vaikutusaluetta. Se, että hän myös jatkuvasti rikastuu vallankäytöllään, ei tietenkään ole haitaksi, päinvastoin. Mammona ja valta ovat aina viihtyneet toistensa seurassa: kenellä on mittaamattomasti rahaa, on myös valtaa. Pääsemällä Putinin lähipiirin pääsee kiinni miljardiomaisuuksiin.

Liittoutumattomuuden seuraukset


Vaikka Venäjän tila on täysin selkeä, Suomessa jaksetaan hyssytellä ja työntää päätä pensaaseen. Putinin palautettua Neuvostoliiton Suomi palautti nopeasti suomettuneisuuden hengen. Tilanne on kuitenkin monessa suhteessa paljon vakavampi kuin YYA-sopimuksen aikaan. Valtiojohdon ja kansan haaveilu liittoutumattomuuden eduista on täysin epärealistista.

Tekijä antaa liittoutumattomuuden seurauksista konkreettisen esimerkin vuodelta 2008 (s. 49):

”Georgian sodan tärkein, mutta pimentoon jäänyt oppisisältö oli kuitenkin se, kuinka avuttomassa asemassa sotilaallisessa liittoutumattomuudessa sinnittelevä maa on silloin kun kriisi kypsyy sotilaalliseksi, eikä se koske vain hyökkäyksen uhria. Georgian hyökkäystä seuraavana aamuna Brysselissä toimineilla Nato-maiden edustajilla oli hallitustensa tiedusteluyksikköjen ja diplomaattien raportit yön aikana kertyneestä tilannetiedosta ja Euroopan keskeisten valtioiden poliittisista analyyseista. He tiesivät reaaliajassa, missä mennään ja voivat keskittyä pohtimaan ratkaisuvaihtoehtoja.”

Tarkka päättää kohdan kuvaamalla, miten suomalaisdiplomaatit joutuivat samana aamuna keräilemään tiedonmuruja Brysselin käytäviltä, kabineteista ja kahviloista muodostaakseen tilanteesta kokonaiskuvan (s. 49-50):

”Kesti melkein viikon ennen kuin suomalaisten käytettävissä oleva tieto oli samaa tasoa kuin Nato-mailla oli sotatoimien alkamisen jälkeisenä aamuna. Liittoutumattomuus pakotti päätöksentekoon muita huonomman tiedon varassa.”

Naton ulkopuolella olemista on Suomelle pelkkää haittaa. Siitä ei ole mitään etua. Tarkan kirja kuvaa oivallisesti sitä nöyryyttävää venkoilua, mitä poliittinen johtomme on vuosikausien ajan oikeamielisen kansan enemmistön tuella harrastanut. Putin on pelannut korttinsa erittäin taitavasti.

Venäjän vieressä osoittaa, miten Suomi vielä 1990-luvulla oli Venäjälle kaukoulkomaa, jota ei selvästi luettu sen vaikutuspiiriin. Maamme oli Turkin, Romanian ja Kiinan rinnalla Venäjän politiikassa. Tarkan mukaan tämä johtui siitä, että Suomen antama kova vastus kahdessa sodassa muistettiin Kremlissä. 1990-luvulla Venäjä näyttää siis hetkeksi mukautuneen mahdollisuuteen, että Suomi liittyisi Natoon.

Tekijä toteaa tässä yhteydessä ilmaston muuttuneen merkittävästi (s. 43):

”Seuraavalla vuosikymmenellä Suomi oli Venäjän KGB-taustaisen hallinnon kuvioissa taas lähiulkomaa, ja ilmeisesti myös sotilassuunnittelussa, mihin viittaa Venäjän entisen varapuolustusministeri Nikolai Makarovin Helsingissä 2012 esittämä suuren kohun aiheuttanut kartta. Aseman muutos ei perustu kansallisen mytologian uuteen tulkintaan vaan maantieteeseen. Sotilasdoktriinissa Suomi on rajamaa tai vihollisen sillanpääasema, ja nämä nimikkeet samaistuvat lähiulkomaa-käsitteen kanssa. Kolmen päällekkäisen nimikkeen syväpohdinta ei aukaise uusia näköaloja. Niiden yhteisvaikutuksena on olosuhde, jota ennen sanottiin etupiiriksi.”


Viimeisimpiä tapahtumia ei Tarkan kirjassa tietenkään ole. Puolustusministeriön kansliapäällikön nimityksestä noussut kohu on yksin niistä. Se herätti minussa tuntemuksia paluusta Kekkosen aikaan. Askel kohti vanhaa oli merkittävä.

Uusi perussuomalainen puolustusministeri Jussi Niinistö on länsivastaisuudessaan ja perinteisen maanpuolustuksen ihailussaan edeltäjänsä Carl Haglundin vastakohta. Länsiliittoutumisen ja yhteisen arvomaailman edut täysin ymmärtänyt Haglund oli itse asiassa puolustusministerinä niin mies paikallaan, että mikään Elias Simojokea avoimesti ihailevan Niinistön toimi ei tullut yllätyksenä. Koko hallitus näyttää samalla ottavaan askeleen taakse, vaikka tunnettu Nato-optio kirjattiinkin mitä ilmeisimmin kokoomuksen tahdosta hallitusohjelmaan. Jussi Niinistön uhkaus poistua Yleisradion A-Studion suorasta lähetyksestä kansliapäällikön nimityksestä kysyttäessä tiivisti olennaisen: vaikka Niinistö kovasti ihailee talvisodan henkeä, tosipaikan tullen hän on käpykaartin mies.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin on antanut huolestuttavia lausuntoja ja antoi niitä jo ennen hallituksen vaihtumista. Jo hallitusneuvotteluissa paljastui jälleen kerran länsimielisen Alex Stubbin ja leppoisampaa idänpolitiikkaa kannattavan Sauli Niinistön linjaerimielisyys: Stubbia ei haluttu ulkoministeriksi, paikan sai Timo Soini. Yleensä toiseksi suuremmalle puolueelle tulee valtiovarainministeriö, mutta nyt sen sai kokoomus. Presidentti Niinistö on toki nokitellut Nato-myönteistä Stubbia jo tämän ollessa viime kaudella pääministeri.

Presidentti Niinistön ulostulot saavat ansaitsemansa reaktion aidosti länsimielisissä EU-maissa.

Niinistön-Niinistön linja on käytännössä Halosen-Tuomiojan linja, pienin painotuseroin. Valitettavasti. Nykyhallitus teettää perinteiseen tapaan uuden Nato-selvityksen, jostain syystä, vaikka entisissäkään ei ole mitään vikaa. Kaikki tämä viittaa suomettumisajan jatkumiseen, transatlanttisista korulauseista huolimatta.

Selvityksien ja turvallisuusselontekojen jatkuva teettäminen on oikeastaan tunnetun faktan eli Nato-jäsenyyden kaikinpuolisen järkevyyden kiertämistä. Turvallisuusselonteoista Tarkalla on varsin korutonta kertomaa (s. 127):

”Nato-keskustelun peruskysymys koski sitä, millä perusteilla rauhankumppanuus ja liittoutumattomuus voivat joskus muuttua Nato-jäsenyydeksi. Useimpien mielestä vasta sitten jos ilmenee uhka, jolta suojautumiseen tarvitaan ulkopuoliset turvatakuut. Nato-keskusteluun pesiytyi tarkoitushakuinen pakkomielle, jonka mukaan valittavana olisi joko puolustusvastuun pitäminen omissa käsissä tai sen luovuttaminen Natolle. Luultavasti tällainen pelkistys osoittaa pelkkää asiantuntemattomuutta, mutta joskus se tuntuu tietoiselta disinformaatiolta, ja se olisi yhteiskuntamoraalin kannalta äärimmäisen vakava asia. Olipa Suomi liittoutumaton tai liittoutunut, se vastaa alueensa puolustuksesta. Jos se on Naton jäsen, Nato voi auttaa. Jos se ei ole jäsen, Nato ei auta.” 


Tekijä jatkaa (s. 127-128):

”Selontekojen tekemisen ja lukemisen tapa alkaa muistuttaa suomettumisajan kommunikeatekstien luomaa käytösmallia. Niihin kirjoitetaan ja teksteistä haetaan vakiintuneen totuuden mukaisia liturgisia juoksutuksia, ja huoli on suuri jos vanha asia sanotaan toisin kuin ennen, puhumattakaan siitä, että ilmoille pääsisi edellisissä selonteoissa ilmaisematta jäänyt ajatus.”


Tällaista lukiessa hävettää olla suomalainen.

Suomi kuuluu länteen


Tarkan teos selvittää oivallisesti sen, että Suomi on kaikesta ikävästä suomettumisesta ja länsivastaisesta turvallisuus- ja mielipideilmastosta huolimatta aina kuulunut länteen. Myös Neuvostoliiton aikoina, kommunistidiktatuurin poliittisen johdon osittaisella siunauksella, Suomi on ollut perinteinen länsimainen parlamentaarinen demokratia, joskin Kekkosen aikaan aiheestakin paljon kritisoitu autoritaarisista piirteistään. Kriitikoiden parhaimmistoa olivat edellä mainitut George C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, joiden perintö onneksi elää.

Paavo Väyrynen puolestaan on aina edustanut ja edustaa vieläkin juuri sitä ilmastoa, joka kritiikkiä kaipaa. Hänestäkin löytyy sentään edes jotain hyvää sanottavaa (s. 167):

”[Pääministeri Esko] Ahon asema helpottui, kun Väyrynen alkoi helmikuussa puhua jäsenhakemuksen puolesta. Laajalla puoluekentän kierroksellaan he pystyivät taivuttamaan useimmat puolueväen maakuntakokoukset kannattamaan EY-hakemusta. Ilman Väyrysen vetoapua Ahon hallitus ei todennäköisesti olisi pystynyt käynnistämään EY-projektia, ei ainakaan talvella 1992.”Tähän säännön vahvistavaan poikkeukseen liittyen, osiossa ”Väyrysen huti”, Tarkan esitys silloisen ulkoministerin opportunistisista manöveereistä ja niiden täydellisestä mahalaskusta on todella herkullista luettavaa.

Vastaavasti laitavasemmiston historiallinen ykkösvihollinen sosiaalidemokraatit on ollut monessa suhteessa keskeisessä roolissa Suomen länsimaistumisessa vuoden 1990 jälkeen, joskin se on tietenkin rämpinyt kaulaansa myöden myös Halosen-Tuomiojan linjan idänsuossa. Yksittäisillä poliitikoilla on eroa, yksi on tehnyt myyräntyötä, toinen liehutellut vapauden lippua.

Mauno Koiviston roolia Suomen avautumisessa länteen ei voi vähätellä, ei myöskään Martti Ahtisaaren. Erityisesti Viron uusi itsenäisyystaistelu Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä on maamme historiassa todella mielenkiintoinen jakso. Koivisto teki kulisseissa aivan eri asioita kuin julkisuudessa, mikä osoittaa hänet taitavaksi peluriksi ja diplomaatiksi, jolle kaikesta huolimatta rakkaan etelänaapurimme vapauttaminen totalitarismin ikeestä oli sydämen asia.

Ahtisaari puolestaan on selkeästi EU- ja Nato-mies, varsinkin presidenttikautensa jälkeen hän on osoittanut länsimielisyytensä ja valtioviisautensa monta kertaa. Myös Erkki Liikanen toimi aktiivisesti Suomen lännettämisen puolesta EU-jäsenyysprosessin yhteydessä ja sen jälkeen. Tarkan kirja keskittyy loppupuolella erityisesti Ahtisaaren kansainväliseen toimintaan diplomatian saralla.

Myöhemmin teoksessa Ahtisaari saa ansaitsemaansa kritiikkiä sisäpoliittisesta, herkkähipiäisestä arvovaltataistelumentaliteetistaan, joka herätti EU:ssakin ihmetystä ja huvittuneisuutta. Tekijä toteaa, että jos Elizabeth Rehnistä olisi vuonna 1994 tullut presidentti, moiselta oltaisiin vältytty. Olen samaa mieltä ja jälkiviisaasti tyytyväinen, että äänestin tuolloin Rehniä presidentiksi.

Tuomiojan soutaminen ja huopaaminen EU-jäsenyydessä ei yllätä eikä Tarkka sen kuvaamiseen monta lausetta tarvitse. Toisaalta myös Tuomioja oli demokratian kannalta tärkeässä roolissa EU-jäsenyyden jälkeen eduskunnan suuressa valiokunnassa, kuten tekijä osoittaa yksityisten pankkisijoitusten talletussuojaa koskevan direktiiviesityksen käsittelyä koskevassa osiossa (s. 192-193).

Tarja Halosesta tekijä ei maalaa mairittelevaa kuvaa eikä pidäkään. Halosen kahdella peräkkäisellä kaudella Suomi etääntyi merkittävällä ja osittain jopa ratkaisevalla tavalla euroatlanttisen yhteistyön peruslinjasta eli käytännössä lähentyi Putinin Venäjään. Halosen ollessa presidenttinä ja Tuomiojan ulkoministerinä voidaan sanoa suomettumisen olleen taas maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä. Vanhojen aatteellisten intohimojen ja lämpöisten idänsuhteiden pohjalta tätä turvallisuusilmastoa oli hyvä rakentaa eikä tunnetusti kaukaa viisas kansan enemmistökään sille kauheasti kulmiaan ole kurtistellut. Maa on rähmällään eikä siitä yli pääse.

Paljon parempaa arvosanaa ei voi antaa maamme nykyjohdolle. Tosin hallituksen kausi on vasta alussa ja petraamisen mahdollisuuksia siis on. Alku ei kuitenkaan näytä lupaavalta.

Vuosikausien venkoilu Nato-jäsenyyden kanssa ei ylipäätään anna suomalaisesta politiikasta hyvää kuvaa. Ulospäin asia näyttää eittämättä juuri siltä, miltä Putinin Venäjä sen haluaa näyttävän: Suomi pelkää itänaapuria niin paljon, ettei uskalla tehdä itsenäisesti puolustusratkaisujaan. Putin vie maamme poliittista johtoa kuin pässiä narussa. Energiapolitiikaksi julkisuudessa asemoitu Rosatom-yhteistyö on tämän kehityksen väistämätön, looginen, surkuhupaisia seuraus. Se sitoo Suomen entistä lujemmin vuosikausiksi Putinin geopoliittiseen talutusnuoraan, toisin sanoen, liittää Suomen vahvasti Venäjän etupiiriin.

Tekijä kiteyttää kirjan lopussa käsillä olevan esseeni ytimessä olevan aatehistoriallisen mentaliteetin yhteyden Suomen valtiojohdon, rivipoliitikkojen ja niin sanotun älymystön Venäjä- ja Nato-asenteisiin (s. 325):

”Panrussistinen Venäjä on toimintatavaltaan monin tavoin samantapainen kuin oli Neuvostoliito, mutta sen voimanlähde on toinen. Neuvostoliiton toimien ennakointiin tarvittiin marxismi-leninismin pyhien kirjoitusten tuntemusta ja aavistus siitä, kuka Kremlin käytävillä niitä eri tilanteissa tulkitsi. Uuden Venäjän elämää ohjaa viidakon laki ja kansallinen ylpeys, jotka ovat vanhempaa perua kuin neuvostoideologia. Ne ovat peräisin keskiajan ruhtinaiden ja 1800-luvun sotaherrojen logiikasta. Tämän historianfilosofisen murroksen olemus jäi huomaamatta Suomea vielä 2000-luvulla johtaneilta poliitikoilta, joiden yhteiskunnallinen näkemys ja kansainvälinen tietoisuus olivat peräisin 1970-luvulta.”

Ministerit ja tasavallan presidentti toistelevat julkisessa sanassa vanhaa liturgiaa, että Suomi tekee kaikki ulko-, turvallisuus- ja energiapoliittiset ratkaisunsa itse, mutta tosiasiassa 1970-luvun ilmastosta ammentava valtiojohtomme on edelleen niin umpisuomettunutta, että mistään muusta kuin teoreettisesta itsenäisyydestä ei voida puhua. Tältä asia nimittäin näyttää myös sisältä katsoen, yhä suuremmalle joukolle suomalaisia, jotka kannattavat Nato-jäsenyyttä välttämättömänä osana Suomen uskottavaa puolustusta. Muu on näet itsepetosta. Venäjän vieressä ei tässä suhteessa jätä mitään epäselväksi. Naton ulkopuolella olemme yksin.

Elämää juoksuhaudoissa

$
0
0

(Esseearvio teoksesta Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas 2015.)

Filosofi Ville Lähteen tuore esseekokoelma tulee sopivaan saumaan. Julkinen keskustelu on erittäin polarisoitunutta ja ennakkoluuloista, erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta myös vaikkapa politiikassa. Osapuolet ovat syvällä poteroissaan ja huutavat toistensa ohi, sokeina itselleen. Kirjoitin tästä itsekin pari kertaa Skeptikossa (12) viime vuoden puolella, osin samoista aiheista kuin Lähde. Nähdäkseni näkemyksemme tukevat osittain toisiaan melko vahvasti.

Keskustelijat ovat siis Homo sapiensille ominaiseen tapaan jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin eli oikeaoppisiin lahkoihin, jotka tarvitsevat jyrkkää viholliskuvaa korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Keskenään on hyvä poseerata, kun vastassa on absoluuttisen paha, typerä ja vääräuskoinen idiootti.

Minkäänlaisia nyansseja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä ei pahemmin esiinny. Kokoelmansa lopussa Lähde esittää joitakin ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja niiden avulla itse kukin voi ainakin pyrkiä kehittämään omaa keskustelukäyttäytymistään.

Evoluutiopsykologia ja genetiikka filosofin arvostelun kohteena

Tekijä kommentoi esseissään moneen otteeseen kriittisesti omaa nuoruuden ympäristöradikalismiaan ja sittemmin saavutettua laaja-alaisempaa, maltillisempaa näkemystä. Tässä on hieman sellaista vanhan, viisaan miehen tuoksahdusta, joka on melko yleinen retorinen keino asettua keskustelussa muiden yläpuolelle.

Toisaalta vanhat viisaat miehet ovat yleensä kaikkein radikaalimpia, absoluuttisesti oikeassa olevia totuuden torvia, kuten vaikkapa Pentti Linkola tai Paavo Väyrynen. Lähde on oikeasti tullut maltillisemmaksi ja esseistä löytyy sille henkilöhistoriallisia selityksiä. Hän tarkastelee rauhallisesti aiheita, jotka herkästi kuumentavat tavallisen ja nuoremman tallaajan.

Teoksen alussa luontokäsitykset ja luonnonmukaisuus normatiivisena perusteluna moraaliväittämille saavat ansaitusti isän kädestä. Kun yksi käyttää luontoa ajamaan asiaansa, hän pääsääntöisesti tarkoittaa aivan eri luontoa kuin toinen.

Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen on väittelyssä tavallista, mutta mihinkään ei pääse siitä, että se on yleensä aina argumentaatiovirhe (tavallisimmin niin sanottu naturalistinen virhepäätelmä, jota Lähde ei kuitenkaan esseessään käsittele). Aivan samalla tavalla Raamattuun vetoaminen on naturalistinen virhepäätelmä, koska absoluuttinen moraalinormi kaipaa joka tapauksessa tiedollisia ja rationaalisia perusteluja, aivan kuten mikä tahansa mielipide. Mihin tahansa auktoriteettiin vetoaminen jättää kysymyksen perusteluista auki.

Valitettavasti ihmisluontokritiikin yhteydessä filosofi syyllistyy itse samanlaisiin yksinkertaistuksiin, joita hän muuten teoksessaan aiheellisesti arvostelee. Genetiikka ja evoluutiopsykologia ovat perinteisesti akateemisille humanisteille rakkaita vihollisia, eikä Lähde tuota pettymystä. Hänen riemastuttavat olkiukkonsa Richard Dawkinsin ja muiden evoluutiobiologien sekä geneetikoiden näkemyksistä ovat humanistin peruskauraa. Arvostelun kohteisiin ja heidän tieteenalojensa tutkimukseen perehtyneelle ne osoittavat jälleen kerran sen, kuinka vaikea akateemisen filosofin on osoittaa avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta oman alansa piirissä vuosikymmenten ajan demonisoituja tutkijoita ja tieteenaloja kohtaan.

Olen kritisoinut tätä filosofeille valitettavan tyypillistä itsekorotusta jo vuonna 2004 laajassa pamfletissani Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille, ja siinä osoittanut, miten akateeminen humanisti yleensä hutkii evoluutiopsykologiasta tai sosiobiologiasta kyhäämäänsä itsekkään geenin olkiukkoa ja saarnaa ohessa genetiikan itsestäänselvyyksiä vain, jotta saisi itse esiintyä maltillisena, oppineena ja viisaana. Ikään kuin eläintieteen parissa uransa pitkän alkutaipaleen tehnyt professori Dawkins ei tuntisi alaa, josta kirjoittaa, siis genetiikkaa (erityisesti Lähteen rautalankaversiona esittelemää yksilönkehitystä) ja evoluutiobiologiaa, puhumattakaan niistä alan merkittävistä pioneereista, joihin Dawkins Geenin itsekkyydessä nojaa.

Lähes tragikoomiseksi Lähteen kirjoittelu menee siinä vaiheessa, kun hän kertoo innostuneensa aikoinaan romantikkofilosofi Jean-Jacques Rousseaun näkemyksestä laajennusta itsekkyydestä, joka siis on Lähteen mielestä parempi versio ihmisen yksinkertaistetusta itsekkyysolettamasta. Tuo näkemys kun on nimenomaan se, josta Dawkins teoksissaan kirjoittaa (muissakin kuin Geenin itsekkyydessä). Se on peräisin William D. Hamiltonin vuonna 1964 julkaistusta matemaattisesti mallinnetusta sukulaisvalinnan (kin selection) eli hieman yksinkertaistaen kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoriasta, jonka George C. Williams esitteli ymmärrettävämmässä muodossa klassikkoteoksessaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966, ja jota Robert Trivers myöhemmin kehitti edelleen teoriassaan vastavuoroisesta altruismista vuonna 1971 julkaistussa artikkelissaan. Juuri nämä teoriat Dawkins siis popularisoi vuonna 1976 ilmestyneessä alkuteoksessaan The Selfish Gene. Teoriat selittävät, miten itsekkäästä geenistä seuraa epäitsekäs, yhteistyökykyinen, sosiaalinen yksilö, aivan kuten Lähde kertoo Rousseaun hänelle opettaneen.

Mikään ei ole noista ajoista, saati tiedepamfletistani, muuttunut. Lähde jatkaa humanistien tärkeäksi kokemaa perinnettä ja mätkii iloisesti evoluutiopsykologiasta ja -biologiasta kehittelemiään olkiukkoja. Vaka vanha Rousseau on hänelle selkeästi merkittävämpi ajattelija kuin modernin evoluutioteorian raskain sarja. Tällainen auktoriteetinpalvonta on akateemisten humanistien helmasynti, kuten olen usein heidän hupaisia luonnontiedekritiikkejään arvostellessani todennut. Toisaalta on myönnettävä, että Lähde ei lukeudu aivan toivottomimpiin tapauksiin, siihen hän on tieteellisesti, varsinkin luonnontieteellisesti, aivan liian lukenut. Silti hänkään ei näköjään onnistu välttämään akateemisen filosofian perinteisiä sudenkuoppia.

Evoluutiopsykologiakritiikissä ajattelija on erityisen hakoteillä. Lähde redusoi evoluutiopsykologian sopeutumisympäristökäsitteen yksinkertaiseksi humanistinpelätiksi, ilmeisesti tietämättä, että kyseinen käsite koskee pleistoseenia ja myös nyky-ympäristöä sikäli, kun se tuottaa valintapaineita, joihin ihmisen pitää sopeutua. Eikä nyky-ympäristö välttämättä ylipäätään kaikilta osin merkittävästi eroa pleistoseeniympäristöstä.

Pleistoseenikausi ei muutenkaan ole mikään yksi ympäristö, jota Lähde väittää evoluutiopsykologiassa annetuksi, vaan miljoonien vuosien pituinen jakso, joka sisältää nimenomaan niitä alati muuttuvia elinympäristöjä, joita ihminen esimuotoineen vaelluksillaan kohtasi ja itse muokkasi. Vastaavasti lajimme muovaa nyky-ympäristöä evolutiivisesti kehittyneille taipumuksilleen sopivaksi.

Melkoinen osa ihmisen adaptaatioista löytyy muilta kädellisiltä, kuten Lähdekin toteaa korostaessaan ihmisen ja muun luonnon eron suhteellisuutta. Samoin ihmisen evolutiivisesti kehittyneet psykologiset mekanismit, adaptaatiot, joita evoluutiopsykologia tutkii, ovat vähitellen, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa, syntyneet vaihtelevissa valintapaineissa metsästäjäkeräilijäyhteisöissä (ks. tarkemmin Charles Crawford: Environments and Adaptations: Then and Now teoksessa Charles Crawford & Dennis L. Krebs, toim.: The Handbook of Evolutionary Psychology. Lawrence Erlbaum Associates 1998, s. 275-302).

Oikeastaan Lähde maltillisena, oppineena ja viisaana esiintyessään tulee kuvanneeksi evoluutiopsykologian valtavirran käsityksiä ihmislajin sopeutumisympäristöstä, vaikkakin hän luulottelee kritisoivansa niitä. Hän siis esittelee alan perusajatuksia ominaan vaikka esittää arvostelevansa niitä. Lähde peräänkuuluttaa samassa yhteydessä luonnontiedettä kritisoivilta filosofeilta velvollisuutta perehtyä arvostelemiinsa näkemyksiin. Se olisi tosiaan kannattanut.

Jotenkin filosofi onnistuu yhdistämään myös paleodieetin evoluutiopsykologiakritiikkiin, vaikka alan tutkimuksessa ei mitään ravintosuosituksia saati dieettiohjeita annetakaan. Oppikirjoissa kyllä mainitaan, miksi tarjonnaltaan ajoittain niukassa evoluutioympäristössä ihmiselle kehittynyt mieltymys rasvaisiin ja makeisiin ruokiin on nykyajan yltäkylläisyydessä joillekin yksilöille terveysongelma, toisin sanoen, miksi ihmiseltä vieläkin löytyvä evoluutioympäristössä vähitellen kehittynyt adaptaatio voi nykyään ympäristöolosuhteista johtuen olla pikemminkin haitaksi. Tekijä mainitsee genetiikasta yksinkertaistamaansa mallia kritisoidessaan myös laktoosi-intoleranssin, joka on jälleen yksi evoluutiopsykologiassakin usein mainittu esimerkki ihmislajin tuoreemmasta adaptaatiosta, joka siis on ipso facto kehittynyt ihmisen evoluutioympäristössä sekin.

Terrorismin syyt ja terroristien motiivit

Ajoittain ongelmallisia ovat myös eräät Lähteen terrorismin syistä ja terroristien profiilista esittämät väitteet, koska ne eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa. Ilmankos esseisti ei harrasta lähdeviitteitä, vaikka teoksensa parhaassa tekstissä kritisoi ansiokkaasti mielipiteiden ja tiedon eroa. Filosofi heittelee perinteisiä marxilaisia näkemyksiä epätasa-arvoisista etnisistä suhteista, tuloeroista, katkeruudesta ja kärjistyneistä luokka-asetelmista terrorismin yleisimpänä perimmäisenä syynä ilman perusteluja. Ihan kuin kuka tahansa vihreä tai vasemmistolainen poliitikko.

Terroristipopulaatio ei pääasiassa kuitenkaan ole syrjäytynyttä, toisen maailman tai länsimaiden köyhälistöä, joka ryhtyy jihadistiksi tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kyseessä on marxilainen pseudoselitys, joka ei saa tukea terrorismin saati uskonnollisen fundamentalismin tutkijoilta. On totta, että jotkut yksilöt länsimaissa radikalisoituvat mainituista marxilaisista syistä, mutta teoria ei selitä, miksi tietotekniikka-ammattilaiset, miljonäärit, kirurgit, arkkitehdit, opettajat, lääkärit ja sotilaspsykiatrit valitsevat jihadismin.

Nuoria tai vanhempia vihaisia miehiä ajaa terroristeiksi moninaisten, vaihtelevien motiivien ohella tärkein eli aate: jihadismi. Ideologiaa ei pitäisi koskaan väheksyä, se on se tekijä, joka viime kädessä tekee yksilöstä terroristin. Aivan kuten Lähteen kritisoiman vastajihadisti Breivikin kohdalla. Ideologia on se päämotiivi, joka saa yksilön oikeuttamaan toisten ihmisten silmittömän murhaamisen julkisuuden saamiseksi ja kauhun herättämiseksi. Erityisen korkean motivaation tarjoaa ideologian uskonnollisuus, se, että jihadisti kuvittelee olevansa Jumalan ja moraalin puolella pahoja vääräuskoisia vastaan.

Köyhät ja syrjäytyneet juutalaiset, kristityt tai sekulaarihumanistit eivät lähde maailmankatsomuksensa nimissä kansainvälisten terroristiryhmien värväreiden matkaan. Mainituissa katsomuksissa kun ei ole mitään jihadismiin verrattavaa sankarin viittaa tarjoavaa uskonnollista motiivia. Islamiin ja erityisesti sen vanhoillisiin tulkintoihin olennaisesti kuuluva muslimin velvollisuus jihadiin on tässä olennainen tekijä. Sankariromantiikka hoitaa loput.

Terrorismi aiheena on niin laaja, etten tässä tämän tarkemmin mene siihen, vaan viittaan aiempaan laajaan kirjoitukseeni, joka Lähteenkin olisi kannattanut ennen esseensä kirjoittamista lukea, koska ei ole vaivautunut perehtymään alan pitkään ja perusteelliseen tutkimukseen (lähdeviitteitä löytyy esseeni lopusta runsaasti).

Paha individualismi, hyvä kollektivismi

Myös yksilön ja yhteiskunnan rooleja vatvoessaan filosofi syyllistyy jatkuvasti niihin yksinkertaistuksiin ja ennakkoluuloihin, joita samassa yhteydessä kritisoi. Provokaatioistaan tunnettu elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on Dawkinsin tapaan helppo maali, ilmainen vihollinen, jota kelpaa suomia samanmielisten kollegojen ja aatetoverien selkään taputtelua odotellessa.

Molempien käsityksistä redusoidut heppoiset olkiukot osoittavat jo sinänsä, että tekijä ei kauhean syvällisesti ole omia motiivejaan ja lähtöoletuksiaan punninnut. Ideologioita koskevassa esseessään ja muuallakin Lähde esimerkiksi näyttää ottavan päämäärien tasa-arvon ja tasapäistämisen annettuna eikä perustele, miten nämä voidaan toteuttaa loukkaamatta yksilönvapautta ja yhdenvertaisuutta lain edessä.

Individualismi ja kollektivismi ovat poliittisessa filosofiassa vakiintuneet vastaparit, ja vaikka niin sanottujen edistysmielisten vasemmalla ja vihreissä oikeamielisellä tuohtumuksella halveksima Matti Apunen kärjistyksineen edustaa selkeästi ensimmäistä, individualismia, se ei tee valtiokritiikistä puhumattakaan valtion väistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista ja jatkuvista puuttumisista yksilönvapauteen yhtään sen moraalittomampia (ks. esimerkiksi filosofisesti erinomaisen painava Robert Nozick: Anarchy, State, and Utopia. Basic Books 1975).

Apusen tavoin klassisena liberaalina näe hänen yksilönvapautta korostavissa käsityksissään oikeastaan mitään vikaa, päinvastoin. Tämä johtunee siitä, että olen Nozickini, Friedmanini, Popperini ja Hayekini lukenut, toisin kuin maamme sosiaalidemokraattisesti orientoituneet, hyvinvointivaltiota, itäsaksalaiseen malliin perustuvaa tasapäistävää peruskoulua ja massiivista julkisesta sektoria itsestäänselvyytenä pitävät akateemiset humanistit, joille mainitut liberalismin ja libertarismin suuret nimet ovat jonkinlaisia suuria saatanoita. Kauheus on siis katsojan silmässä. Kuten Lähde kirjansa alussa toteaa: Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Valtion leipä on monille akateemisille humanisteillekin pitkä ja kapea, kuten rajallisten verovarojen kanssa tuppaa olemaan.

Lähteen markkinakritiikki on sekin akateemisen vasemmiston tapaan varsin yksinkertaistettua ja vääristelevää, mikä selviää helposti vaikkapa taloustieteen nobelistin Friedrich Hayekin poliittisfilosofisiin pääteoksiin tai Adam Smithin Kansojen varallisuuteentutustumalla. Filosofeissa on eroja. Koko yksilöä ja yhteiskuntaa käsittelevä essee osoittaa, ettei tekijä eroa sanottavasti tuhansista muista suomalaista jälkimarxilaisista hyvinvointivaltioideologeista. Kaikki, mikä ei ole julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion puolella, on pahasta, niin myös liberalismi ja individualismi, vaikka nimenomaan viimeksi mainitut saattaisivatkin tarjota toimivia ratkaisuja niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita Lähde listaa esseissään.

Oikeastaan filosofi tulee varsin lähelle Hayekin vuoden 1960 The Constitution of Liberty -teoksessaan edustamaa ajattelua demokratiaa käsittelevässä esseessään, joka lukeutuukin teoksen parhaimmistoon. Hayek olisi tässä yhteydessä maininnut demokratian ja perustuslain yläpuolella olevan laillisuusperiaatteen, jota mainitun periaatteen kanssa ristiriidassa oleva, erilaisia ryhmäprivilegioita suosiva ja lainsäädännöllisesti toteuttava hyvinvointivaltioideologia on vuosien saatossa vakavasti nakertanut ja nakertaa tälläkin hetkellä.

Natsi-Saksassa keskussuunnittelu, mandariinivalta ja kollektivismin nousu yksilönvapauden kustannuksella saavuttivatkin nopeasti kauhistuttavan totalitaarisen huippunsa (ks. Hayekin teos The Road to Serfdom – Definitive Edition. Volume 2 of the Collected Works of Friedrich Hayek. Chicago University Press 2007).

Myös Lähde kritisoi aiheesta vahvan valtion piirteitä ja järjetöntä byrokratiaa, jotka jatkuvasti polkevat yksilön perusoikeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ole teoreettista viitekehystä, josta vaivoihin löytyisi lääkitystä.

Tiede vastaan uskonto

Tekijä on parhaimmillaan edellä mainitun mielipiteiden ja tiedon eroja käsittelevän tarkastelun ohella Tiede vai uskomukset? -esseessä. Teksti kartoittaa oivallisesti julkisen ja tieteellisenkin keskustelun ongelmia, erityisesti kiihkoateistien ja -uskovaisten loputtoman toistensa ohi huutamisen, ja tässä yhteydessä kiivasluontoinen provokaattori Dawkins saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Erilaiset yksinkertaistukset sekä tieteestä että uskonnosta ovat näissä keskusteluissa arkipäivää, olen niihin itsekin lukemattomia kertoja törmännyt.

Moni ateisti pitää uskovaa ihmistä jotenkin typeränä, juuri uskon vuoksi, mutta tosiasiassa moni ateisti on huomattavasti fanaattisempi – kiihkouskovainen – kuin vaikkapa oppinut teologi. Olen usein todennut, että toimiessani muutaman vuoden vapaa-ajattelijoissa huomasin, että yleisesti ottaen teologit ovat paljon sivistyneempiä ja rationaalisempia kuin tieteelliseen ateismiin ja Marxin, Engelsin ja Leninin pyhään kolminaisuuteen sokeasti uskovat vanhan liiton vapaa-ajattelijakommunistit. Myös Dawkins, vaikka onkin pelkkä sosiaalidemokraatti, esittää toistuvasti uskovista ihmisistä kärjistyksiä, jotka sopivat usein paremmin fanaattisiin ateisteihin.

Sananvapauden rajat


Suorastaan erinomainen on Lähteen sensuuria ja sananvapautta käsittelevä essee. Tässäkin kysymyksessä uhriutuminen, marttyyrin viitan hakeminen ja voimakas polarisoituminen ovat viime vuosina hallinneet keskustelua. Filosofi osoittaa mustan ja valkoisen välillä paljon harmaan sävyjä.

Erityisen tärkeä on huomio siitä, miten ongelmallista sananvapauden kannalta on kiihottamisen kansaryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisen sulautuminen yhteen. Olen käsitellyt islamin aiheuttamia sananvapausongelmia vuosien saatossa toistuvasti, joten en mene niihin tässä sen syvemmin, vaan viittaan alkulähteille.

Linkitetyssä esseessäni totean käytännössä saman, minkä Lähde omassa kirjoituksessaan Suvaita vai ymmärtää?: ääripäät, kuten jihadistit ja niin sanotut vastajihadistit, muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka tarkastelevat asioita välimaastosta. Ilmankos, koska molemmat ovat yleisesti ottaen kulttuurikonservatiiveja, jotka vastustavat liberaalia politiikkaa ja laajasti ymmärrettyjä, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Ansiokkaasti tekijä nostaa esseen lopussa esiin Timo Soinin typerän plebeijiretoriikan ja populismin, jossa mikä tahansa junttimainen provokaatio on hyvä, koska se herättää huomiota. On siis sama, mitä sanoo, kunhan saa mahdollisimman paljon huomiota ja herättää pahennusta. Vastaavasti perussuomalaiset itse ovat ensimmäisinä kieltämässä muilta oikeuden provokaatioon ja loukkaantumassa verisesti, jos joku heitä erehtyy arvostelemaan.

Tässäkin mielessä Lähteen essee on suorastaan keskeinen, ja sen soisi monen sensuurista ja sananvapauden rajoituksista jatkuvasti vouhottavan perussuomalaisen lukevan. Essee Mielipide vai tieto? on tälle esseelle rinnakkainen, ne täydentävät toisiaan.

Summa summarum

Tekijän ansiokkaan esseekokoelman perussanomaan on helppo yhtyä, mutta täysin vakavasti sitä on vaikea ottaa niin kauan, kuin tekijä itse monessa kohdassa syyllistyy siihen, mitä kritisoi.

”Vain jaloa sa tahdo, vain oikein tehkös!”

$
0
0
(Esseearvio Riku Keski-Rauskan teoksesta Yksinäinen Ehrnrooth – Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.)

Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.

Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.

Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.

Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.

Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.

Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran
Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.

On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.


Noblesse oblige

Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.

Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.

Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.

Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.

Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.

Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):
”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”


Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.

Konservatiivinen liberaali 

Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.

Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.

Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.

Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.

Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).


Kekkoslovakian Don Quijote

Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.

Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.

Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.

Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.

Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.

Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa –
Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.


Kekkosen kautta marginaaliin

Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.

Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.

Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.


Luonne on kohtalo”

Teoksessaan Keski-Rauska pohtii Ehrnroothin luonteenpiirteiden vaikutusta hänen politiikkaansa ja arvomaailmaansa. Silti tekijä ohittaa kokonaan Ehrnroothin sukutaustan mukana tulleen aatelismiehen eetoksen ja siihen sopivan luonteen aristokratian. Räjähtävä temperamentti ja ajoittainen despoottimaisuus, joista Keski-Rauska antaa näytteitä teoksessaan, istuvat kuvioon.

Kun samoja luonteenpiirteitä löytyy Ehrnroothin nemesiksestä, Kekkosesta, voi vain todeta, että kuten niin usein, Ehrnroothin Kekkos-vastaisuudessa oli kieltämättä periaatteellisuuden ohella jotain hyvin henkilökohtaista, kuten tekijä aivan aiheellisesti toteaakin. Useinhan ihminen ei voi sietää omia luonteenpiirteitään pahimmissa kilpailijoissaan ja vastustajissaan.

Mielestäni Ehrnroothin taipumus askeesiin, sosiaalinen omatunto, oikeudenmukaisuus, auktoriteetinvastaisuus, uhrautumishalu, sankariromantiikka, toisinajattelijuus, kapinahenki, tinkimättömyys, kunniantunto, rehellisyys, riippumattomuus ja periaatteellisuus ovat kaikki osaltaan merkkinä hänen henkisestä aateluudestaan, joka toisaalta jo Kekkoslovakiassa ja erityisesti nykyisessä massakulttuurissa on lähinnä kirosana. Mutta, kuten Herakleitos Pentti Saarikosken suomeksi tulkitsemana on todennut: ”Luonne on kohtalo.”

Mitä tulee päähenkilön persoonallisuuteen, jota Keski-Rauska lähinnä epätieteellisen psykoanalyysin pohjalta hahmottelee, nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että yksilön persoonasta puolet tulee perimästä, mutta toinen puoli on arvoitus. Kotikasvatuksesta tai ylipäätään perheympäristöstä se ei tule, se tiedetään kaksos-, adoptio- ja sisarustutkimusten perusteella. On siis hyviä perusteita olettaa, kuten tekijä, että Ehrnroothin luonteessa oli paljon samaa kuin hänen kummisetänsä, marsalkka Mannerheimin luonteessa. Samoin Ehrnroothin isän erakkomaisuus ja kilpailevuus (dominanssi) näyttäisivät periytyneen pojalle. Molemmat vaikuttavat tapojensa ja taipumustensa perusteella tyypillisiltä introverteilta, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan.

Se, millainen persoonallisuus on, vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi yksilön arvomaailma, tavat ja käytös muodostuvat. Ihminen ei vain passiivisesti omaksu asioita ympäristöstään vaan aktiivisesti hakee persoonaansa sopivia asioita, rakentaa ympäristöään itselleen optimaaliseksi. Näin ollen perhetausta antoi avaimet Ehrnroothin persoonasta nouseville aristokraattisille taipumuksille ja vahvisti niitä, sekä esikuvien (erityisesti marsalkka Mannerheim) että kotoa perittyjen arvojen muodossa. Ehrnrooth omaksui ne luonteelleen ominaisella tavalla, mutta kuten teoksesta käy ilmi, muovasi niitä itselleen sopivaksi ja omaksui toki muitakin arvoja sekä tapoja.

Ehrnroothin kilpailuhenkiseen ja autonomiseen persoonallisuuteen sopii se, että myös oman puolueen perustamisessa oli ongelmia, koska muuan Ilpo Järvinen kärkkyi myös johtopaikoille, eikä samaan porukkaan mahtunut kahta äkkijyrkkää, voimakastahtoista miestä. Lisäksi poliittisia näkemyseroja oli niin paljon, ettei Järvisellä ollut mitään mahdollisuuksia paikkaan auringossa – ei, vaikka nimenomaan hän perusti puolueen, Perustuslaillista oikeistopuoluetta edeltäneen Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

Puoleen toiminta muuttui melko tragikoomiseksi varsikin vuoden 1980-luvun alussa, kun Kekkosen sairauden yllyttyä liian pahaksi Ehrnrooth halusi asettua vuoden 1982 ennenaikaisissa presidentinvaaleissa Mauno Koiviston taakse, ja sen Perustuslaillinen oikeistopuolue tekikin. Rivit rakoilevat pahasti, kuten jo aiemmin, puolueen valittua vuoden 1978 vaaleissa sosiaalidemokraatti Ahti M. Salosen omaksi ehdokkaakseen jo ennalta ylivoimaista Kekkosta vastaan. Koivisto-episodin jälkeenkin selkäänpuukottaminen jatkui, ovet paukkuivat ja puolueen puheenjohtaja oli entistä yksinäisempi.

Puoliso Maryn menehtyminen äkilliseen sairauteen vuonna 1987 oli käytännössä puolueelle ja Ehrnroothin kansanedustajan uralle viimeinen niitti. Hän vetäytyi eduskuntavaaliehdokkuudesta eikä puolue ilman tunnettua keulakuvaansa saanut läpi yhtään ehdokasta. Puolue sinnitteli vuoteen 1992, osallistuttuaan viimeisen kerran eduskuntavaaleihin edeltävänä vuonna, mutta poistettiin puoluerekisteristä jäätyään toisen kerran ilman eduskuntapaikkaa. Toiminta jatkui vielä vähän aikaa yhdistyksenä, mutta Ehrnroothin poliittinen ura alkoi olla ohi ja yhdistyskin kuihtui nopeasti pois. Ehrnrooth jatkoi vielä kaupunginvaltuutettuna vuoteen 1996, jolloin 70 vuoden iässä päätti yhtäjaksoisen 40-vuotisen uransa Helsingin asioiden parissa.

”Maailman voimakkain mies on se, joka on yksinäisin”

Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.

Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.

Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.

Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.

Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.

Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.

On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.

Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):

”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”

Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.

Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.

Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.

Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.

Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.

Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.

Terrorismi ja jihadin teologinen oikeutus

$
0
0
Pariisin perjantain 13.11.2015 terrori-iskujen jälkeen alkoi välittömästi tavanomainen selittely, jonka mukaan terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Moni väittää, että Isis, Al-Qaida ja muut muslimiterroristit eivät ole oikeita muslimeja eivätkä tunne uskontoaan. Onko asia todella näin?

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti profeetta Muhammadin esimerkkiä hurskaalle muslimille. Olen käsitellyt jihadismin taustalla olevaa teologiaa ja ideologiaa laajemmin jo aiemmin, joten en tässä mene aiheeseen sen syvemmin. Sen sijaan osoitan, miten Koraanin ja hadithien perusteella on selvää, että jihad kuuluu oikeaoppiseen islamiin siinä kuin rukoilu, almut ja pyhiinvaellus. Tulkintoja on monia, mutta vanhoillinen tulkinta on islamin pyhien tekstien perusteella täysin oikeutettu.

Profeetta Muhammadin esimerkki

Kaltaiseni historialliskriittisesti asennoituneen ateistiskeptikon näkökulmasta totuus Muhammadin kaltaisesta historiallisesta tai mahdollisesti jopa täysin fiktiivisestä hahmosta on tietenkin hyvin ongelmallinen. Vaikka on jossain määrin todennäköistä, että historiallinen Muhammad tai hänen jonkinlainen esikuvansa oli oikeasti olemassa, on hänen perimätiedossa ja muissa teksteissä esiintyvä henkilöhahmonsa kuitenkin lopulta fiktiivinen hahmo.

Näin ollen ”totuus” Muhammadista on väistämättä tietty historiallisten tekstien tulkinta, joka tietenkin vaihtelee tulkitsijan ja tekstikatkelman mukaan. Tulkinnan totuudellisuutta on mahdoton tieteellisesti verifioida tai falsifioida. Jokaisella voi olla oma totuutensa profeetta Muhammadista ja se voi perustua enemmän tai vähemmän Koraaniin, hadítheihin tai siraan.

Hadíthit sisältävät perimätietoa profeetta Muhammadin elämästä, opetuksista, sanomisista ja teoista, sira puolestaan tarkoittaa islamin perustajasta kirjoitettuja elämäkertoja. Hadíthit ja Koraani yhdessä muodostavat muslimien elämäntavan määrittelevän sunnan. Se siis perustuu profeetta Muhammadin elämään ja elämäntapaan, jota uskovan muslimin tulee esimerkillisenä jäljitellä.

Muhammadin historiallisuus on myös kokonaan kyseenalaistettu aivan kuten Jeesuksenkin. Esimerkiksi Ibn Warraqin islamkriittisessä teoksessa
Why I Am Not a Muslim(Prometheus Books 2003) on esitelty joitakin teorioita, joissa Muhammadia väitetään täysin fiktiiviseksi hahmoksi.

Jokainen hurskas muslimi tietenkin noudattaa uskontoaan siitä lähtökohdasta, että Muhammad on ollut oikeasti olemassa ja hänestä kertova perimätieto sekä Koraanin kohdat pitävät suurin piirtein paikkansa. Perimätietoa ei tarvitse tuntea tarkkaan, approksimaatio profeetta Muhammadista riittää muslimille, kuten pelkkä hämärä aavistus oletetusti historiallisen Jeesuksen elämästä kristitylle. Uskovalle uskonnon perustaja on läsnä opetusten ja tekstien kautta, oli hänellä historiallinen esikuva tai ei.

Uskovan musliminhan on suorastaan välttämätöntä uskoa historialliseen Muhammadiin, muuten hänen uskoltaan putoaisi pohja pois eikä hän olisi islamissa aito muslimi. Tästä syystä Muhammad vaikuttaa muhamettilaisiin suurimpana esikuvana ja se, millaisena hän uskonnollisissa teksteissä ja opetuksessa esiintyy, on ensiarvoisen tärkeää sen kannalta, miten muslimit pyhiä kirjoituksia tulkitsevat ja uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä noudattavat.

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on samoilla linjoilla teoksensa
Islamin käsikirja(Otava 2004) islamin syntyä koskevassa luvussa. Hän toteaa, että ”[n]ykytilanteelle ei ole niinkään merkityksellistä se, mitä todella tapahtui (wie es eigentlich gewessen), vaan se, mitä myöhemmin on uskottu tapahtuneen” (s. 14).

Seuraava suppea tiivistelmäni islamin ja profeetta Muhammadin historiasta nojaa Juan E. Campon oivalliseen
Encyclopedia of Islamiin(Checkmark Books 2009), professori Hämeen-Anttilan aihetta käsitteleviin teoksiin ja suomennoksiin sekäSírat Rasúl Alláhinosalta myös Alfred Guillaumen englanninkieliseen vuonna 1955 julkaistuun käännökseen.

Ibn Ishaq ja Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta



Profeetta Muhammadin elämästä ei ole kuin yksi arvovaltainen lähde, Ibn Hishámin tiivistelmäSírat Rasúl Alláhvanhemmasta Ibn Is'háqin laatimasta elämäkerrasta. Alkuperäinen on kadonnut eikä vertailevaa aineistoa ole. Vanhempi materiaali oli suullistaperimätietoa, joka paljon myöhemmin kerättiin hadítheiksi. Aikalaislähteitä ei tunneta. Islamin perustajan historiallisuus on siis lähdekritiikin valossa hyvin kyseenalainen. Silti Ibn Hishámin teos on arvostettu ja vakiintunut Koraanin tulkinnan apuväline.


Alunperin síra tarkoitti islamin historiassa profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa sotaretkiä ja siitä käytettiin uskonnon kahden ensimmäisen vuosisadan aikana yleisesti nimeä maghází. Sittemmin sotaseikkailut eriytyivät omaksi lokerokseen síran laajemmassa kokonaisuudessa.


Muhammad syntyi perimätiedon mukaan Mekassa huhtikuussa vuonna 570. Hän kuului pakanalliseen quraishi-heimoon. Tuohon aikaan Arabian niemimaalla eli useita uskontoja rinnakkain, myös kristittyjä ja juutalaisia. Näin ollen Koraani sisältää lukuisia lainoja varhaisemmista lähteistä. Teoksen paratiisikuvaukset muistuttavat kovasti zarathustralaisia ja hindulaisia kirjoituksia.

Vastaavasti aikuisen profeetta Muhammadin myöhemmissä ilmestyksissään saamat viestit sisältävät runsaasti vaikutteita juutalaisten ja kristittyjen uskonnollisista traditioista. Muhammad on Koraanin mukaan viimeinen profeetta sarjassa, joka alkoi Vanhasta testamentista.

Perimätiedon perusteella Muhammad oli noin neljänkymmenen kun hän aikoi saada ilmestyksiä. Niissä enkeli, yleisimmin tai joidenkin tulkintojen mukaan nimenomaan arkkienkeli Gabriel, saneli profeetalle Jumalan (Alláh) ilmoituksia. Profeetoillehan on kautta aikain ollut poliittisesti ja uskonnollisesti tarkoituksenmukaista saada yhteys suoraan Jumalaan ja sen kautta Jumalan valta lähimmäisiin. Profeetta Muhammad ei Koraanin ja perimätiedon perusteella muodosta poikkeusta. Hän sai juuri sellaisia ilmoituksia, joita tarvitsi hallitakseen ihmisiä.

Koraanissa on kohtia, jotka pohjautuvat harhaoppisten kristittyjen teksteihin, Talmudiin ja Raamattuun. Muhammadin tarkoitushakuiset ilmestykset eivät siis esiintyneet irrallaan sen ajan vallitsevista pyhistä teksteistä, myyteistä, kansantaruista ja eettisistä käsityksistä. Kirjailijat tuntevat intertekstuaalisuuden rajattomat hyödyt ja sama pätee uskonnollisten tekstien kirjoittajiin ja jäljentäjiin. Aina kannattaa varastaa, lainata, muokata ja laittaa omiin nimiin.

Islamilainen valtio ja Muhammadin suhde juutalaisiin



Vuonna 622 profeetta Muhammad seuralaisineen muutti Mekasta Jathribiin, josta myöhemmin tuli Medina, Profeetan kaupunki eli Madínat al-Nabí. Sitä kutsutaan myös loistavaksi kaupungiksi ja kuten yleisesti tunnettua, Medina on muslimien toiseksi pyhin kaupunki Mekan jälkeen. Muutto tunnetaan islamin historiassa arabiankielisellä nimellä hidžra.


Medinaan Muhammad seuralaisineen perusti islamilaisen valtion ja muslimit pitävät sitä ensimmäisenä perustuslaillisena valtiona. Medinasta alkaa myös islamin sotaisa historia. 


Muhammadilla oli ongelmia paikallisten juutalaisten kanssa, jonka myötä islamin pyhiin teksteihin on jäänyt antisemitismiä, joka edelleen lietsoo vanhoillisten muslimien juutalaisvastaisuutta. Tätä taustaa olen käsittelyt edellä mainitussa pitkässä kirjoituksessani.

Jihadisti ei siis valitse juutalaista kosher-markettia terrori-iskun kohteeksi sattumalta. Kyse on islamilaisesta traditiosta ja profeetta Muhammadin sankarillisesta esimerkistä.

Medinan perustuslakiin kirjatut säädökset vaikuttavat muslimien ja muiden katsomusten suhteisiin edelleen. Tärkeässä roolissa on muun muassa ummaa, muslimien yhteisöä koskevat säädökset. Islamilainen valtio ja umma korostetun romanttisessa valossa ovat suoraan nykyisten islamilaisten äärijärjestöjen jihadistisen ideologian ja väkivaltapolitiikan keskipisteessä.

Badrin taistelu ja islamin miekka

Islam on islamilaisen valtion syntymästä asti ollut suvaitsematon, vallanhimoinen, imperialistinen ja raaka uskonto. Kuten kristinuskoon, siihenkin on käännytetty pakolla, petoksen, uhkailun, terrorin ja väkivallan avulla. Islam tarkoittaa alistumista ja valitettavan moni uskonnon seuraaja vaatii sitä. Fanaatikot vaativat sitä enenevissä määrin myös niiltä, jotka eivät ole muslimeja.

Yleensä vain länsimaita ja kristittyjä syytetään ristiretkistä ja imperialismista, mutta islamin kohdalla samoista epäkohdista vaietaan. Jaakko Hämeen-Anttila on kuitenkin kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltäIslamin miekka – Idän ja lännen konfliktien historiaa(Otava 2012), jossa hän kertoo islamin valloitusretkistä ja suhteuttaa niitä länsimaiden sotaisaan historiaan.

Varsinkin Badrin taistelu on muslimeille erittäin tärkeässä roolissa Muhammadin sotasankaruuden perustelussa.

Ongelman ydin ja ratkaisu

Niille, jotka tosiasioista huolimatta väittävät, ettei jihadistisella terrorilla ole mitään tekemistä islamin kanssa, ja vetoavat johonkin mielivaltaiseen ”oikeaan” islamiin, edellä tiivistetty historia on melkoinen ongelma. Kuten todettua, uskonnosta on mahdotonta löytää minkäänlaista oikeaa tulkintaa: teologisesti pyhien tekstien pohjalta on yhtä mahdollista perustella jihad kuin pyhiinvaellus. Jihad on itse asiassa jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus.

Ongelma ei ratkea ellei islamissa tapahdu merkittävää opillista reformia. Koraanin Medina-osiot pitäisi teologisesti asettaa kontekstiin, jota ne kuvaavat, jolloin jihadistit eivät voisi soveltaa niitä nykyaikaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Ratkaisun avaimet ovat joka tapauksessa muslimeilla. Muslimiyhteisön tulee tuomita islamin jihadistiset tulkinnat jyrkästi, varsinkin islamoppineiden. Medina-jaksojen asemesta moskeijoissa ja yhteisöissä pitäisi korostaa rauhanomaista tulkintaa.

Vastaavasti muslimiyhteisöiden kaikkialla tulisi valvoa jäseniään radikalisoitumisen osalta ja tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa. Erityisesti saudirahoitteiset moskeijat länsimaissa ovat riskitekijöitä, koska saudirahoitus on sidottu wahhabismiin eli käytännössä juuri salafistiseen jihadismiin.

Edellä käsiteltyjen historiallisten tosiasioiden valossa on ainakin päivänselvää, että ongelma ei ratkea kieltämällä tai hyssyttelemällä. 

Fakta: Islamilla on tekemistä terrorismin kanssa. Kuten todettua, jihad on olennainen osa islamia Koraanin ja muiden pyhien kirjoitusten perusteella ja niin kauan kuin se on teologisesti oikeutettua, se tulee jatkumaan aina, kun joku vanhoillisesti pyhiä tekstejä tulkitseva muslimitaho kokee jihadin velvollisuudekseen. Tämä on ongelman ydin ja sen ratkaisu muslimien omissa käsissä.





Sananvapaus ja uskonrauha

$
0
0
Päivitetty versio Suomen PENin vuoden 2012 Vapaasankirjassa ilmestyneestä esseestä.

”Jos mies, joka on nainut alaikäisen tytön, omistaa hänet ennen kuin hän on täyttänyt yhdeksän vuotta ja tyttö traumautuu siitä, mies ei saa toistaa tekoansa.” -Ajatollah Khomeini:Ajatollahin ajatuksia - poliittisia, filosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia kannanottoja (Karisto 1980).

Julkaisen muutaman vuoden takaisen esseeni hieman lyhennettynä ja muokattuna, koska se on jälleen ajankohtainen. Luin tänään uutisen, joka liittyy suoraan asiaan. Ministeri Paula Risikon ja viranomaisten yhteistyö on johtamassa lisääntyvään valvontaan ja ilmiantoyhteiskunnan laajenemiseen. Suomi on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Jytky, Brexit, Trump, jatkoa on tämänkin uutisen valossa luvassa. Vallanpitäjät ja viranomaiset eivät ole ottaneet opikseen, päinvastoin.

Kun ihmisoikeuksia kirjataan lakiin, oikeudet ovat toisinaan ristiriidassa. Sananvapaus on demokratian edellytys. Ilman vapautta ilmaista mielipiteitä ja ajatuksia elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi mahdotonta; moniarvoista yhteiskuntaa ei olisi.

Lyhyesti sanoen sananvapaus on nykyajan keskustelevalle demokratialle ja ihmisoikeuksille rakennetun hyvinvointivaltion tärkein peruskivi. En lähde tässä määrittelemään termiä enkä lukemaan lakia, koska oletan lukijan ymmärtävän sananvapauden periaatteen ja sen, miksi se on nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa perustuslakiin tai vastaavaan asiakirjaan kirjattu.

Demokratiaan kuuluu olennaisena osana vähemmistöjen suojeleminen enemmistön ja toisten vähemmistöjen tyrannialta sekä vihanlietsonnalta. Tähän sisältyy uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa ja harjoittaa tai olla tunnustamatta uskontoa. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy Suomen rikoslain mukaan, jos

"julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta".

Vähemmistöjen suojelun ohella demokratia on tietenkin todellista kansanvaltaa, koska äänestäjien valtuuttama eduskunta säätää lait. Enemmistö voi haluta lakeja, jotka suojelevat juuri heidän pyhinä pitämiään asioita toisin ajattelevien arvostelulta. Tästä aiheutuu väistämättä konflikti sananvapauden ja uskonrauhan välillä.

Uskonrauha ja jumalanpilkan kielto ovat esimerkki kristityn enemmistön aikoinaan säätämästä laista, jota vähemmistöt ja niiden suojelijat nyttemmin käyttävät usein hyväkseen kieltääkseen uskontonsa arvostelun ja jopa taiteen, jossa uskontoa käsitellään vähänkin ironisella, satiirisella, loukkaavalla tai ylipäätään negatiivisella tavalla.

Myös elinvoimaiselle kulttuurille sananvapaus on välttämätöntä. Ilman rohkeaa, uusia latuja avaavaa taidetta, tiedettä, kulttuurikritiikkiä sekä dynaamista mielipideilmastoa kulttuuri näivettyy ja pysähtyy. Älymystön roolille sananvapaus on luonnollisesti tärkein tekijä, koska ilman sananvapautta ajattelija ei saisi mielipiteitään julkisuuteen. Tässä internet on edistänyt asioita huomattavasti. 

Jokainen voi pitää ilmaista internetpäiväkirjaa ja esittää siellä nimellään tai nimimerkillä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Internetin tuomaan nopeaan muutokseen aletaan vasta nyt herätä ja kirjoittajien nauttima täydellinen vapaus sekä erityisesti räväkkä poliittissävytteinen keskustelu näyttävät huolestuttavan erityisesti vallanpitäjiä, viranomaisia ja virkamiehiä. Lakeja halutaan tiukentaa yleisen mielipiteen ohjaamiseksi suvaitsevaiseen suuntaan.

Laajalle levinnyt taipumus itsesensuuriin ja sensuuriin vaikuttaa myös yliopistoihin ja kirjakustantamoihin. Eräitä arkaluonteisia teoksia ei haluta julkaista ja jos julkaisemiseen on päädytty, teoksiin olennaisesti kuuluvia osia on jätetty pois vähemmistöjen loukkaamisen pelossa. Näin kävi esimerkiksi Yalen yliopistopainossa, joka ei uskaltanut sisällyttää Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvia niistä kertovaan tieteelliseen teokseen. Taidettakin on siistitty, jopa sensuroitu. Yhdysvalloissa Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa sana 'neekeri' on korvattu sanalla 'orja'.

Julkisuudessa on kaikesta huolimatta noin kymmenen viime vuoden aikana noussut esiin yhtäältä kärkevä uskontokritiikki pilakuvien, sarjakuvien, kirjojen, näytelmien, oopperoiden, elokuvien ja erilaisten tempausten muodossa, sekä toisaalta uskonnollisten ryhmien enemmän tai vähemmän vihamieliset reaktiot harjoitettuun uskontokritiikkiin. Viime kädessä näissä tapauksissa kyse on ollut nimenomaan uskontokritiikistä tai vähintään uskonnollisen vallankäytön sekä arveluttavan perinteen kyseenalaistamisesta, ei loukkaamisesta loukkaamisen vuoksi. On selvää, että eriävä mielipide loukkaa väistämättä sellaisia, jotka ovat asiasta toista mieltä, ja mitä tunteenomaisemmin yksilö vakaumukseensa tai kantaansa suhtautuu, sitä herkemmin hän sen kyseenalaistamisesta närkästyy.

Tarkastelen seuraavassa muutamia esimerkkitapauksia sekä Suomesta että ulkomailta, jotka kaikki ovat saaneet runsaasti huomiota mediassa. Tapaukset ovat aiheeni kannalta keskeisiä ja osoittavat mielestäni kiistatta huolestuttavan trendin, jota edellä jo sivusin. Esitän tarkastelun ohessa joitakin henkilökohtaisia huomioita ja ajatuksia liittyen näkökohtiin, joita suomalainen media ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan. Etenen aikajärjestyksessä, vanhimmasta tapauksesta tuoreimpaan.

Saatanalliset säkeet ja älymystön pelkuruus

Vuonna 1989 Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini julisti kuolemantuomion brittikirjailija Salman Rushdielle teoksesta Saatanalliset säkeet. Kirjassaan Rushdie esittää islamissa pyhänä pidetyn profeetta Muhammadin humoristisella tavalla ja kyseenalaistaa ironisesti islamin syntyä koskevia kertomuksia. Teos on fantasiapainotteinen veijaritarina, satiiri, jonka sivuteemana tekijä tarkastelee islamin syntyä ja uskonnon alkuaikojen tapahtumia. Tämä oli liikaa joillekin muslimeille, jotka kirjan julkaisun jälkeen mellakoivat murhasivat Rushdien teoksen japanilaisen kääntäjän. Muitakin kääntäjiä eri puolella maailmaa yritettiin tappaa, mutta he selvisivät nipin napin. Rushdie on joutunut piileskelemään kuolemantuomionsa julistamisesta saakka.

Eräs kristitty tuttavani puolestaan on sitä mieltä, että Saatanallisissa säkeissä Rushdie oikeastaan markkinoi islamia länsimaisille lukijoilleen hauskalla, viattomalla ja kepeällä tavalla. Tuttavani pitää tästä syystä teosta hieman kyseenalaisena. Tässä näkyy, miten eri tavalla yksilö suhtautuu uskonnolliseen satiiriin, riippuen siitä, onko kyse omasta vai vieraasta uskonnosta. Pilailun kohteen ollessa etäinen satiiri saatetaan kokea jopa uskonnon mainoksena.

Mediassa Saatanallisten säkeiden aiheuttama kohu on noussut toistuvasti esiin, viimeksi vuonna 2007, kun Englannin kuningatar aateloi Rushdien. Muslimivaltiot paheksuivat tätä yleisesti ja useassa islamilaisenemmistöisessä maassa mellakoitiin jälleen kerran.

Mitä tulee Khomeinin kuuluisaan fatwaan, meillä länsimaissa julkisuudessa Rushdieta paheksuttiin kirjan noustua otsikoihin tavalla, joka oli lähes myöntymistä uhkailijoiden vaatimuksiin. Rushdien uskontokritiikki satiirin ja ironian keinoin muuttui siis tavallaan tosielämän satiiriksi, koska valitettavan moni länsimainen uskonnollinen auktoriteetti ja niin sanottu intellektuelli oli valmis tuomitsemaan kirjailijan Khomeinin tapaan. Heidän mielestään Rushdie vain sai mitä ansaitsi. 

Myöhemmin samanlainen suhtautuminen on leimannut länsimaisia julkisia reaktioita huumorin ja ironian keinoin harjoitettavaan uskontokritiikkiin. Onneksi vainottujen kriitikkojen puolustajiakin on noussut esiin, yleensä itsekin vainon kohteeksi joutuneita.

Koska eräät muslimit vaikuttavat olevan hyvin herkkänahkaisia uskontonsa suhteen, länsimaissa on syntynyt varovaisuuden, pelon ja nöyristelyn kulttuuri, jossa niin sanottu älymystö, uskonnolliset johtajat sekä poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten liehittelevät väkivallalla uhkailevia uskonnollisia fanaatikkoja suvaitsevaisuuden ja uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun nimissä. Uskontokriitikot ja aidosti kriittiset älyköt ovat siis tällä hetkellä selkeästi vaaranalaisin vähemmistö ja heidän rohkeuttaan jatkaa kritiikkiään täytyy vain ihaillen kunnioittaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että lähes kaikki, elleivät jopa kaikki, menneisyyden uskontokriitikot ja uskonnollisten dogmien kyseenalaistajat ovat nyttemmin historian arvostamia henkilöitä. Myös vaikkapa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustajahahmojen voidaan katsoa kyseenalaistaneen useita oman aikansa uskonnollisia dogmeja, perinteitä ja tapoja – usein vieläpä satiirin ja ironian keinoin. Ilman menneisyyden uskontojen arvostelua ja suoranaista ivaa nykyajan uskovilla ei olisi uskontojaan, joiden nimissä loukkaantua.

Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat

Tanskalaisessa Jyllands-Posten lehdessä syksyllä 2005 julkaistujen Muhammad-pilakuvien tapaus valottaa erinomaisesti edellä luonnostelemaani tilannetta.

Kuvat tilattiin alunperin, koska Tanskassa oli käynyt ilmi, etteivät taiteilijat uskaltaneet lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadin elämästä kertovaa lastenkirjaa. Jyllands-Posten päätti testata, onko islam todella näin merkittävä uhka länsimaiselle sananvapaudelle. Testi onnistui – islam on erittäin suuri uhka sananvapaudelle kaikkialla.

Länsimaissa reaktio pilakuvamellakoihin oli odotettu. Poliitikot, kantaaottava ”älymystö” ja uskonnolliset johtajat nöyristelivät islamia ja paheksuivat voimakkaasti pilakuvia. Pelättiin iskuja Suomessakin. Pilakuvia ei julkaistu lehdissä, vaikka ainoa keino lopettaa raivostuneiden muslimien uhkailu tuossa tilanteessa olisi ollut julkaista pilakuvat kaikkien länsimaisten lehtien etusivulla samana päivänä. Joukkovoimaa voi käyttää rauhanomaisestikin, kuten mahatma Gandhi opetti. Kuvien julkaisu kaikissa lehdissä olisi ollut selkeä ja ryhdikäs viesti rähiseville fanaatikoille ja tuohtuneille muslimijohtajille sekä -poliitikoille (usein nämä ovat sama asia): Me emme taivu uhkailun edessä.

Mitään tällaista ei nähty – vain muutama rohkea lehti julkaisi pilakuvat ja sai palkinnoksi uhkailua sekä paheksuntaa.

Suomessa pilakuvat julkaisi jokunen internetkirjoittaja ja Suomen Sisu -niminen kansallismielinen järjestö. Sisun julkaistua pilakuvat internetsivuillaan pääministeri Matti Vanhanen pyysi sitä anteeksi muslimimailta Torinon talviolympialaisissa. Vähän tämän jälkeen Ville Ranta piirsi aiheesta sarjakuvan, jossa profeetta Muhammad esiintyy naamari päässä ja pelottelee sarjakuvapiirtäjää. Lopussa käy ilmi, että sarjakuvapiirtäjä ei suinkaan vihaa ja halveksi islamia, vaan arvostelee purevasti Matti Vanhasta, Erkki Tuomiojaa ja presidentti Tarja Halosta, jotka kukin tahollaan nöyristelivät islamin edessä sananvapauden kustannuksella. Tuomioja, joka tuolloin toimi ulkoministerinä, on sittemmin Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa ateistiksi tunnustautuessaan julkisesti kertonut häpeävänsä pilakuvajupakan aikaista sananvapauden vastaista käytöstään.

Rannan sarjakuva piti julkaista pienessä Kaltio-kulttuurilehdessä. Lehden internetsivuilta se vedettiin nopeasti pois ja painetussa lehdessä sitä ei julkaistu suunnitelmien mukaan. Ranta erosi lehden palveluksesta ja häntä alusta saakka tukenut päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin.

Muita vastaavia tapauksia

Itse paavi Benedictus XVI sai vähän pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan. 

Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja hiljattain muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen. 

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. 

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. 

Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Hiljattain yhdysvaltalainen Southern Poverty Law Center lisäsi Hirsi Alin ja brittiläisen reformistimuslimi Maajid Nawazin muslimivastaisten ekstermistien listalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestön mielestä naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia puolustavat entiset tai nykyisetkin muslimit voivat syyllistyä muslimivastaiseen kiihotukseen. En mene tässä tarkemmin tämän käsityksen ongelmiin vaan linkitän Douglas Murraynkirjoitukseen, jossa on sanottu kaikki olennainen.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava hollantilaispoliitikko Geert Wilders on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Wilders on jälleen vuonna 2016 joutumassa Hollannissa oikeuteen islamvastaisten näkemystensä vuoksi ja hänen puolueensa nauttii tällä hetkellä gallupeissa ennätyssuosiota.

Jussi Halla-ahon syyte, tuomio ja moraalirelativismin hylkääminen

Suomessa on nähty vastaava ilmiö. Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai 25.8.2009 Helsingin käräjäoikeudessa sakkotuomion internetkirjoituksestaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Halla-ahon tuomio tuli siitä, että hän kutsui kirjoituksessaan profeetta Muhammadia pedofiiliksi ja islamia pedofiiliuskonnoksi. Tuomio vahvistettiin hovioikeudessa, jonka jälkeen sekä tuomittu että syyttäjä halusivat viedä jutun korkeimpaan oikeuteen. Tätä kirjoittaessani asian käsittely on vielä kesken.

On tietenkin ilmeistä, että islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Joka tapauksessa ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä pitää toki voida arvostella – myös kärkevästi, satiirin keinoin. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan rikos. Lisäksi se on moraalisesti tuomittavaa ainakin kaikkialla länsimaissa.

Profeetta Muhammad ei uskonnon perustajana voi olla inhimillisen arvostelun yläpuolella, koska yleismaailmallisen ihmisoikeuskäsityksen ja etiikan mukaan kulttuurirelativismiin nojaava moraalirelativismi on virhepäätelmään perustuva oppi. Lyhyesti sanoen relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, koska jos relativismi olisi totta, se ei olisi relativismia vaan absolutismia. Näin ollen kaikkia inhimillisiä moraalikysymyksiä voidaan tarkastella nykyajasta ja -moraalista käsin, toki aikaan ja paikkaan liittyviä vieraita perinteitä sekä tapoja ymmärtämällä, mutta niitä hyväksymättä, mikäli ne mittapuumme mukaan ovat moraalisesti tuomittavia.

Vastaavasti jos relativismi olisi totta, kukaan ei voisi arvostella ketään. Jos emme saa pilkata tai arvostella profeetta Muhammadia, eivät islaminuskoiset saa pilkata tai arvostella lehdistön- ja sananvapauttamme sekä taipumustamme uskonnollisten auktoriteettien kyseenalaistamiseen. Samoin länsimainen islaminystävä ei voisi arvostella Geert Wildersiä, koska Wildersin harjoittama politiikka ja provosointi kuuluu hänen alakulttuurinsa tapoihin. Koska relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, jonka soveltaminen käytännön tapauksiin vieläpä johtaa absurdeihin tuloksiin, se on virhepäätelmä. Relativismi pitää siis hylätä.

Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli islamilaisen perimätiedon mukaan kuusivuotias kun profeetta nai hänet ja yhdeksänvuotias, kun Muhammad vei avioliiton loppuun saakka eli otti tytön seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka kuitenkaan eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad yhtyi heihin.

On siis kiistanalaista, voidaanko ja pitääkö profeetta Muhammad luokitella pedofiiliksi. Profeetan seksuaalipatologinen diagnosointi on joka tapauksessa mahdotonta jälkikäteen. Selvää on kuitenkin se, että ottaessaan Aishan seksuaalisesti Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksille perustuva nykymoraali pitää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä yksiselitteisesti rangaistavana ja nykymaailmassa, ainakin ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, profeetta Muhammad varsin todennäköisesti tuomittaisiin oikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdottomaan vankeuteen.

Vastaavia tapauksia on Suomessa oikeudessa tälläkin hetkellä. Tätä kirjoittaessani syytettynä ovat muuan lestadiolaisvaikuttaja ja tämän sukulaismies. Myös katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä on paljastunut törkeitä lasten hyväksikäyttötapauksia, joita kaikkialla paitsi katolisen kirkon piirissä Vatikaanissa yleisesti paheksutaan.

Kaikissa näissä tapauksissa tuomion pitäisi käsittääkseni olla ehdoton vankeusrangaistus ja kohtalaisen pitkä. Ja mikäli profeetta Muhammad olisi syyllistynyt tekoon toistuvasti, kuten olettaa saattaa, kyseessä olisi jo törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Oli asian laita miten tahansa, Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin islamista kokonaisuutena ajattele. On mielestäni epäoikeudenmukaista, jos ihminen ei saa ajatella asioista eri tavalla kuin minä, ja vielä epäoikeudenmukaisempaa, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Kuten otsikosta ilmenee, Halla-aho on kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille. Illman tunnetaan siitä, että hän puuttuu herkästi internetkirjoittajien sananvapauteen. Hän sai vuonna 2008 kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland -EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden sekä yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

"Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä."

Illman pyrkii kitkemään internetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on utopistinen ja keinot, joilla kansaa yritetään pakkosivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.


Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön Halla-ahon provokatiivisesta kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat käsittääkseni syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän ilmeisesti takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka poliittisella vastapuolella oleva voi helposti omien käsitystensä pohjalta luokitella rasismiksi, vääristelyksi, panetteluksi ja vihanlietsomiseksi.

Halla-aho kuitenkin päättyi syytteeseen humoristisesta provokaatiostaan Mika Illmanille. Mutta myöskään kärjistämisen, provokaation, rasismin, vääristelyn, panettelun, rankkojen yleistysten tai leimaamisen käyttäminen keinoina hankkia poliittista kannatusta eivät mielestäni kuulu oikeussaliin. 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on pykälänä lisäksi täysin mielivaltainen, niin kauan kuin vaikkapa perussuomalaisia, kokoomuslaisia tai oikeistoliberaaleja saa vapaasti leimata rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai natseiksi.

Sananvapaus mahdollistaa esitettyjen retoristen keinojen arvostelemisen ja se riittää. Rikoslaissa on aivan muita kohtia, joita voi tarvittaessa käyttää, kuten rikokseen yllyttäminen tai kunnianloukkaus. Näihin Jussi Halla-aho ei tietääkseni ole syyllistynyt.

Onko ikävän tosiasian mainitseminen uskonrauhan rikkomista?

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen, uskonrauhaan liittyvä, siis koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

"Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto."

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti ja ilmeisen satiirisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan”.

Kuten todettua, Muhammad yhtyi Aishaan tämän ollessa vain yhdeksänvuotias. Halla-ahon tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapaa, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa. Tämän Halla-aho onnistuu mielestäni loogisesti osoittamaan ja parodia on onnistunut.

Mitä Halla-ahon syytteestä ja tuomiosta seurasi? Hän pääsi vuonna 2011 äänivyöryllä eduskuntaan ja hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän joutui eroamaan puheenjohtajan paikalta vasta kun arvosteli jyrkästi KO:n ratkaisua omassa asiassaan. Sen jälkeen Halla-aho pääsi melkoisella äänimäärällä europarlamenttiin, jossa vaikuttaa tälläkin hetkellä. 

Tätä kirjoittaessani kolme perussuomalaista, joista yksi on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, on joutumassa oikeuteen samantyyppisestä kirjoittelusta kuin Halla-aho aikoinaan. Kaikille kolmelle – Hakkaraisen ohella kyseessä ovat Terhi Kiemunki ja Sebastian Tynkkynen – voimme siis ennustaa poliittista menestystä ja laajenevaa kansansuosiota jatkossakin.


Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Halla-aholla, kuten kenellä tahansa, on oltava oikeus esittää satiirisia sekä kärjistettyjä huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut tämän teemansa kirjoituksessaan ”Täkyjä Illmanin Mikalle” oivallisesti. Kaksoisstandardi on lisäksi Halla-ahon empiirisessä testissä kiistatta paljastunut, joten on todettava Halla-ahon olleen ja edelleen olevan oikeassa.

Räikeänä esimerkkinä kaksoisstandardista voidaan lisäksi mainita, että kun kirjailija Jari Tervo Ajankohtaisen kakkosen syksyn 2010 homoiltaan ja erityisesti kristillisdemokraatti Päivi Räsäseen vihastuneena heitti Raamatun lattialle televisiossa, poliisi ei käynnistänyt edes ennakkotutkintaa. Sen sijaan tosiasian mainitseminen profeetta Muhammadin seksuaalisista mieltymyksistä ja niiden pohjalta satiirisesti tehty looginen yleistys johti lopulta sakkotuomioon. Yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset.

Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, vääristellä, rienata, provosoida ja loukata.

Uskontokritiikki ja logiikka

Halla-ahon tuomio jäi korkeimmassa oikeudessa voimaan ja lisäksi siellä tuli käräjä- ja hovioikeuden päätösten vastaisesti tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Profeetta Muhammadia ja islamia koskevasta osasta tuli samalla ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Nyt ei edes ole Kekkosta armahtamassa kirjailijaa, joka teoksessaan rohkeni pilkata Jumalaa. Tilanne on huolestuttava.

Lisäksi islamilaisten maiden järjestö OIC lobbaa YK:ssa ja EU:ssa vuosi toisensa jälkeen uskonnon halventamisen estävää lainsäädäntöä. Näyttää siltä, ettei heidän tarvitse lobata Irlannissa, Iso-Britanniassa eikä Suomessa.

Valtiovalta on monessa Euroopan maassa kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä ainakin Suomessa tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus ja sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Tästä johtuen on vielä syytä tarkastella lähemmin Halla-ahon tuomion erästä kohtaa. Käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan näin:

"Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa."

Perustelu relativoi eli suhteellistaa teologian, paitsi fideismin, joka jo lähtökohtaisesti hylkää rationaalisuuden. Perustelu siis arvatenkin loukkaa rationaalisia uskovaisia enemmän kuin kaikki Halla-ahon provokaatiot yhteensä. Jos tuomarin mielestä uskontojen kaikki väitteet ovat järkiperustelujen ja logiikan tuolla puolen, hänen on käsittääkseni johdonmukaisuuden nimissä oltava sitä mieltä, että valtaosa kristillistä, juutalaista ja islamilaista teologiaa on käytännössä mahdotonta.

Samoin tuomarista tulee tällaisessa oikeuskäytännössä uskonoppinut tai jopa sellaisen yläpuolella oleva absoluuttinen taho, jolla on yksinoikeus määritellä, mikä uskonnossa on loogista ja mikä suhteellista. Tässä tapauksessa tuomari on siis sitä mieltä, että ”uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.

Kuten aiemmin totesin, relativismi on virhepäätelmä ja sellaisena hylättävä. Tuomarin mielestä relativismi on kuitenkin ainoa tapa suhtautua uskontoon. Näin mikä tahansa uskontoon liittyvä väite on yhtä oikea ja tuomari kumoaa itsensä. Samalla tuomari tietenkin kumoaa Jussi Halla-ahon tuomion perusteet. 

Miten Halla-aho muka voi olla väärässä, jos otetaan kirjaimellisesti tuomioon kirjattu perustelu ”objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista”? Toisin sanoen mikä tahansa suhteellinen totuus käy, mukaan lukien Halla-ahon suhteellinen ja ilmeisen leikkimielinen totuus, jonka mukaan islam on pedofiiliuskonto.

YK, sananvapaus ja uskonrauha

Kansainvälisessä mediassa on viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja myöhemmin yleiskokouksessa.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – vuosia jatkuneesta pyrkimyksestä käytännössä estää islamkritiikki. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, jäsenmaihin lukeutuvat esimerkiksi Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ”ihmisoikeuksista”. Tässä versiossa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamin oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kyseisiä valtioita ei voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista tässä on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma tai ainakaan islamin halventamista, islamofobiaa.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

Muiden järjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

"PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina."

Pakistan ja vähemmistöjen oikeudet

Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä OIC:n pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Ihmisoikeuksia puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta.

Loppupäätelmiä

Islamismin näkyminen mediassa esimerkiksi WTC-iskujen ja Al-Qaidan myötä sekä toisaalta muslimien lisääntynyt muutto länsimaihin ovat saaneet aikaan sen, että uskontokritiikki on noussut pinnalle viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan uudella tavalla. Kritiikin kohteena ei missään nimessä ole ollut pelkkä islam, vaan ylipäätään uskonnolliset käsitykset ja niiden ristiriita rationalistis-humanistisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa. Islam on viime aikoina valikoitunut pääasialliseksi kritiikin kohteeksi juuri siksi, että sen nimissä ihmisoikeuksia on poljettu erityisen räikeästi.

Myös islamilaisessa maailmassa valistuneempi väestö alkaa olla kyllästynyt korruptoituneisiin, itsevaltaisiin ja usein myös teokraattisiin hallituksiin. Kansa on noussut barrikadeille ainakin Iranissa, Tunisiassa, Jemenissä, Jordaniassa, Egyptissä ja Sudanissa. Pitäisikö näissä maissa kapinoivien muslimien sananvapautta rajoittaa, koska heidän kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan valtaapitäviin itsevaltiaisiin, islamisteihin tai toisinaan myösvaltaa de facto käyttäviin vanhoillisiin muslimioppineisiin?

Sitä paitsi sananvapauden rajoitukset vakaumusten suojelemiseksi kääntyvät välittömästi juuri muslimeja vastaan. Tästä on useita esimerkkejä Pakistanin ohella myös Iso-Britanniasta. Kenan Malik esittelee niitä erinomaisessa teoksessaan From Fatwa to Jihad – The Rushdie Affair and Its Legacy (Atlantic Books 2009).

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.
Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole pysyviä, muuttumattomia elementtejä, jotka voitaisiin turvata ainoastaan kirjaamalla ne lakeihin. Näihin vapauksiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa niitä vaikuttavat lainsäädännön lisäksi muun muassa viranomaisten tapa tulkita lakia sekä median omaksumat käytännöt.

Julkinen keskustelu ja tämän tarkastelun alussa mainittu kulttuuridynamiikka edellyttävät jatkuvaa hereillä olemista sananvapauden suhteen. Tällä hetkellä ilmassa on selkeitä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia, erityisesti viranomaisten ja hallituksen taholta.

Sananvapauden säilyminen laajana vaatii jatkuvaa aktiivista koettelua. Yhteiskunnassa, jossa näitä vapauksia ei silloin tällöin testata, niitä ei luultavasti juuri olekaan.


Turku ja Suomen muslimien tulevaisuus

$
0
0
Turun terrori-isku vaikuttaisi tällä hetkellä olevan jihadismia. Poliisi tutkii murhia terroristisessa tarkoituksessa tehtynä, kotietsinnässä on poliisin mukaan löytynyt ideologista materiaalia, joka viittaa tällaiseen motiiviin.

Riippumatta siitä, mitä tutkinnassa paljastuu, jihadismi on rantautunut Suomeen jo vuosia sitten. Suojelupoliisin mukaan maassa on noin 350 jihadistia, joilla on maanalaisia verkostoja. Suomesta on lähtenyt useita henkilöitä, miehiä ja naisia, taistelemaan Isis-järjestön riveihin.

Supon tuoreimmassa uhka-arviossa todetaan näin:


Merkittävimmän terrorismin uhkan Suomessa muodostavat edelleen yksittäiset toimijat tai pienryhmät, jotka saavat motivaationsa radikaali-islamistisesta propagandasta tai terroristijärjestöjen kehotuksista. Näillä henkilöillä on todennäköisesti joko suoria tai välillisiä yhteyksiä radikaali-islamistisiin verkostoihin tai järjestöihin. Suojelupoliisin tietoon on tullut aiempaa vakavampia terrorismiin kytkeytyviä suunnitelmia ja hankkeita Suomessa. Suomesta lähteneitä vierastaistelijoita on noussut erityisesti ISILissä merkittäviin asemiin, ja heillä on laaja suhdeverkosto järjestön sisällä.

Suojelupoliisin terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä on noin 350. Kohdehenkilöiden määrä on kasvanut erityisesti viime vuosina, ja vuodesta 2012 kasvua on noin 80 prosenttia. Radikalisoitumisen sekä uusien verkostojen paljastumisen seurauksena tämänkaltaisen kehityksen arvioidaan jatkuvan. Määrällisen kasvun ohella kohdehenkilöiden sidokset terroristiseen toimintaan ovat yhä suorempia ja vakavampia. Yhä suurempi osa heistä on joko osallistunut aseelliseen konfliktiin, ilmaissut halua osallistua aseelliseen toimintaan tai vastaanottanut terroristista koulutusta.



Moni kuvittelee, että jihadismi on länsimaiden pahin islamiin liittyvä ongelma. Näin ei kuitenkaan ole. Pahin ongelma on se, että osa muslimiväestöstä ei edes halua sopeutua vääräuskoisten tapoihin ja lakeihin. He pysyvät omissa oloissaan, eristäytyvät, slummiutuvat, noudattavat keskenään shariaa ja painostavat toisia muslimeja seuraamaan konservatiivista sunni-islamia. Konservatiivisuuden aste näkyy suoraan erityisesti naisten pukeutumisessa: mitä ankarampi uskontulkinta, sitä enemmän naisesta on peitossa.

Länsimainen oikeusvaltio ihmisoikeuskäsityksineen ei vastaa sitä, mitä konservatiivinen sunni-islam opettaa. Siksi erilaiset järjestöt ja lukuisat imaamit lännessä kannustavat ja suorastaan vaativat muslimeja pysymään omissa oloissaan ja noudattamaan keskenään shariaa, islamin lakia.

Islamissa ei tunneta erottelua maallisen ja uskonnollisen vallan kesken, kuten kristinuskossa. Siksi osa muslimeista ei voi eikä halua sopeutua länsimaisten valtioiden maallisiin käytäntöihin. Ongelma näkyy jo Suomen kouluissakin. Muslimit vaativat tytöille erivapauksia, koska osa opetuksesta on islamin oppien kanssa ristiriidassa.


Sopeutumisen vastustamiseen
liittyen on mainittava kaksi järjestöä, Ikhwan eli Muslimiveljeskunta ja Tablighi Jamaat, joka on erityisen vaikutusvaltainen ainakin Britanniassa ja Ranskassa. Muitakin vastaavia on, mutta nämä kaksi ovat jo vuosikymmeniä tehneet myyräntyötä, joka on pahentanut ongelmia länsimaissa.


Yhdysvalloissa toimii useita vastaavia järjestöjä, joista osa on jäänyt kiinni muun muassa terroristijärjestö Hamasin tukemisesta. Hyväntekeväisyyden varjolla varoja on kerätty itsemurhaterroristien perheille, palkkioksi nuoren uhraamisesta jihadille.

Jihadistinen terrori lännessä lisää muslimivastaisuutta ja jyrkentää jo avautunutta kuilua kantaväestön ja uusien turvapaikanhakijoiden välillä. Ongelma on kuitenkin pieni verrattuna siihen, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat pitkällä tähtäyksellä muuttuvat, kun niissä asuvien muslimien määrän kasvaessa yhä suurempi osa muslimeista eristäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle ja vaatii yhteisöltä konservatiivisen sunni-islamin noudattamista.

Ranskalaistutkija Gilles Kepel on kirjoittanut aiheesta teoksia, joiden antama kuva on varsin pessimistinen. Mikäli päättäjät länsimaissa eivät ota näitä asioita huomioon, islam- ja muukalaisvastaisuus tulee kasvamaan, ei vähenemään. Näin tulee väistämättä käymään myös Suomessa. Eriytymiskehitys on jo alkanut.


Linkkejä:

https://yle.fi/uutiset/3-8494270

http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002765199.html

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/56430/Petaja_Piispanen_Ropponen.pdf?sequence=1


https://en.wikipedia.org/wiki/Tablighi_Jamaat


https://en.wikipedia.org/wiki/Muslim_Brotherhood

https://en.wikipedia.org/wiki/Council_on_American–Islamic_Relations


Kirjallisuutta:


http://www.psupress.org/books/titles/0-271-01313-3.html

http://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674010901

http://press.princeton.edu/titles/10926.html

Article 0

$
0
0
Pentti Linkola – profeetta omalla maallaan

Esseearvio teoksesta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala, 2017)


Riitta Kylänpään tuore Linkola-biografia iski oikeaan saumaan. Julmista jutuistaan tunnetun erakkokalastajan omaehtoinen ajattelu on ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Yhteiskunnalliset kehityskulut, joista Linkola on vuosikymmeniä kirjoittanut, ovat voimistuneet ja muuttaneet muotoaan.

Ajattelijana kalastaja vetoaa ääripäihin, jotka ovat monessa kysymyksessä toistensa ideologisia perivihollisia. Häntä ymmärtävät ja tukevat esimerkiksi yliopistofilosofit, professorit, kirkonmiehet, taiteilijat, kirjailijat, teatteriväki, Helvetin enkelit, vihreät naiset, eläinten ystävät, maahanmuuttokriitikot ja militantit uusnatsit.
     
Linkolassa on sekä henkilönä että ajattelijana kirveellä veistettyä sankariromantiikkaa, joka kiehtoo yli ideologisten rajojen. Lisäksi hänessä on luontaista auktoriteettia, henkistä voimaa, joita ilman profetoiminen olisi huutavan ääni korvessa, tuulessa helisevä vaski.
     
Kylänpään teoksesta selviää, että Linkola oli jo lapsena omapäinen ja kapinallinen. Luonteenpiirteet, jotka tekivät rasavillistä pikku-Pentistä profeetta Linkolan, alkoivat näkyä varhain. Koulussa ne olivat jo selvästi havaittavissa. Linkolan ystävät ja tuttavat kuvailevat häntä herkkänä ja ristiriitaisena persoonana, jonka mielialat saattavat vaihdella jyrkästi. 

Nuoruuden pasifismi käsitellään teoksessa myös, mutta myöhemmän Linkolan jyrkkä käännös väkivallan ja terrorismin ylistäjäksi olisi kaivannut Kylänpäältä tiukempaa otetta, psykologiaa. Useinhan ihminen alkaa vihata sitä, mitä on aiemmin edustanut, ja tämä henkilöhistoriallinen itsensä ylittäminen, ristiriita uuden ja vanhan minän välillä, tuo henkilön näkemyksiin katkeruutta, ivallisuutta, pettymystä ja provokaatiota. Kun Linkola hyökkää voimalla ”rauhassa ja rakkaudessa lilluvien humanistien” kimppuun, hän hyökkää myös entisen pasifistiminänsä kimppuun.
     
Profeetta jakaa kansaa, mutta samalla myös yhdistää vastakkaisia leirejä. Suhtautuminen Linkolaan paljastaa epäjohdonmukaisuuksia ihmisten arvomaailmassa. Ilmiötä on syytä tarkastella hänen elämäkertansa arvostelun yhteydessä.
     
Linkolan tuore elämäkerta on jo herättänyt julkisessa sanassa ja sosiaalisessa mediassa keskustelua, joka liittyy aikamme repivimpiin kysymyksiin: pakolaispolitiikkaan, maahanmuuttoon, markkinatalouteen, terrorismiin, feminismiin, yksilönvapauteen ja ihmisoikeuksiin. 

Koko arvio: PDF (28 sivua).

Sankarit Allahin tiellä

$
0
0
Esseearvio Atte Kalevan teoksesta Jihad ja terrori (Otava, 2018)

Atte Kalevan teos Jihad ja terrori tulee tarpeeseen, sillä aiemmin ei suomeksi ole ollut saatavilla yleistajuista, tiivistä esitystä jihadistisen terrorin perusteista. Kirjan julkistamistilaisuudessa tekijä kertoi, ettei olisi halunnut kirjoittaa yleistajuista kirjaa, mutta kustantaja sai hänet ylipuhuttua. Moni varmasti kiittää kustantajaa mielessään.
     
Niille, jotka ovat englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kautta perehtyneet aiheeseen, pelkkä sisällysluettelon tutkiminen paljastaa, että Kaleva tuntee alan kuin omat taskunsa. Mukana näyttää olevan islamin perusteita ja salafismin keskeisiä vaikuttajia.
     
Salafismi perustuu muslimien käsitykseen hurskaista esi-isistä (al-salaf al-salih). Kalevan mukaan Muhammadin kerrotaan sanoneen, että ”kaikkein hurskaimpia muslimeja olivat profeetan aikalaiset” (48). Termi salafismi tulee tästä.
     
Jihadismi on väkivaltaista salafismia, joka sekin perustuu profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa jäljittelyyn. Medinaan perustettu tarunhohtoinen muslimivaltio laajeni nopeasti eikä se tapahtunut rauhanomaisesti.
     
Islamin profeetta oli myös valtiomies ja sotapäällikkö. Jihadistit jäljittelevät tätä toimintaa, koska profeetta Muhammadin esimerkki velvoittaa hurskaan muslimin niin tekemään.
     
Islamilaisen teologian mukaan Koraanin uudemmat kohdat korvaavat vanhemmat, jos niiden välillä on tulkinnallista ristiriitaa. Tarinan mukaan enkeli Gabriel saneli profeetta Muhammadille Koraanin varhaisemmat säkeet Mekan lähistöllä vuorilla, jolloin Muhammad oli vielä puolustuskannalla ja korosti rauhanomaisuutta. Vasta Medinan kaudella islamin pyhä kirja sai sotaisan ja julman luonteen. Jihadistit nojaavat vahvasti juuri Medinan kauden islamiin.
     
Suurelle yleisölle al-Qaidan perustaja Osama bin Laden on tietenkin entuudestaan tuttu, mutta hänen ohellaan globaalin jihadismin kehitykseen on ollut vaikuttamassa monta muutakin henkilöä. Heidän nimensä löytyvät Kalevan teoksen sisällysluettelosta kuin apteekin hyllyltä.
     
Kirjassaan tutkija esittelee olennaiset asiat salafistisen jihadismin evoluutiosta ja avaa oppisuunnan taustalla olevat keskeiset teologiset ideat. Salafismin teoreetikoista tärkeimmät ovat Ibn Taimiyya (1263-1328) ja Muhammad ibn Abd al-Wahhabi (1703-1792). Nykyjihadismille heidän vaikutuksensa on ratkaiseva.

Johdannossa tutkija avaa omia taustojaan ja teoksensa tavoitteita. Kuten monelle meistä, Kalevallekin vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskut Yhdysvalloissa olivat se ratkaiseva tekijä, joka sai hänet kiinnostumaan islamista ja sen suhteesta terroriin.
     
Teoksellaan Kaleva kertoo haluavansa herätellä kiihkotonta keskustelua aiheesta. Häntä on jo aiemmin syytetty Homma-forumin ja Jussi Halla-ahon myötäjuoksijaksi, mikä on väistämätöntä kun näistä aiheista puhuu ja kirjoittaa.
     
Kirjan alku olisi mielestäni voinut olla diplomaattisempi, mikäli tekijä tosiaan haluaa herätellä maltillista ja kiihkotonta keskustelua. Eräät varsin rohkeat sanavalinnat ja painotukset saavat todennäköisesti tietyllä ennakkoasenteella varustautuneet lukijat kavahtamaan koko aihepiiriä ja toteamaan, että tässäpä on juuri sellainen Homma-forumin salainen agentti, josta olemme varoitelleet. Toisin sanoen johdannon provokatiivisen sävyn myötä Kalevalle varmasti sataa leimoja jatkossakin. Luultavasti tekijää asia ei haittaa, päinvastoin. 


Koko esseearvio (16 sivua) löytyy täältä.

Ars longa, vita brevis

$
0
0
Arvio Senecan teoksesta Elämän lyhyydestä (suomentanut Juhana Torkki; Otava, 2018).

Onko omahyväisyys pahe? Jos on, ovat Seneca ja muut stoalaiset eittämättä jonkin verran paheellisia. He korostavat jatkuvasti hyveellisyyttään vertaamalla itseään paheellisiin ja näin ollen syyllistyvät omahyväisyyteen. Erityisesti Seneca.

Kirjailija, teologian tohtori ja puhekouluttaja Juhana Torkki on suomentanut roomalaisfilosofi Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eKr – 65 jKr.) kolme lyhyttä tutkielmaa, joista aiemmin vain yksi on ollut saatavilla suomeksi, nimittäin teoksen päättävä Johdatuksesta, jonka K.P. Kalliovaara käänsi vuonna 1928 Karistolle. Ohut kirjanen on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus. Nyt tekstin saa taas suomeksi ja käännös on vieläpä erinomainen.

Senecalta on aiemmin käännetty myös lyhyt valikoima kirjeitä (suom. Hemminki Karjalainen; A.W. Leinosen kirjapaino, 1910) sekä kaikki kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen; Basam Books, 2011). Oikarisen Kirjeet Luciliukselle -järkäle on kulttuuriteko.

Keskeisiä tekstejä löytyy myös J.A. Hollon kääntämästä oivallisesta valikoimasta Tutkielmia ja kirjeitä (WSOY, 1964). Myös tämä kirja on keräilyharvinaisuus.

Näiden teosten ohella filosofilta on suomennettu tutkielma Suuttumuksesta, joka löytyy Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittamasta artikkeli- ja tekstikokoelmasta Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus, 2004). Suuttumuksesta -tutkielman on kääntänyt mainittu Kaukua. 

Käsillä olevan Torkin suomentaman valikoiman nimitutkielma Elämän lyhyydestä ja katkelma Joutilaisuudesta poikkeavat Johdatuksesta-tutkielmasta aiheensa puolesta, mikä on monipuolisuuden kannalta hyvä asia. Käännöksen kieliasu on nykyaikainen ja selkeä. Lukeminen on silkkaa nautintoa, mitä Seneca saattaisi hieman paheksua. 

Kirja on pienikokoinen ja kulkee mukavasti mukana vaikka taskussa (tämän kirjoittaja on niin sanotun vanhan liiton edustaja eikä harrasta e-kirjoja). Lyhyttä elämäänsä kannattaa käyttää hyödyllisesti Elämän lyhyydestä -teoksen lukemiseen vaikkapa bussi- tai junamatkoilla. Jokaisella sivulla on niin paljon viisautta, että kirja kannattaa välillä laittaa takaisin taskuun ja sulatella lukemaansa ohikiitäviä maisemia katsellen.

Kun maisemaa vertaa aikaan, ymmärtää helposti, kuinka nopeasti se karkaa ulottuviltamme. Juuri äsken tuossa oli niitty, metsikkö, pelto tai punainen mökki tien vieressä, nyt niistä ei näy jälkeäkään.

Muitakin stoalaisia klassikoita on saatavilla suomeksi, joten jos matka on pitkä, taskuun tai laukkuun voi saman tien pakata vaikkapa Marcus Aureliusta (121–180) ja Epiktetosta (55 – n. 135). Epiktetos ei tosin mahdu taskuun, ei erillisenä eikä mainitussa Gaudeamuksen Stoalaisuus-kokoelmassa.

Myös Marcus Aurelius on suomennettu kahdesti, jälkimmäinen, vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt Marke Ahosen käännös on ylittämätön. Taskun on oltava tilava ja kestävä: kirja on paksu, asia painavaa.

Antikvariaatista saattaa hyvällä onnella löytyä Epiktetoksen Käsikirja ja keskusteluja (valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila; Otava, 1978). Näistä Käsikirja siis löytyy myös Stoalaisuus-teoksesta uutena käännöksenä.

Jos stoalaisuus ei ole entuudestaan tuttua, Seneca on kenties paras tapa tutustua siihen. Seneca harvemmin menee teksteissään käytännöllisen elämäntaidon tuolle puolen, monimutkaiseen teoriaan. Juuri helppo sovellettavuus arkeen tekee hänen teksteistään ajattomia. Käsillä oleva valikoima Elämän lyhyydestä on mainio tapa ottaa selvää näistä opetuksista.

Siinä missä Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät viisasta ajankäyttöä, Johdatuksesta menee syvemmälle elämän perustuksiin. Seneca tutkii teoksessa kohtalon meille asettamia koettelemuksia.

Miksi nimenomaan hyvät ihmiset joutuvat kärsimään? Kyse on karaisemisesta: jos sinua ei ole testattu, et voi tietää, oletko jalosta puusta veistetty. Jumala koettelee suosikkejaan, on Senecan viesti. Tämä voi lohduttaa ihmistä, jos hän uskoo jumaliin tai kohtaloon. Muiden kohdalla se saattaa johtaa tarpeettomaan itsekorostukseen ja kärsimyksen romantisoimiseen. Karaistumisen voi kuitenkin saada aikaan ilman omahyväisyyttäkin. Taistelijaksi ei synnytä vaan kasvetaan.

Elämän lyhyydestä on tutkielmana erityisen ajankohtainen, koska aikaamme leimaa viihteellisyys, turhamaisuus ja loputon kiire. Senacan mielestä lyhyt elämä olisi järkevää käyttää hyveiden opiskeluun, siis filosofiseen pohdiskeluun ja nimenomaan stoalaisuuteen. Hän paheksuu voimakkaasti julkisia huveja, rikkautta, juopottelua, irstailua ja mässäilyä.

Joku voisi ajatella, että Seneca on vanha nalkuttava moralisti, jonka muista tiukkapipoista erottaa vain se, että hän osaa kirjoittaa. Moni on historian saatossa näin ajatellutkin: Senecaa pidetään usein tekopyhänä moraalisaarnaajana, joka ei edes itse elänyt kuten opetti. Hän oli jo omana aikanaan huonossa maineessa. Torkki mainitsee tämän tosiasian esipuheessaan, joka on aiheita selventävien ja kommentoivien alaviitteiden tapaan oivallinen.

Stoalaisessa hyve-etiikassa on kieltämättä paljon sitä, mitä filosofi David Hume (1711–1776) sattuvasti kutsui munkillisiksi hyveiksi. Näillä hyveillä ei ole muuta tarkoitusta kuin se, että niiden omistaja voi kehuskella niillä itselleen ja muille, rypeä omassa erinomaisuudessaan. Tällaiset hyveet ovat edelleen suosittuja.

Seneca kuvailee usein teksteissään sitä, miten viisas on jumalaa lähellä tai melkein jumala itsekin. Tämä ei edellytä suvaitsevaisuutta, empatiaa eikä sääliä. Päinvastoin: stoalainen viisas ei tunne sääliä tai jos tuntee, tukahduttaa sen, koska kaikki riippuu kohtalosta ja siihen viisaan on tyydyttävä.


Tämä kuulostaa varmasti monen nykylukijan korvissa kolkolta ja kolkkoa se onkin. Moraali perustuu empatiaan eli kykyyn samastua kärsivään olentoon. Stoalaiset taas periaatteessa kieltävät kärsimyksen; heille onnellisuus on yksilön tahdosta kiinni.

Mikään ei voi onnellisuutta horjuttaa, ei edes kärsimys, jos ja kun viisas oivaltaa maailmankaikkeuden järjestyksen ja oppii elämään sen mukaan. Hyveellisesti eläminen tekee ihmisen onnelliseksi. Senecan mielestä onneton on se, joka ei ole onnettomuutta koskaan kokenut. Onnettomuudet pitää voittaa ja ymmärtää, että ne ovat hyödyllisiä. Kärsimys jalostaa.

Johdatuksesta-tutkielmassa Seneca ylistää varhaisempaa stoalaista, Cato nuorempaa (n. 95–46 eKr.), jonka elämä on muodostunut suorastaan tarunhohtoiseksi esikuvaksi koulukunnan myöhemmille edustajille. Cato taisteli viimeiseen saakka Julius Caesaria vastaan ja kaatui lopulta saappaat jalassa, oman käden kautta.

Stoalaiselle, kuten Japanin samuraille, itsemurha oli kunniallinen ja miehekäs tapa lähteä. Jos toivoa ei ollut, tai jos sairaus oli liian paha, itsemurha oli viisas valinta. Se, mitä nykyään pidetään häpeällisenä ja kiusallisena, ja jonka eduskunnan enemmistö äskettäin kielsi parantumattomasti sairailta, on vanhakantaisessa soturimoraalissa suoranainen velvollisuus. Eutanasia: hyvä kuolema.

Senecan kuvaus Catosta on jykevä: 
”Jos ylijumala Jupiter haluaisi luoda katseensa maan päälle, en totisesti keksi, voisiko hänelle löytää mitään tämän kauniimpaa näytettävää: Cato, jonka puolue on pirstottu useammin kuin kertaalleen, seisomassa keskellä tasavallan raunioita, yhä ylväästi ja pystypäin” (90). 

Taisteltuaan loppuun saakka julmaa tyrannia vastaan Cato suoritti velvollisuutensa: hän ei suostunut antautumaan Caesarille. Seneca itse teki samoin, kasvattinsa keisari Neron käskystä (kuvaus Senecan itsemurhasta löytyy Tacituksen teoksesta Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto; neljäs painos, WSOY 2001, 453-456).

Cato saa Senecalta suitsutusta myös Tutkielmia ja kirjeitä -teoksen avaavassa Viisaan ihmisen mielenlujuudesta -tekstissä. Siinä filosofi ylistää jylhää miehisyyttä ja karaistuneisuutta. Cato toimii tutkielmassa paradigmaattisena esimerkkinä stoalaisesta viisaasta, tai peräti ”voi muuten ehkä olla meidän esimerkkiämme parempikin” (mt., 12).

Seneca vertaa eräässä kirjeessään Luciliukselle elämää sotapalvelukseen. Stoalaisuus onkin pitkälti ankaraa sankariromantiikkaa, jossa vasta koettelemusten kautta saavutettu äärimmäinen kovuus tekee miehen. Se on aristokraattista par excellence, sitä, mitä Friedrich Nietzsche (1844–1900) keksi nimittää herramoraaliksi.

Tutkielmassaan Viisaan ihmisen mielenlujuudesta Seneca kiteyttää ideaalin: ”Katso sinä siis viisaan kuuluvan niiden miesten luokkaan, jotka ovat pitkäaikaisella ja uskollisella harjoituksella tulleet niin väkeviksi, että he kestävät ja uuvuttavat kaikki vihamieliset hyökkäykset” (Teoksia ja kirjeitä, 16).

Stoalaisuudesta on toki myös käytännön hyötyä, jos sillä malttaa olla retostelematta ja opiskelee perusasiat huolella. Harjoitusta se kylläkin vaatii, kuten mikä tahansa taito.

Vastoinkäymisten ja tuskien kestäminen helpottuu stoalaisin metodein: tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Asenne ratkaisee. Tämä opetus on Elämän lyhyydestä -tutkielman keskeinen anti ja Joutilaisuudesta-katkelma täydentää sitä. Erityisesti se nousee esiin Johdatuksesta-tekstissä. Elä kuin joka päivä olisi viimeisesi, ota siitä kaikki irti: Carpe diem. Älä haaskaa aikaasi joutavuuksiin.

Stoalaisen kohtalouskon sisäistämisestä seuraa se, ettei enää kiukuttele asioille, joille itse ei voi mitään. On opeteltava tunnistamaan sellaiset asiat, joihin voi ja ei voi vaikuttaa. Ne asiat, joihin voi vaikuttaa, kuuluvat moraalin alueelle ja ne pitää tietenkin tehdä mahdollisimman hyvin.

Muilla asioilla ei ole moraalin kannalta merkitystä, niiden nimi on stoalaisessa ajattelussa adiafora. Nämä yhdentekevät asiat vain tapahtuvat, joten niistä on turha kiukutella tai niitä on mieletöntä harmitella. Ne eivät ole hyveellisiä tai paheellisia.

Yhdentekevistä asioista voidaan nostaa esiin terveys, koska stoalaisten mukaan siihen ei voi vaikuttaa. Nykykäsityksen mukaan stoalaiset olivat tässä osittain väärässä, koska terveillä elämäntavoilla on merkitystä. Toki stoalaiset käytännössä tekivät juuri näin, koska he pidättäytyivät nautiskelusta. Myös Seneca mainitsee asian ohimennen: viisas ei turmele itseään tai vahingoita terveyttään vasiten.

Elämän lyhyydestä korostaa hyvin elämisen taitoa, siis valintoja, jotka johtavat viisaaseen ja samalla terveelliseen elämään. Ihmisen ei ole hyvä paeta itseään laumaan, kiireeseen, nahisteluun ja hössöttämiseen. Sen sijaan hänen pitäisi opetella viihtymään yksin ja kasvattaa itseään.

Seneca kirjoittaa (40): ”Helppoa on käyttää omaisuutta, vaikka kuinkakin niukkaa, jos sen määrä tunnetaan tarkasti. Huolellisemmin on varjeltava sellaista, josta et tiedä milloin se loppuu.”

Haaskattua aikaa et saa koskaan takaisin. Käytä aikasi siis niin viisaasti kuin suinkin. Älä lahjoita sitä ilmaiseksi muille. Opiskele: harjoittele päivittäin elämään hyvin.

Koko elämäntapa on mahdollista rakentaa tälle perustalle. Se vaatii itsekuria. Jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen pitää tehdä töitä. Sotilaallisuus ei tee kenellekään pahaa, kunhan muistaa, että maltti on valttia. Kun etenee pienin askelin, ei tule vaadittua itseltään mahdottomia.

Senecalle ja muille stoalaisille viisaan elämä on elämää luonnon mukaan. Järki on koulukunnan oppien mukaan luonnon perimmäinen olemus, logos. Viisaan tahto on sopusoinnussa luonnon, so. järjen kanssa. Kun tämän oppii ja toteuttaa sitä käytännössä, elää hyveellistä elämää.

Harkinta ja opiskelu johtavat terveelliseen, luonnonmukaiseen elämään. Tämä ei tarkoita nykyajan vihreää elämäntapaa vaan elämää järjen mukaan. Stoalaisuus edellyttää jatkuvaa harjoitusta, askeesia, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Viisaus ja kurinalaisuus vaativat jatkuvaa työtä.

Joskus kuitenkin vakava tai vähemmän vakava sairaus iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti ja harjoittaisi kuinka ankaraa itsekuria. Silloin kohtalon iskua kannattaa ajatella adiaforana ja opetella suhtautumaan siihen mielentyyneydellä. Kuten nykyään sanotaan, sairauden kanssa pitää oppia elämään.

Nietzschen lentävä lause, joka on levinnyt yleiseen käyttöön, tiivistää asenteen oivallisesti: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Aforismin otsikko on ”Elämän sotakorkeakoulusta”. Nietzsche tunsi stoalaiset kuin omat tuskansa.

Myös kroonisesti sairas voi elää hyvää elämää ja siinä taidossa Seneca – tai Nietzsche – on oiva opettaja.

Arkiset vaivat, hyttysten ininä, ikävät ihmiset ja huono sää eivät vaivaa niin paljon, jos omaksuu stoalaisen asenteen. Kolotukset ja vastoinkäymiset unohtuvat nopeasti, kun opettelee niin sanotun kontrafaktuaalisen metodin. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, joten mikäs tässä on ollessa.

Ei siis kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ajatella, että tulipa oltua typerä, vaan pikemminkin olla onnellinen siitä, ettei tullut toimittua vielä harkitsemattomammin. Viisas ei jää oman menneisyytensä tuleen makaamaan vaan katsoo aina eteenpäin, päivän kerrallaan. Tarvittaessa tunnin, minuutin, sekunnin.

Vaikean sairauden yllättäessä voi olla kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle, jos sairauteen saa olennaista helpotusta, ja pohtia, kuinka huonosti asiat olisivat olleet vielä jokunen vuosikymmen sitten, kun hoitoa ei ollut saatavilla. Kaikista kohtalon iskuista voi toipua, jos tätä ajattelutapaa oppii soveltamaan arjessa. Ainoastaan kuolemalta ei voi pelastua.

Sama metodi löytyy kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Se on ainoa terapiamuoto, jolle on saatu empiiristä vahvistusta. Kaikissa muissa terapioissa varsinainen vaikuttava tekijä on arvoitus: vain se tiedetään, ettei terapian taustalla oleva teoria vaikuta.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia painottaa sellaisten asioiden tekemistä ja sellaiseen toimintaan keskittymistä, joista nauttii, jos nyt vaikkapa vaikeassa depressiossa jostain ylipäätään pystyy nauttimaan. Jos pystyy, kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista irtoaa edes mielihyvän rippeitä. Pienikin voitto on voitto, ja elämänlaatu nousee kummasti, kun oppii voittamaan pieniä taisteluja yhden kerrallaan.

Alunperin filosofia onkin ollut myös psykoterapiaa ja nimenomaan elämäntaitojen opiskelua. Vanhaa viisautta kannattaa hyödyntää edelleen.

Stoalaisuudessa kohtuullisuus ei välttämättä ole hyve. Kysymys on usein joko-tai-ajattelusta. Nautinnot ovat pahoja, vaikka oikeassa elämässä maltilla harrastettu nautiskelu eittämättä lisää elämänlaatua.

Aristoteleen eudaimonia, hyvä elämä, on tässä suhteessa hyve-eettisesti realistisempi ja kannatettavampi päämäärä: mieluummin kohtuullisuus nautinnoissa kuin ankara itsensä kieltäminen. Hyvä elämä tarkoittaa elämän kokonaisuutta, johon eri hyveiden viisas soveltaminen johtaa.

Kuolinvuoteella voi itse kukin miettiä, elikö hyvän elämän, tekikö sitä, mitä oikeasti halusi, ja oliko hyvä lähimmäisille ja armelias vihollisilleen. Sitä kannattaa tosin miettiä jo nyt. Juuri nyt.

Järkevästi eläminen nostaa myös sukulaisten ja ystävien elämänlaatua. Miksei myös vihollisten.

Stoalaisuus on kovuudestaan ja miehisyydestään huolimatta tai niiden takia kosmopoliittista: oikeiosis-käsite on koulukunnan opissa keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa asioiden omaksi ottamista vähittäisen tutustumisen kautta, toisin sanoen sen oivaltamista, että elävät olennot ja asiat kuuluvat luonnostaan yhteen. Sitä voisi kutsua myös moraalin sisäpiirin laajentumiseksi sitä mukaa, kun ymmärrys asioista ja maailmankaikkeuden järjestyksestä kasvaa.

Kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus juontuu jo kyynisen koulukunnan opetuksista, joilla on ollut keskeinen vaikutus stoalaisuuden syntyyn. Niiden arvellaan kulkeutuneen myös varhaiskristillisyyteen ja tässä suhteessa kristinusko muistuttaakin stoalaisuutta.

Kristinuskolla ja stoalaisuudella on merkittävä rooli nykyisen ihmisoikeuskäsityksen syntyhistoriassa. Myös stoalaisuuden ja kristinuskon moralismissa on paljon yhtäläisyyksiä. Erot ovat sitten sitäkin suurempia, kuten edellä on käynyt ilmi.

Vaikka stoalaisuuteen sisältyy paljon itsekeskeisyyttä, johtaa se oikein sovellettuna, tietoisuuden kasvun myötä lämminhenkiseen yhteisöllisyyteen ja maailmankansalaisuuteen. Mielentyyneys, maltti ja itsekuri auttavat kummasti sosiaalisessa kanssakäymisessä, myös ja erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisesta mediasta tulee nopeasti mieleen ahdistava lahkolaismentaliteetti ja siihen liittyvä hyvesignalointi: ihmiset esittävät itselleen ja toisilleen parempaa kuin ovat. Stoalaisuuskin on alan klassikoilla valitettavan usein puhdasta moraaliposeeraamista. Senecan kirjeet ystävälleen Luciliukselle ovat täynnä kirjallista briljeeraamista ja julkeaa omakehua.

Kirjeiden tarkoituksena on selvästi välittyä jälkipolville, myös meille 2000-luvun lukijoille. Seneca toteaa myös Joutilaisuudesta-katkelmassa, että viisas kirjoittaa jälkipolville, ja perustelee viisaan joutilaisuutta sen muille tuottamalla hyödyllä. Tällainen kaksinaismoralismi ja esiintyminen historian edessä on itsekeskeistä, mutta toki inhimillistä. Kukapa meistä ei olisi silloin tällöin turhamainen ja haluaisi jäädä historiaan. 

Seneca on joskus kirjeissään sekä tutkielmissaan tekopyhä ja rasittava, kuten siis jo aikalaiskriitikot huomauttivat. Mielestäni on pelkästään hyvä asia, että hän osoittaa teoksissaan inhimillisyytensä. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Niistä voi ja kannattaa ottaa opiksi.

Joskus Senecaa lukiessa tuntee melkein raivoa ja halveksuntaa hänen itsekorostustaan kohtaan. Tässä itsehillintä tahtoo pettää. Ehkä Seneca vain tahallaan koettelee meitä, kasvattaakseen mielentyyneyttämme. Näin on mukava ajatella. On myös syytä todeta, että ellei Seneca olisi ollut turhamainen, meillä ei olisi hänen tekstejään eikä tätäkään arviota olisi voinut kirjoittaa.

Elämän lyhyydestä on kaikessa rosoisuudessaan ja inhimillisyydessään erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, joita nykyajan tyhjänpäiväinen touhotus tuppaa närästämään. Toisinaan on hyvä ottaa tuumaustauko jos toinenkin eikä Senecan seurassa aika totisesti mene hukkaan. Siitä on todisteena se, etteivät hänen ajatuksensa ole vanhentuneet yhtään kahdessa tuhannessa vuodessa. Päinvastoin, ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

”Kaikki on lopulta vain kulissia"

$
0
0
Esseearvio Elina Lepomäen teoksesta Vapauden voitto (Otava, 2018) 

Esseearvioni tyly otsikko on suora lainaus Elina Lepomäeltä. Siksi se on lainausmerkeissä. Sitaatti liittyy Suomen hallituspolitiikkaan, sen käytäntöihin, kabinetteihin, lehmänkauppoihin ja yleisiin valtakuvioihin. Se, mikä näkyy ulospäin, on jotain aivan muuta kuin de facto vallankäyttö. 
     
Vapauden voitosta käy ilmi, että kansanedustaja Lepomäki on varsin kyllästynyt politiikan teatteriin. Hän ei ole yksin. Mielestäni otsikko sopii kuitenkin vielä paremmin Euroopan unionissa pitkään harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan, johon alati kasvava joukko EU-maiden kansalaisia on tavattoman pettynyt, ja jonka aiheuttamien epäkohtien ruotiminen muodostaa esseearvioni painavimman annin. Tämä puolestaan johtuu Lepomäen teoksen luonteesta. Filosofi Ludwig Wittgensteinia mukaillakseni: siitä, mistä ei voida vaieta, pitää puhua. On siis tuotava näyttämölle se, minkä tekijä haluaisi jättää kulisseihin.
     
Koko arvio: PDF (29 sivua).

Miehen tie: Perttu Häkkinen (10.6.1979–12.8.2018)

$
0
0
Kuolemaa on minkä valveilla näemme; minkä nukkuessamme, unta. -Herakleitos (suom. Pentti Saarikoski)

Perttu ja urbaani pastellitaivas. Kuva: Vesa Iitti
Keskiviikko, elokuun ensimmäinen. Päivä korkeimmillaan, pilvetön taivas.

Sillanpääläinen elokuu. Ei pelkästään elokuu: painostavaa hellettä on riittänyt alkukeväästä saakka. Pätsi jämähti näille lakeuksille jo ennen kuin puut puhkesivat lehteen. Vain juhannuksen perinteinen sadekausi viilensi ilmaa hetkeksi.

Tulen pyörällä Laajasalosta, puserran pitkän paahtavan reissun kirnuamilla piimähapoilla loivaan ylämäkeen. Yleensä ajelen Kulosaaren eteläpuolen ja Mustikkamaan kautta kohti Isoisän siltaa, mutta lyhin reitti Merihakaan on Kalasataman päässä suljettu Flow-festivaalin vuoksi. Poikkeusjärjestelyyn on alistuminen: poljen pitkin Kulosaaren puistotietä. Matka on tuttu ajalta ennen Isoisänsiltaa, vanha vakioreitti. Nyt se on kiertotie, jolle kohtalottaret kehräävät juonenkäänteitään.

Ohitan Leposaarentien risteyksen. Mietin hetken, kääntyisinkö oikealle ja kävisin Leposaaressa sijaitsevalla Kulosaaren hautausmaalla ottamassa valokuvia. Ei, olen liian uupunut, kaunis hautausmaa saa odottaa seuraavia reissuja. Jatkan suoraan Kulosaaren puistotietä.

Perttu tulee minua vastaan juuri ennen siltaa. Hän ajaa ensin ohi, vauhdilla pitkään alamäkeen, mutta tunnistaa minut nopeasti kevyestä maastovarustuksestani huolimatta. Kätemme nousevat samanaikaiseen tervehdykseen.

Huudan morjens, viiton ja pysähdyn. Myös Perttu pysähtyy. Palaan muutaman metrin tulosuuntaan. Hän tulee luokseni tien toiselle puolelle, kättelemme ja asetumme pyörinemme jalkakäytävälle.

Näin uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä samassa paikassa kuolleen oravan. Sen suusta tuli verta, joka oli muodostanut punaisen tyynyn pienen pään alle. Se vain makasi siinä, tiellä, silmät kiinni. Kuin syvässä unessa. Mutta se ei nukkunut.

Pertulla on aurinkolasit ja tumma verryttelytakki. Mies näyttää kestävän kuumaa. Hän on tyylikäs mustissa laseissaan. Alhaalla vaalean aidan takana kohiseva Itäväylä hohkaa lämpöä; liikenne helvetin turuilla on tunnetusti vilkasta. Sen sijaan ylempänä raukeasti viheriöivällä Kulosaaren puistotiellä on hiljaista. Se sopii meille. Kuivuus ei vielä ole kulottanut kaikkia puita ja nurmia. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä.

Kerron tulevani Pertun kotikonnuilta. Olen käynyt monena kesänä pyörällä Laajasalossa. Viihdyn saaren rannoilla, puistoissa ja metsiköissä. Kotipaikkani Lauttasaari on käynyt läpeensä tutuksi kahdenkymmenen Helsingissä asutun vuoden myötä, mutta Laajasalossa on jäljellä hieman oudompia kohteita, joissa yritän vierailla muutaman kerran joka kesä.

Perttu toteaa: ”Olet näköjään alkanut pyöriä meikäläisen huudeilla.” Vastaan: ”Vanha suola janottaa.” Olen piipahtanut Yliskylässä hammashoitajalla heinäkuun alussa ja käynyt samalla vähän koluamassa rantoja. Maisema Reposalmentien itäpäästä Vartiosaareen on aamuauringossa henkeäsalpaava. Hammashoidon tiimoilta on hyvä jatkaa vanhoja tutkimusmatkoja ja kierrellä rakkaita seutuja. Taukoa on tullut kolhujen ja harhapolkujen vuoksi, mutta nyt hyvät tavat ovat taas kunniassa. Kerron kaiken tämän Pertulle, joka on nähnyt kuvia pyöräreissuiltani Facebookissa.

Olen reilua viikkoa aikaisemmin Laajasalossa seikkaillessani ottanut kuvan Neste-huoltoasemasta, josta Perttu on muutaman kerran Facebookissa laskenut rakastavasti leikkiä. Se on hänen lähihuoltoasemansa, monen harmin ja huvin tyyssija. Kun merkkasin Pertun kuvaan ja siihen laatimaani häntä koskevaan humoristiseen reunahuomautukseen, Perttu reagoi tapansa mukaan sydämellä. Hän kertoi kommentissa menneensä samana päivänä siitä kahdesti huoltoaseman ohi. Lupasin, että juomme seuraavalla kerralla kahvit Nesteen legendaarisella yhden pöydän terassilla. Perttu on tehnyt sen kuuluisaksi Facebookissa.

Kulosaaren sillanpielessä nappaamme neljä kuvaa. Saan heti idean: otamme kuviin mukaan matkalukemiseni, Friedrich Nietzschen valistuskauden teoksen Morgenröte, englanniksi Daybreak: Thoughts on the Prejudices of Morality. Suomeksi nimi tarkoittaa aamuruskoa. Valoisaan tulevaisuuteen tähyävän moton kirjalleen tekijä on löytänyt Rigvedasta: On niin monia päiviä, jotka vielä eivät ole nousseet. Luen Nietzschen aforismeja rannoilla eväitä napostellessani ja kahvia juodessani. Mietelmien herättämät ajatukset ovat mukavaa matkaseuraa. 

Kotiin päästyäni valitsen neljästä kuvasta jykevimmän ja laitan sen Facebookiin. Saatteeksi siteeraan Nietzschen esipuheen alkua: "In this book you will discover a 'subterranean man' at work, one who tunnels and mines and undermines." Lisään oman huomautukseni: ”Investigation on the prejudices of morality in Kulosaari.”

Perttu kommentoi kuvaa ensimmäisenä: ”Dwellers of the deep – we never sleep.” Ilmankos: Perttu on ihmishengen pimeimpiä syövereitä pelottomasti koluava myyrä, oikea työmyyrä. Hän tuntee Nietzschensä. Perttu on pari kertaa huipentanut Facebook-viestinsä minulle seuraavasti: ”Palaamisiin. Jos Nietzscheä on uskominen, ikuisiin sellaisiin.”

Sovimme kirjaan nuorempana 90-luvulla tekemieni lukuisten alleviivausten, reunahuomautusten ja huutomerkkien tutkimisen ohessa, että menen lähiaikoina Pertun luokse Laajasaloon kahville. Perttu kertoo, että hän on usein lasten kanssa päivällä kotona varsinkin viikonloppuisin ja että mitä aikaisemmin asiasta sovitaan, sen parempi. Lupaan pistää viestiä parin viikon sisällä. Pertun ajatuksena on, että juomme kahvia, puhumme asiaa ja kuuntelemme musiikkia. Suunnitelma kuulostaa täydelliseltä.

Täydellinen suunnitelma ei koskaan toteutunut. Sunnuntaina 12. elokuuta saan puolen päivän jälkeen Facebookissa muutamalta ystävältäni samanaikaisesti suruviestin: Perttu Häkkinen on kuollut. Luen Ylen uutisen, jossa kerrotaan, että Perttu on yöllä menehtynyt Hakaniemessä tapaturmaisesti. Olen järkyttynyt, istun sohvalla ja tuijotan ulos ikkunasta. Silmäni kostuvat.

Sinä yönä näen hänestä unta. Perttu lukee unessa kirjaa ja hymyilee. Hän istuu pöydän ääressä, sanoo minulle jotain. Muuta en muista. Kun herään aamulla, hymyilen Pertulle takaisin ja viritän kahvin tulille.

Pertun kanssa menimme kahvikupin ääressä aina suoraan asiaan; tieteeseen, taiteeseen, politiikkaan, historiaan, filosofiaan. Nyt nämä ajan henkeä ja ilmiöitä kriittisesti lähestyvät keskustelut on keskusteltu. Mietin, kuinka pienestä se on kiinni: miehen tie.

Pertun onnettomuus suisti monen ihmisen elämän raiteiltaan. Olen yksi heistä. Perttu oli mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ajattelen häntä päivittäin, tunneittain. On vaikea keskittyä mihinkään. Uni ei tule helpolla. Tiedän, että me kaikki toivumme tästä, mutta surutyö ottaa aikansa. On ajateltava kaikki ajatukset, päästettävä ne sinne minne ne haluavat mennä. On kirjoitettava, kunnes sanat eivät enää pakota.

Pertun tapaturmainen kuolema ravistelee yhteisöä vielä pitkään. Onneksemme hänen musiikkinsa, ohjelmansa ja tekstinsä jäivät. Lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana Perttu sai aikaan paljon. Lisää oli luvassa. Perttu oli korvaamaton, miesten aatelia.

Hän oli esimerkillinen ihminen erityisesti siinä, ettei tuominnut niitä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Perttu oli luonteeltaan avoin, ennakkoluuloton ja utelias, häntä kiinnosti kaikki omituinen ja varsinkin sellainen, joka menee tabujen alueelle. Perttu halusi ymmärtää.

Juuri tabuja ja ennakkoluuloja Perttu mielellään tökki ja ravisteli, tonki suorastaan. Siksikin viimeisessä yhteiskuvassamme oleva Nietzschen keskikauden valistushenkinen teos on sopiva muistomerkki Pertulle.

Surun ja hämmennyksen keskellä mieleen hiipii ilkikurinen aavistus, että moirat leikkivät taas leikkejään. Miten sattuikin, että moraalin ennakkoluuloja ruotivan teoksen selailu jäi Pertun ja minun viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi.

Mitä tulee Nietzscheen, häneltä painavia vaikutteita saanut mestarikirjailija Thomas Mann, joka kuoli vuonna 1955, lukeutui Pertun suosikkeihin. Mann on yksi niistä hahmoista, jotka yhdistivät Perttua ja minua. Erityisesti Taikavuorta olemme jaksaneet toisillemme ylistää. Perttu – tai kohtalo – osasi valita saman kuolinpäivän kuin Thomas Mannilla.

Perttu edusti minulle humaania ihmistä, humanistia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli syvähenkinen, huumorintajuinen, intohimoinen, kriittinen ja aidosti suvaitsevainen, mutta piti samaan aikaan ironista etäisyyttä ideologioihin ja erityisesti puoluepolitiikkaan. Hän kirjoitti minulle olleensa viimeiset kymmenen vuotta ”liberaali, joka suhtautuu penseästi liberaaleihin”.

Pertun kanssa oli aina helppo puhua aiheesta kuin aiheesta, olimme välittömästi samalla aaltopituudella. Meillä oli paljon yhteisiä rakkaudenkohteita kirjallisuudessa, filosofiassa ja musiikissa. Heti kun tuli puhe klustereista, kentistä, ontologiasta tai kertojateknisistä ratkaisuista, hänen silmiinsä syttyi nerouden palo. Perttu rakasti kaikkea tärähtänyttä, hullua ja erilaista. Hän oli humanistin ohella aito individualisti.

Tiemme kohtasivat, kun Perttu kutsui Panu Hietanevan kanssa minut radio-ohjelmaansa 29.4.2015. Päänavaus oli sillä kertaa poliittisesti niin epäkorrekti kuin olla voi. Olimme toimittaja Marko Hamilon kanssa puhumassa luonnon- ja ihmistieteiden tabuista. Keskustelussa tulikuumaa perunaa lähestyttiin rempseähenkisesti, kuten tavallista. Perttu piti paketin kasassa rennolla otteella.

Tiesin kyllä jotain Pertun taustoista jo ennen kuin menin Pasilan Ison Pajan ruokalan aulaan, jonne olimme sopineet tapaamisen puhelimessa tai sähköpostissa. Olin lukenut jostain, että hän oli myös muusikko, mutten ollut kuunnellut ohjelmaa koskaan, koska en radiota kuuntele. Muusikkopiireistä löytyi paljon yhteisiä tuttaviamme.

Pertun yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittama Valonkantajat oli juuri silloin ilmestynyt ja se tietenkin kiinnosti minua. Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut aiheesta. Kun juttelin Pertun kanssa Hamiloa odotellessa, meillä synkkasi heti ja löysimme paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ohjelma ja sen jälkeinen lyhyt juttutuokio vielä vahvistivat vaikutelmaa.

Vähän ennen juhannusta menimme kahville Esplanadin puistoon ja vaihdoimme samalla kirjoja. Perttu sai isomman nivaskan ja hän tviittasi siitä ottamansa kuvan, neljän kirjan suoran. Olin varsin otettu.

Perttu kirjoitti minulle Valonkantajiin upean omisteen: "Timanttinen kädenpuristus Jussille! 7.6.15." Väinö Kuismalta napattu sitaatti, Pertulle ominaista lämminhenkistä ironiaa.

Istuimme Esplanadin puukioskin pienellä terassilla, Pertun esikoispoika Toivo oli mukana työntörattaissa. Kahvin jälkeen valuimme Esplanadia kauppatorille päin ja kuljimme Senaatintorin ja Porthanian kautta hissukseen kohti Helsingin yliopiston metroasemaa. Sieltä Perttu ja Toivo jatkoivat kotiin Laajasaloon. Keskustelimme matkalla skeptikoista ja puoluepolitiikasta, skeptisesti.

Kävin Pertun kanssa kahvilla myös vuoden 2017 lokakuussa. Istuimme aamulla Kampin keskuksessa. Silloin sain häneltä uunituoreen Hukkuminen-teoksen omisteella. Annoin vaihdossa Osmo Tammisalon kanssa vuonna 2006 kirjoittamani naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet, jonka Perttu oli joskus lukenut ja jota hän oli minulta jo pari kertaa aiemmin kysellyt. Kaivelin kaappeja ja yksi tekijänkappale vielä löytyi. Hän kertoi nauttineensa teoksen ikonoklasmista ja oli tyytyväinen saadessaan sen kotikirjastoonsa.

Kuten todettua, Perttu piti poliittisesti epäkorrekteista asioista ja ilmiöistä, hän halusi tutkia ja ymmärtää niitä. Keskustelimme akateemisen feminismin ohella kirjallisuudesta, kerroin hänelle uusimmista kirjallisista projekteistani, joista tuoreinta parhaillaan ideoin ja luonnostelin. Perttu kuunteli, kommentoi, inspiroi.

Hän kirjoitti Hukkumiseen popperilaisen omisteen ”9.10.17, Terveisiä kolminkertaisesta vankilasta!”. Popperilaisuus tuli kuvioon, kun Perttu julkaisi kolumninsa ”Jumala on yhtä todellinen kuin S-ryhmä”Keskisuomalaisessa. Siinä hän tulee esittäneeksi popperilaisen argumentin jumalan olemassaolon puolesta. Muistan, kun Perttua kritisoitiin kolumnista Twitterissä tai Facebookissa ja vastasin louskuttajille, että Perttu on oikeassa, jos sovelletaan Sir Karl Popperin kolmen maailman ontologiaa.

15.8. klo 20 Pertun ystävät ja kollegat järjestivät spontaanin muistotilaisuuden onnettomuuspaikalla. Menin kiertelemään Merihakaa jo tuntia ennen ja otin valokuvia. Yritin hahmotella päässäni Pertun reittiä ja viimeisiä hetkiä. Lähestyessäni paikkaa, jossa Perttu menehtyi, tajusin, että halusin kulkea hänen viimeisen matkansa yhdessä hänen kanssaan. Halusin nähdä sen, minkä hän näki ennen silmien lopullista sulkeutumista.

Miehen tie. Viettävä alamäki, tiilenpunaista, luonnonvalkoista ja likaisenharmaata, kivetty keskelle urbaania maisemaa. Massiivisten kerrostalojen välinpitämättömät julkisivut reunustavat tietä, joka on kävelijöitä ja pyöräilijöitä varten. Alamäen päässä pönöttää punavalkoinen turvapuomi, jota ei näe ennen kuin on viimeisellä lyhyellä luiskalla. Oikealla on lasten leikkipuisto.

Tie on sen verran pitkä ja jyrkkä, että vauhtia siinä kertyy pyörällä ilman polkemistakin. Jos ja kun vauhtia on ollut paljon eikä Perttu ole välttämättä huomannut turvapuomia ennen kuin on ollut liian myöhäistä, hän on joko yrittänyt kaatua hallitusti ennen osumaa tai ajanut kovalla vauhdilla päin puomia.

Yhden huhun mukaan Pertun pyörän jarrut eivät toimineet kunnolla. Yritin miettiä, näinkö siitä merkkejä Kulosaaressa. En osaa sanoa. Hän sai kyllä pyöränsä pysähtymään varsin nopeasti loivassa alamäessä, vaikka kohtaamishetkellä hänellä oli vauhtia aika reippaasti.

Pertun viimeisestä matkasta esitettiin ennen muistotilaisuutta pienessä seurueessamme erilaisia teorioita. Se on varmaa, että hän on aamuyöllä lähtenyt Merihaassa sijaitsevasta Sir Oliverista pyörällä. Perttu osasi nauttia, hän otti elämän avosylin vastaan. Oletettavasti myös viimeinen elokuinen aamuyö oli dionyysinen.

Kuolemansyyntutkinta selvittänee lopulta tapahtumat, joskin elämän mentäviä aukkoja raporttiin varmasti jää. Kaikki on ollut pienestä kiinni. Pertun reittivalinta ei ollut itsestäänselvyys. 

Miksen ollut siellä ja kulkenut hänen kanssaan toista kautta? Olisimme keskustelleet György Ligetistä, tietoisuuden synnystä, petoihmisistä ja ihmispedoista, moraalikäsitysten taustalla olevista ennakkoluuloista sekä tietenkin ikuisen valon kvaliteeteista. Olisimme kironneet taivaan ja helvetin, nauraneet kaikelle, juoneet jossain kahvia auringonnousuun ja sen ylikin. Mieluiten Laajasalon Nesteen yhden pöydän terassilla.

En voinut, nukuin kotona. En tiedä, säpsähdinkö aamuyöllä hereille. En muista.

Perttu ajoi varhain sunnuntaina 12.8.2018 Merihaan betonikolossien keskellä kulkevaan pohjattomaan kuiluun. Sen päässä hän näki meren, kenties myös mustavalkoisen tai keltavihreän laivan, tai molemmat. Hän saattoi panna merkille kaukana vasemmalla sinisiä työmaaparakkeja ja matalan valkoisen rakennuksen niiden edessä. Oikealla, leikkipuiston vieressä, kasvaa korkeita lehtipuita. Niitä Perttu ei voinut olla huomaamatta.

En tiedä, näkikö hän suoraan edessään auringonnousun. Olisiko hän pysähtynyt ajoissa, jos aamurusko olisi tullut häntä vastaan toisen kerran reilun viikon sisällä? En osaa sanoa. Viimeisen horisontin väri on arvoitus.

Teiden erkanemiseen vaaditaan vain lopuilleen kallistuva yö, alamäki ja turvapuomi. Jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Tästä voi johtaa moraalisäännön. On perusteltua postuloida, että lähimmäinen on kohdattava ystävällisesti, koska maanpäällinen eksistenssimme on äärimmäisen haperaa laatua.

Perttu kohteli ihmisiä postulaatin edellyttämällä tavalla. Hänen läsnäolonsa oli empaattista; hän oli todella läsnä, lähellä. Se teki Pertusta rakastetun henkilön, jonka menettäminen järkyttää niin monia. Pertun kanssa oli hyvä olla.

Perttu elää syvähenkistä elämää Popperin kakkosessa ja kolmosessa vähintään niin kauan kuin on ihmisiä. Me ykkösessä vielä jurnuttavat ainemöykyt emme koskaan unohda häntä. Kulttuurisiin artefakteihin sitoutuneena Perttu voi teoriassa elää kauemmin kuin ihmiskunta. Ainakin tässä mielessä Perttu on kuolematon.

Pölyisiltä kovalevyiltä esiin houkuteltu virtuaali-Perttu olisi varmasti erinomaisen mielenkiintoinen tuttavuus maapallolle tuhansien vuosien kuluttua eksyville älykkäille olennoille, jotka ihmettelisivät planeetalla muinoin kukoistanutta elämää. Vieraat avaruudesta, kaukaa tähtien takaa, saisivat nopeasti selville, millainen mies Perttu Häkkinen oli. Alan mies.

Että kaikkea tämmöistä täällä aikoinaan touhuttiin. Kun muut rähisivät, sotivat ja riitelivät mitättömien pikkuasioiden vuoksi, Perttu sovitteli, syväluotasi ja loihti ilmoille roppakaupalla väkevää kulttuuria. Kas, maapallolla oli edes jonkin verran älyllistä elämää, tuumaavat kosmiset muukalaiset. Pulchrum est paucorum hominum.

Voimme myös kuvitella Pertun vapaan hengen korkealle elokuiselle sinitaivaalle. Siellä se kantaa valoa.

Korkeus on syvyyttä par excellence, traaginen viilto olemassaolon hehkuvalla iholla; kuin ihmiselo, miehen tie tai kointähti, aamuruskon poika.

Jos Nietzscheä on uskominen, Perttu palaa vielä. Ikuisesti.

Dwellers of the deep – we never sleep.




Lääkitystä ilmastoahdistukseen

$
0
0
Skeptikko 1/2019

Matti Virtanen: Ilmastopaniikki – hoito-opas. Docendo 2019.

Skeptikoille tuttu yhdistyksen perustajajäsen Matti Virtanen tarjoilee uudessa kirjassaan mediassa ja politiikan käytävillä rehottavaan ilmastopaniikkiin täsmälääkitystä, mutta onko se vain homeopatiaa tai muunlaista uskomushoitoa? Näin ainakin voisi päätellä teoksen sosiaalisessa mediassa aiheuttamista torjuntareaktioista. Virtasen alarmisteille juottama karvas linimentti on heti kättelyssä sylkäisty tekijän kasvoille ja tuomittu aivan liian pahanmakuiseksi. Sanomattakin selvää, että kiivaimmat arvostelijat eivät teosta ole edes lukeneet eivätkä lue. Kannattaisi kuitenkin.

Tekijä peräänkuuluttaa ilmastokeskusteluun rauhallista harkintaa ja faktapohjaa. Toiveeseen on helppo yhtyä, mutta se saattaa olla idealismia. Poterot ovat syviä ja tuskin niistä moni vapaaehtoisesti päivänvaloon haluaa kiivetä. On mukavampaa olla oikeassa ja hyvä, tai oikeassa ja paha, riippuen kummasta ääripäästä asiaa katselee.

Alarmistit vastaan denialistit, se on kiistan perusasetelma, vaikka jatkumolle mahtuu toki kaikkea taivaan ja helvetin väliltä. Alarmistien mukaan taivas, ilmasto, on ihmisen syntien eli kapitalismin aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen myötä lähitulevaisuudessa muuttamassa maapallon helvetiksi, tulipätsiksi, kun taas denialistien sekä skeptikoiden mielestä alarmistit ovat eskatologisilla poliittisilla päätöksillään vaarassa muuttaa tavallisen pienen ihmisen elämän helvetiksi.

Taivas on korkea ja paljon mahtuu kaasuja ja outoja ilmiöitä sen kaaren alle. Näihin mystisiin elementteihin lukija pääsee Ilmastopaniikissa tutustumaan yleistajuisesti ja viihdyttävästi. Tekijän tyyli on selkeä ja luettava, mutta teoksessa on haastatteluiden sisällöstä johtuen aika paljon toistoa, jota olisi voinut toimitusvaiheessa hyvinkin karsia. 

Toisaalta kirjailija voi ajatella, että kertaus on opintojen äiti. Nyt eri ihmiset kertovat osittain samoja asioita, mutta tärkeintä lienee Virtasen mielestä se, että viesti menee perille. Monelle se ei mene, mutta se on ollut kirjoittajalla tiedossa jo etukäteen. Teoksen sanoma maistuu lähinnä niille, jotka ovat epäilijöitä ja vastarannan kiiskiä luonnostaan. Heitä Virtanen haluaa kutsua ilmastorealisteiksi. Virallisen linjan edustajia ja alarmisteja sen sijaan tekijän harhaoppi ei taatusti vakuuta. Tämä on sääli, sillä juuri heidän pitäisi teos lukea ja ottaa vaari sen sanomasta.

Kauhukabinetti

Virtanen ei salaile omaa taustaansa, joka onkin tuttu Ylen MOT-ohjelmaa aikoinaan seuranneille. Kyseinen ajankohtaisohjelma on punavihreissä piireissä suorastaan pahamaineinen juuri Virtasen ja Martti Backmanin räävittömän ilmastoskeptismin vuoksi. Ilmastoskeptismillä tarkoitan tässä sitä, että molemmat herrasmiehet kieltäytyvät uskomasta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n virallista totuutta ihmisen ja hiilidioksidin vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Virtasen kirja tallaa samoja polkuja. Backmania kiitetään teoksen lopussa, monen muun hilpeän paarian ohella.

Johdannossa Virtanen kirjoittaa: “Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen eri mieltä: ilmastopaniikki on puutteellisesta ja osin virheellisestä tiedosta johtuva oireyhtymä, joka hellittää lukemalla luonnonhistoriaa ja perehtymällä niin sanottuun isoon kuvaan, jossa ihminen palautetaan – Veikko Huovista mukaillen – omalle kusiaisen paikalleen maailmankaikkeudessa. Käy ilmi, että ilmaston muutosta tapahtuu myös täysin ilman ihmisen apua” (9).

Ihminen on kieltämättä varsin omahyväinen laji, jolla toisinaan on suuret luulot itsestään. Ominaisuus on samaan aikaan rakastettava ja rasittava, mutta ilmastonmuutoskysymyksessä se saa äärimmäisen huolestuttavia piirteitä.

Ilmastopaniikki todistelee tekijän teesiä ilmaston luonnollisesta vaihtelusta ja ihmisen vaikutuksen vaatimattomuudesta monelta kantilta. Teoksen rakenne on varsin yksipuolinen ja tendenssimäinen: alussa kirjoittaja esittelee perusasiat ja sen jälkeen haastateltavat yksitellen argumentoivat, miksi niin sanottu konsensus ilmastotieteessä ei oikeastaan olekaan konsensus ja samalla kukin kertoo oman teoriansa tai tulkintansa ilmaston vaihtelun syistä. Myös virallinen linja saa suunvuoron ja peräti viimeisen sanan. Silti epäilijöiden suhde uskoviin on musertava, jolloin toisto ja volyymi hukuttavat IPCC:n äänet. Toisaalta tämä on nimenomaan kirjan tarkoitus, sillä virallinen linja saa kyllä riittävästi tilaa mediassa.

Moni skeptikko on tuttu MOT-ohjelmasta, kuten tanskalainen Henrik Svensmark ja suomalainen Jarl Ahlbeck. Maineikkain haastatelluista on eittämättä amerikkalainen Richard Lindzen, MIT:n meteorologian emeritusprofessori, todellinen raskaan sarjan kerettiläisveteraani. Mukana on ylipäätään varsin originellia sakkia, joka uskoo omiin teorioihinsa yhtä hartaasti kun virallisen linjan edustajat omiinsa. Esimerkiksi Svensmarkin teoria pilvien muodostukseen vaikuttavista kosmisista tekijöistä kärsii näytön puutteesta, mutta se ei miestä haittaa.

Viralliseen versioon sokeasti uskoville teoksen toisinajattelijat ovat suoranainen kauhukabinetti. Mukana on tutkijoita, poliitikkoja ja lobbari. Mainittakoon myös reilu kymmenen vuotta sitten Skepsis ry:n tilaisuudessa nyttemmin edesmenneen kunniapuheenjohtaja Ilpo V. Salmen (1926-2018) kanssa väkevästi debatoinut Boris Winterhalter. Hän edustaa geologista näkökulmaa, jossa nykyinen ilmastonmuutos asetetaan tuhansien vuosien kontekstiin. Pidemmän aikaskaalan luulisi tuovan malttia ja suhteellisuudentajua julkiseen keskusteluun, mutta näin ei valitettavasti tapahdu.

On tärkeää huomioida, että moni haastatelluista uskoo viralliseen teoriaan joko kokonaan tai osittain, vaikka sinänsä jo pelkkä osittain uskominen johtaa herkästi kirkonkiroukseen alarmistipiireissä: pitäisi ostaa kerralla koko paketti eskatologioineen kaikkineen. Pahin mahdollinen vaihtoehto on muuttunut alarmistien viralliseksi totuudeksi vaikka se on pelkkä tietokonemallinnettu skenaario, ei edes ennuste. Ihminen useimmiten uskoo sen, minkä haluaa.

Haastatelluista filosofian tohtori ja kokoomuksen pitkäaikainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on ainoa nainen ja vastaa Virtasen mukaan kymmentä äijää. Korhola on myös kristitty ja vetää kokemustensa pohjalta vahvat yhtäläisyysmerkit alarmismin ja uskonnon välille.

Teoksessa esitellään asiallisesti IPCC:n virallisen suuren kertomuksen ongelmia, kuten surullisenkuuluisa lätkämailatemppu ja lämpötila-aineistojen jälkikäteen justeeraaminen, joiden avulla viime vuosikymmeninä havaittu lämpeneminen on saatu näyttämään dramaattisemmalta kuin se onkaan. Vertaisarvioidut tiedejulkaisutkin ovat kaiken maailman ilmastoveiveillä nakertaneet omaa uskottavuuttaan ja alkaneet painottaa oikeaoppisuutta enemmän kuin tieteellisyyttä. Jopa kunnianarvoisa Nature on tässä suhteessa kompromettoinut maineensa.

Moni likainen yksityiskohta virallisessa kertomuksessa, Climategate-skandaalista puhumattakaan, antaa kieltämättä aihetta Virtasen esiin nostamiin epäilyksiin. Tiede ja politiikka ovat jo ajat sitten menneet ilmastotutkimuksessa niin iloisesti sekaisin, että koko ala on varsin pahasti korruptoitunut. Jos pelkkä vaihtoehtoisten hypoteesien esittäminen tai hiilidioksidin vaikutuksen volyymin kyseenalaistaminen johtaa apurahojen menettämiseen, julkaisukieltoon ja suoranaiseen ostrakismiin, kyse ei enää ole tieteestä vaan jostain aivan muusta.

Vuoden 2007 synkkä profetia

Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus ennustaa tuhoa ja katastrofeja lähitulevaisuuden vitsauksina. Historia osoittaa, että sitkeä usko maailmanloppuun on pysyvä ilmiö itseään alati syyllistävän lajimme keskuudessa. Jos ja kun ihmiskuntaan pettyneen pessimistisromanttisen profeetan ennuste ei toteudu, hän vain siirtää maailmanloppua aina viidellätoista vuodella eteenpäin. Usko itsessään ei tosiasioiden edessä koskaan horju. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnon järjestelmien peruuttamaton luhistuminen on tämän lajityypillisen uskomuksen moderni tieteisversio.

Asiat on helppo asettaa mittasuhteisiin vilkaisemalla Iltalehden uutista vuodelta 2007. Otsikko kuuluu: ”10 vuotta aikaa pelastaa maailma.” Ingressissä lukee kohtalokkaasti: ”Kasvihuonekaasujen lisääntyminen tekee ilmastonmuutoksen pian mahdottomaksi pysäyttää.” Uutisen päiväys on 1.2.2007. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, pitäisi olla jo liian myöhäistä.

Jutussa haastatellaan IPCC:n Pariisin-kokoukseen osallistuvia tiedemiehiä ja vaikuttajia, päivää ennen tuoreimman ilmastoraportin julkistamista. Tunnelma on harrasmielisen eskatologinen.  YK:n ilmastosopimusjärjestön UNFCCC:n pääsihteeri Yvo de Boer toteaa: ”Aika on loppumassa.” 

Ranskalainen ilmastotutkija Jean Jouzel antaa ryhdikkäästi taustatukea: ”Puhumme nyt aikataulusta, jossa ’tulevat sukupolvet’ ovat jo olemassa – he ovat lapsia, jotka ovat tällä hetkellä päiväkodissa tai esikoulussa.” Yhdysvaltalainen huippututkija Jerry Mahlman ei epäröi omaa kantaansa: ”Savuava ase makaa pöydällä tälläkin hetkellä.” Lausunto ei ole tarpeeksi dramaattinen, joten kanadalainen virkaveli heittää lisää löylyä hohkaavalle kiukaalle: ”Kyseessä ei ole vain savuava ase, vaan ilmasto on kuin pataljoona galaxienvälisiä savuavia ohjuksia.”

Näin IPCC:n raportti saadaan mahdollisimman näyttävästi julkaistua ja media kiinnostuu. Homma alkaa kuulostaa jo Tähtien sodalta, jossa paha Imperiumi uhkaa maapalloa. Kansa haukkoo henkeään, vihreät ahdistuvat entisestään ja kovia toimia vaaditaan. 

Näytelmä toistui sellaisenaan vuoden 2018 syksyllä, joskin raportin väitteet olivat entistä raflaavampia ja reaktiot sen mukaisia. 12 vuotta aiemmin profetoitu maailmanloppu oli jo ehtinyt unohtua ja intohimot hieman laantua. Uusi maailmanloppu sähköisti taas mukavasti ilmapiiriä.

Vuoden 2007 raportin perusteella tilanne oli joka tapauksessa äärimmäisen vakava jo silloin: ”Jos [ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä] ei onnistuta, suuri osa planeettaa voi muuttua asumiskelvottomaksi.” Kaksitoista vuotta myöhemmin tästä ei ole merkkejä näkyvissä. Kymmenen vuoden aikaraja on kuitenkin ylitetty jo kahdella vuodella.

Uutisessa listataan vakiouhkakuvat tiiviissä paketissa: ”Edessä voi olla satojen miljoonien ihmisten joukkopako yhä kuumemmiksi ja kuivemmiksi käyviltä päiväntasaajan alueilta. Lisäksi suuret maa-alueet ovat vaarassa jäädä nousevan meriveden alle napajäätiköiden sulaessa.” Näin siis kaksitoista vuotta sitten.

Uutinen kertoo myös sen, miten Euroopan käy: ”Euroopassa kesistä voi tulla sietämättömän kuumia etenkin Välimeren alueella. Pohjois-Eurooppaa ja Britanniaa taas uhkaavat kuivat kesät ja märät, myrskyiset talvet.” Ennuste ei ole toteutunut, mutta ehkä viidentoista vuoden kuluttua?

Vuoden 2018 raportissa meno on entistä hurjempaa, varmaan osittain juuri siitä syystä, että vuoden 2007 uhkakuvat antavat odottaa itseään. Kun maailmanloppu ei millään näytä tulevan, pelottelu täytyy raportti raportilta nostaa entistä korkeampiin sfääreihin. Kyse on eittämättä juuri siitä, mistä Virtanen kirjoittaa: ilmastopaniikista. Moni ihminen haluaa uskoa, että se on menoa nyt. Ne, jotka eivät usko, ovat uskovien mielestä jotenkin pahoja. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään.

Paha ihmiskunta

Vihreiden entinen puheenjohtaja, järkälemäisen vaalitappion uhatessa depression vuoksi sivuun vetäytynyt Touko Aalto, tviittasi kevään eduskuntavaalien alla 11.3.2019 seuraavasti: ”Ainoa kestävä systeemi on ekosysteemi. Jos se romahtaa, kaikki romahtaa. Kun puhutaan puhtaasti ekosysteemin kannalta eri lajien hyödyllisyydestä, turhin laji eli ihminen uhkaa kaikkea muuta elämää tällä planeetalla ja sen kautta myös itseään.”

Aallon näkemyksessä on kyse puhdasverisestä linkolalaisuudesta, jossa luonnontieteellisesti virittyneen näennäisobjektiivisuuden taakse kätkeytyy vahva antihumanistinen pohjavire. Ankaran messianistisen moralismin valtaan itsensä ruoskinut vihreiden entinen puheenjohtaja arvottaa Jumalan näkökulmasta ihmisen ja muut lajit täysin mielivaltaisesti vain saadakseen ihmispolon näyttämään tarinan roistolta. Tellus olisi tässä katsannossa parempi paikka ilman ihmistä. Oi, tulisipa vedenpaisumus ja parantaisi turmeltuneen maailman kertaheitolla! Silti vihreät eivät tee hurmaavaa joukkoitsemurhaa, vaikka johdonmukaisuus ja esimerkin voima olisivat politiikassakin valttia. Syy siihen on se, että heidän mielestään valistuneen eliitin, tiedostavan ideologisen etujoukon, pitää pelastaa maailma todellisilta roistoilta, joita ovat ilkeät kapitalistit, ilmastodenialistit ja pieni tavallinen ihminen. Etujoukolla on etuoikeus.

Tämä on puhdasta linkolalaisuutta, jossa nopeasti lähestyvällä maailmanlopulla pelottelu oikeuttaa radikaalit poliittiset toimet, jopa totalitarismin. Porvarit, pahat kapitalistiriistäjät ja lihaa syövät autoilevat heterot ovat taas kerran syytettyjen penkillä.

Paraatiesimerkki etujoukkoajattelusta on Virtasen teoksen loppuliitteessä muiden päätoimittajien kanssa kysymyksiin vastaava Vihreän langan Riikka Suominen, joka argumentoi paikoitellen lähes vanhatestamentillisin sanankääntein. Herännäisyys ja lähetysvimma ovat hänessä äärimmäisen vahvoja. Suominen profetoi kolmen asteen lämpenemisellä, vaikka itse asiassa myös pitkä kylmä jakso 2020-luvulla on mahdollinen seuraavan auringonpilkkuminimin koittaessa.

Vastaavasti sensaatiohakuinen media tekee henkisesti epävakaista punavihreistä lapsista ja nuorista sankareita, jos he vain ahdistuvat tarpeeksi ja ryhtyvät uuden millenarismin lähetyssaarnaajiksi. Nobelin rauhanpalkintokin on tyrkyllä, jos äärivasemmistolainen kapitalismin vastainen viesti tavoittaa tehokkaasti massat ja tyttö on tarpeeksi vakavan, nuoren ja viattoman näköinen. Herooinen Orléansin neitsyt ilmastolakkoilee uskonsa puolesta viimeiseen henkäykseen ja pelastaa maapallon pahoilta denialisteilta, jotka saavat rahansa julmalta öljyteollisuudelta. Prinsessaviihde myy lehtiä ja nostaa oikeauskoiset jalustalle.

On inhimillisesti aivan ymmärrettävää, että vuosikymmeniä jatkuneella määrätietoisella pelottelulla kirkassilmäiset silkohapset ja vähän vanhemmatkin on saatu maailmanlopun paniikin valtaan. Jotain peräti hellyttävää on siinä innossa, jolla lapset ja nuoret osallistuvat massatapahtumiin maailman pelastamiseksi ja jolla vasemmistopolitrukit julistavat välitöntä sosialismiin siirtymistä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on yhtä hellyttävää kuin vihreiden lentäen, taksilla ja henkilöautolla suorittamat työ- ja lomamatkat, ydinvoiman vastustaminen, lemmikkien pito, lihansyönti ja korkean syntyvyyden sekä matalan kulutuksen alueilta tänne huippuelintason maihin suuntautuvan massamuuttoliikkeen intohimoinen edistäminen samaan aikaan kun he saarnaavat pahalle ihmiskunnalle hiilijalanjäljen merkityksestä, lapsiluvun vähentämisestä ja parannuksenteon välttämättömyydestä.

Tämä loogisen ajattelun ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen riemuvoitto huipentuu vihreiden lainsäädäntösihteerissä, joka koko perheen remonttievakkolennolla Berliiniin yrittää ennen koneen nousua estää kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan laillisen palauttamisen matalan kulutustason lähtömaahan ja kuvaa sankarillisen tempauksensa älypuhelimella kaikkien aatetoveriensa ihailtavaksi ja ylistettäväksi. Näin maailma pelastuu.

Kirjan viesti

Nähdäkseni moni Ilmastopaniikin tuomitsija ei ole ymmärtänyt Matti Virtasen tarkoitusta, koska ei ole vaivautunut kirjaan tutustumaan. Tekijä ei suinkaan kiistä ilmastotiedettä eikä ihmisen vaikutusta lämpenemiseen. Sen sijaan hän antaa äänen epäileville tuomaille, asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiinsa ja peräänkuuluttaa malttia keskusteluun sekä politiikkaan. Muutoksille on yllin aikaa, paniikkiin ei ole aihetta.

Kuten edellä kävi ilmi, alarmismiin liittyy suoraan poliittisten pakkokeinojen ja peräti totalitarismin vaara. Jos ihmiset eivät suostu heräämään ja valaistumaan maailmanlopun uhatessa, heidät pitää pakottaa ruotuun, siis herättää väkisin. Taustalla on maaginen ajattelu, jossa oikeauskoiset haluavat väkisin käännyttää epäilijät ja harhaoppiset kunnon ihmisiksi. Pahuus tarttuu, siksi se pitää ehkäistä keinolla millä hyvänsä. Pahoja asioita ei saisi edes ääneen lausua. Epäortodoksinen Ilmastopaniikki on pahan kukkien syntisten siemenien levittäjä par excellence.

Virtasen tulilinjalla on myös lehdistön sensaatiohakuisuus. Kirjan liitteen päätoimittajahaastattelut ja päivittäiset havainnot osoittavat, että media on maailmanlopun lietsonnassa keskeisessä roolissa. Media on jo pitkään punavihertänyt ja seurannut kuuliaisesti aikamme suurta kertomusta. 

Vihreissä ja muussa vasemmistossa riittää palavakatseisia idealisteja, jotka ovat pomminvarmoja asiastaan ja haluavat, että muutkin ovat siitä yhtä varmoja. Omat arvot ja uskomukset pitää survoa epäilijöiden kurkusta alas vaikka väkisin, kuin kasvisvaihtoehto, joka ei enää ole vaihtoehto. Jos epävarmempi yksilö ei halua niellä survosta, hän saa ylleen pahan ihmisen auran ja syntisen leiman. 

Virtasen teos on taatusti kärkipaikalla viher-Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Manikealaiset ilmastopaavit leipovat kuumia bulliaan ja kertovat kansalle, mitä pitää ajatella ja ketä uskoa. Kirjailijan verisynti on heille anteeksiantamaton: sinun ei pidä epäilemän virallista totuutta.

Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille. Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle ja peräti viimeisen sanan viralliselle linjalle eli sille, jota IPCC-mies Vesala itsekin edustaa. Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy.

Myös arviossa on päivänselvä tendenssi. Tarkoitus on lyttäys, jyrkkä tuomio väärinajattelulle. Kun arvostelija vihjaa Helsingin Sanomissa kirjan sisältävän lukuisia virheitä, tuomiopäivän julistajien ei tarvitse itse perehtyä asiaan. Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää. Näin asian ei pitäisi olla. Virtasen kirjaan olisi alarmistienkin syytä perehtyä. Juuri heille se on tarkoitettu.

Ainakin itselleni jäi teoksesta päällimmäisenä mieleen vaikutelma, että johtopäätösten teko jää väistämättä kriittiselle lukijalle. Ehkä tämä maltillinen ja analyyttinen (joskin, kuten todettua, tendenssimäinen) lähestymistapa on juuri se, joka alarmistipiireissä paniikkireaktioita aiheuttaa?

Mitä tulee mainittuun tendenssiin, sehän on koko kirjan idea eikä tekijä sitä missään vaiheessa salaile. Heti alussa paljastuu, että kirjan takana on vanha jääräpäinen skeptikko. Hän vain haluaa toppuutella paniikkia, joka on vaarassa johtaa ylilyönteihin ja kenties jopa kohtalokkaisiin virheisiin. Erityisesti pitää olla tarkkana alarmistien poliittisten vaatimusten kanssa. Eskatologia aiheuttaa yleensä ekstremismiä ja totalitarismia sekä asenteiden että politiikan tasolla. Ituja tästä on jo nähtävissä ja osa niistä versoo ja rönsyilee aika pahasti.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin muistaa, että ilmastoskeptikkopiireissä esiintyy analyyttisempien henkilöiden ohella kaikenlaisia oman elämänsä asiantuntijoita ja salaliittoteoreetikoita, jotka usein kiistävät koko ilmastotutkimuksen muutaman nettiblogin tai samanmielisten kirjoittelun perusteella. Kun lisäksi huomioidaan se, että ilmastoskeptikot ovat usein muissakin kysymyksissä niin sanotusti nuivia, väittely menee aina, väistämättä, ideologiseksi nahisteluksi, joka johtaa ainostaan poteroiden syvenemiseen entisestään. Molemmat osapuolet radikalisoituvat käsi kädessä.


Matti Virtasen teos välttää nämä sudenkuopat mielestäni varsin onnistuneesti ja tarjoaa uteliaalle maallikolle hauskan ja informatiivisen kattauksen ilmastotieteen perusteita ja toisinajattelun sankariromantiikkaa. Kirjan perimmäinen sanoma ei jää epäselväksi: maltti on valttia.

Politiikan, tieteen ja julkisen sanan rajapinnoista näytön valossa

$
0
0
Skeptikko 2/2019

Kari Raivio: Näytön paikka – Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö (Gaudeamus, 2019).

Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina tunnetuksi tullut lastenlääkäri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Tekijä korostaa näytön tärkeyttä poliittisessa päätöksenteossa ja kriittisen julkisen keskustelun taustalla. Tutkimustiedon huomioiminen olisikin tärkeää nykyajan kärjistyneessä ilmapiirissä, kuten tieteellinen asenne ja järkiperäinen argumentaatio ylipäätään. Toisaalta teos edustaa pitkälti sitä asennetta, joka on vuosien saatossa vähitellen synnyttänyt ja kasannut ongelmia, joihin se yrittää esittää ratkaisuja. Osa ratkaisuehdotuksista todennäköisesti pahentaisi ongelmia entisestään. Polarisoituneessa keskusteluympäristössä maltillinen suhtautuminen opponenttiin kysyy kärsivällisyyttä. Kärkevien näkemysten ulos sulkeminen keskustelusta voi puolestaan tuntua lyhyellä tähtäyksellä järkevältä vaihtoehdolta, mutta pitkässä juoksussa se vain lisää syrjityksi tulemisen kokemuksen myötä vastahankaa ja sen myötä aiheuttaa usein voimakkaan kapinareaktion. Fundamentalistin taivuttaminen järkiargumentein on tunnetusti mahdotonta. Samaan aikaan keskustelusta kieltäytyminen kuitenkin auttaa fundamentalisteja uhriutumaan ja keräämään marttyyripisteitä omiensa ja epävarmojen keskuudessa. Dialogihaluttomuus ja ikäväksi koettujen ihmisten sananvapauteen puuttuminen ruokkivat myös kaikenlaisia salaliittoteorioita. Helppoa ei siis ole tiedettä ja järkeä puolustavan tietokirjailijan elämä hullussa nykymaailmassa. 


Raivio on ollut mukana kehittämässä Käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat lääketieteeseen ja näyttöön. Kirja esittelee aihepiiriä, kertoo tutkimuksen taustoista ja edustaa kokonaisuutena samaa teemaa, joskin paljon laajemmin. Teoksessa mennään myös politiikan puolelle ja suositukset ovat varsin odotettuja, joskaan eivät ongelmattomia.

Näytön paikka sisältää paljon tärkeää tietoa ja herkullisia anekdootteja. Tietolaatikot tosin katkaisevat leipätekstin monessa kohdassa, mikä hieman haittaa lukemista, koska sivuja joutuu plaraamaan edestakaisin. Taittopuolella olisi ollut petraamisen varaa.

Raivio analysoi teoksessaan masennuslääkkeiden markkinoinnin ja tutkimuksen taustalla esiintyneitä ongelmia, korruptiota ja suoranaisia harhaanjohtavia väitteitä, jotka ovat lisänneet entisestään salaliittoteorioita ja yleistä lääkevastaisuutta vaihtoehtopiireissä. Sanoisin, että lääketutkimuksen epäkohdista ja medikalisaatiosta kulkee melko suora syy-seuraus-suhde uskomushoitojen suosion kasvuun. Internet-aikana tieto leviää nopeasti ja tehokkaasti eikä edes lääketeollisuus pysty pitämään asioita salassa. Näytön paikassa ongelmakenttä esitellään lyhyesti (128-129), mutta asia tulee selväksi.

Vertaisarviointi ja tieteen sisäiset ongelmat


Raivio kirjoittaa tieteellisestä vertaisarvioinnista ja julkaisemisesta, muttei pureudu juuri ollenkaan yliopiston ongelmiin. On olemassa tieteenaloja ja julkaisuja, joiden metodit ja vertaisarvioinnit herättävät varsin perusteltuja kysymyksiä tieteen sekä yliopiston uskottavuudesta ja vaikuttavat laajemminkin yhteiskuntaan. 

Kun tekijä analysoi totuuden jälkeistä aikaa, olisi mielestäni ollut hyvä pohtia, kuinka suuri osa nykyisestä polarisoituneesta valeuutisilmapiiristä on suoraa tai välillistä seurausta yliopistomaailmassa pitkään vaikuttaneesta postmodernista totuusrelativismista, jota muodikas tieteenfilosofi Paul Feyerabend aikoinaan kuvasi anarkistisesti termillä anything goes, mikä tahansa kelpaa.

Hiljattain Sokal Squared -pila (”Grievance Studies Affair”) paljasti eräiden tieteenalojen alennustilan. Kolme tutkijaa laati tunnetun Alan Sokalin tempauksen jalanjäljissä useita parodia-artikkeleita, jotka menivät pienin korjauksin läpi vertaisarvioiduissa julkaisuissa, aivan kuten Sokalin oma pila vuosia aiemmin. Testin oli nimenomaan tarkoitus paljastaa, millaisin perustein artikkeleita julkaistaan. Kriteerit eivät ole tieteellisiä vaan ideologisia. Tilanne on Sokalin päivistä mennyt aina vain pahemmaksi.

1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimusalat ovat vähitellen tuoneet tieteeseen relativismin myötä suoranaista tiedevastaisuutta, jolla on pelkästään poliittismoralistiset motiivit. Länsimaista tiedettä ja yliopistojärjestelmää syytetään valkoisen heteromiehen rasistiskolonialistiseksi instituutioksi, jonka tarkoitus on alistaa luonto, vähemmistöt ja siirtomaiden kansat. Näin ideologinen oikeaoppisuus on monilla tieteenaloilla korvannut tieteellisen metodin, jonka myötä tiedevastaisuus ja ilmeisten tosiasioiden systemaattinen kieltäminen ovat levinneet myös mediaan, julkiseen keskusteluun ja politiikkaan. Edistysmielisen on pakko kannattaa havaintojen, tieteen ja järjen kanssa ristiriidassa olevaa totuusrelativismia, muuten hänet leimataan äärioikeistolaiseksi ja suljetaan ulos hyvien ja oikeamielisten valistuneesta joukosta.

Monissa sukupuolentutkimuksen radikaaleimmissa haaroissa biologia kielletään ihmisen sukupuolen kohdalla täysin. Näiden alojen tuottama tiedevihamielinen jargon rönsyilee nykyään kaikkialla yhteiskunnallisessa keskustelussa ja huomattavan moni näyttää sen tuottamiin moralistisiin satuihin peräti vilpittömästi uskovan. On jopa syntynyt poliittisia puolueita, jotka ratsastavat akateemisella lumejargonilla, ankaran moralismin ja säätelyvimman ohella.

Seurauksena mainittujen alojen ideologisuudesta on ollut muun muassa lääke- sekä rokotevastaisuuden ja erilaisten uskomushoitojen suosion kasvu. Nämä korreloivat vahvasti akateemisen feminismin kanssa, erityisesti ekofeminismin. Pehmeät, naiselliset vaihtoehdot houkuttavat kovassa maailmassa, joka on moraaliton, valkoisen lihaa syövän heteropatriarkaatin hallitsema kapitalistinen sortohelvetti. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin kuvataan tiettyjen alojen diskursseissa. Vain paratiisillinen matriarkaatti kelpaa.

Raivio olisi mielestäni voinut teoksessaan kartoittaa tätä tavattoman ikävää kehitystä, mutta valitettavasti hän ohittaa nämä ongelmat, kuten niin moni muu tiedemaailmasta kirjoittava ennen häntä. Skeptikko-lehdestä tosin saa vielä nykyäänkin lukea Ivan Puopolon ja Osmo Tammisalon oivallisia juttuja, joissa ikävä asiaintila yliopistoilla ja yhteiskunnassa paljastetaan. Ongelmien taustalla olevaa kehitystä on ansiokkaasti avannut edesmennyt suuri humanisti Allan Bloom teoksessaan The Closing of the American Mind – How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).

Raivio käsittelee kyllä teoksessaan tieteen eettisiä käytäntöjä, tiedevilppiä ja huijausta, mutta olisi kenties ollut syytä huomioida myös akatemian älyllinen korruptoituminen, joka osaltaan on johtanut nykytilanteeseen. Kun näyttöä ei vaadita tai se suorastaan moralistisesti tuomitaan, mikä tahansa kelpaa. Tämä on tieteelle häpeäksi ja yhteiskunnalle vahingoksi.

Faktantarkistus ja trollitehtaat

Raivio esittelee kirjassaan Faktabaarin ja faktantarkistajien toimintaa, muttei pohdi sitä tarpeeksi kriittisesti. Toisaalla tekijä kirjoittaa: 

”Yksilön päätöksiin vaikuttaa suuresti se yhteisö, jossa hän toimii. On helpompi yhtyä muiden mielipiteeseen kuin olla vastarannan kiiski, vaikka olisikin muun porukan kanssa eri mieltä (’joukossa tyhmyys tiivistyy’). Muodin ilmiöissä, poliittisissa liikkeissä ja tiedotusvälineissä sosiaalinen paine vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen tavalla, jota presidentti Mauno Koivisto nimitti sopulilauman touhuiksi. Sosiaalinen media yhdistää henkilöitä, joiden peukalot osoittavat samaan suuntaan, mikä on entisestään pahentanut laumakäyttäytymistä. Tällaisissa yhteisöissä virheelliset tiedot ja suoranaiset valheet leviävät kulovalkean tavoin, eikä tutkitulla tiedolla ole niihin juurikaan vaikutusta” (60).

Valtamedia on usein poliittisesti puolueellinen ja hyssyttelee uutisointia tietyistä rikoksista tai maahanmuuton epäkohdista. Media myös johtaa toisinaan yleisöä harhaan tarkoitushakuisin termi- ja kuvavalinnoin. Moni toimittaja on niin uskonsa sokaisema, ettei edes tajua tekevänsä agendajournalismia. 

Vastaavasti faktantarkistus noudattelee pääsääntöisesti valtamedian ja varsinkin Ylen puolivirallista linjaa. Kun sitten joku Junes Lokan tapainen nokkava hahmo hankkii ja julkaisee (uutisoi) tiedot poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista, mihin hänellä on perustuslaillinen oikeus, valtamedia ja viranomaiset joutuvat itsekin niistä kertomaan. Tämä herättää tietenkin kansalaisissa syvää epäluottamusta niin viranomaisia kuin mediaa kohtaan ja lisää vastaavasti Lokan kaltaisten ikävien henkilöiden ja heidän jyrkän poliittisen linjansa suosiota vaihtoehtopiireissä ja valmiiksi establishmentiin pettyneiden joukossa. 

Raivion yllä lainattu huomio pätee sellaisenaan myös valtamediaan, viranomaisiin ja poliittisiin piireihin, joiden keskuudessa silmät ja korvat usein suljetaan kokonaan ikäviltä tosiasioilta, kunnes unelmointi käy lopulta mahdottomaksi. Myös törkykirjoittelustaan tunnettu ja aiheellisesti tuomittu MV-lehti on tehnyt vastaavia paljastuksia, joista valtamedia on sen myötä joutunut ilmeisen vastahakoisesti uutisoimaan. Vaihtoehtojulkaisut syntyvät kysynnän perusteella, tiettyyn tarpeeseen. Kuka tarjoaa niille markkinaraon?

Raivio asettuu teoksessaan valtavirran puolelle, mutta mielestäni hän olisi voinut pohtia laajemmin syitä vaihtoehtomedioiden ja kansallismielisten liikkeiden suosiolle. Niitä saattaa kuin saattaakin löytyä sopuli-ilmiöstä, joka ehkäisee näytön vaikutuksen myös poliitikkojen, valtamedian toimittajien, faktantarkistajien ja oikeamielisten lukijoiden keskuudessa.

Tuskin ainakaan Venäjän trollitehdasta voi syyttää kaikista niistä epäkohdista ja kiukunaiheista, jotka ovat kansallismielisen liikehdinnän taustalla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettu tosiasia on, että trollit lietsovat eripuraa kansojen keskuudessa myös edistysmielisyyden avulla. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota ja pohtia, millaiset keinot taistelussa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan saattavat pikemminkin kääntyä itseään vastaan.

KGB:n pelikirja tunsi aikoinaan valtioiden demoralisoinnin sisältä käsin. 1960-luvulta alkaen loikkari Juri Bezmenovin mukaan kommunistisesta yhteisöllisyydestä, kansainvälisyydestä ja rauhasta sekä rakkaudesta viehättyneitä amerikkalaisia ja heidän suosimiaan itämaisia filosofioita, muun muassa tunnetun Maharishi Mahesh Yogin transsendenttista meditaatiota, käytettiin länsimaiden demoralisoimiseen. Näille on helppo keksiä vastineita nykymaailmasta ja löytyy peräti näyttöä siitä, että Venäjä on käyttänyt niitä eripuran kylvämiseen länsimaissa.

Kansakunnan demoralisoiminen on siis vanha ja hyväksi havaittu keino horjuttaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden mukaan kansallinen yhtenäisyys on paras suoja informaatiovaikuttamiseen pyrkiviä riidankylväjiä vastaan. Siksi vastapuolen solvaaminen tai leimaaminen on mahdollisimman huono strategia julkisessa keskustelussa, jos siis ajatellaan trollaamisen perimmäistä tarkoitusta sellaisena kuin turpoekspertit sitä kuvaavat. 

Jos kansan yhtenäisyyttä halutaan vahvistaa, ei yksinkertaisesti ole järkevää sulkea ulos suurta osaa väestöstä väittämällä heitä Venäjän trolleiksi tai hyödyllisiksi idiooteiksi. Vastaavasti unelmille rakennettu leväperäinen turvapaikkapolitiikka voi olla osa kehitystä, jonka lopputulos ei välttämättä ole se, mitä unelmoijat toivovat.

Yleisenä periaatteena kannattaa pitää mielessä, että venäläisten ei juuri tarvitse tehdä mitään itse, koska länsimaissa homma hoituu ihan hyvin ilman heitäkin. Riittää, että kipupisteitä ja herkimpiä kohdehenkilöitä joskus vähän sörkitään ja laitetaan liikkeelle entistä hurjempia huhuja. Sen jälkeen venäläiset voivat rauhassa seurata, miten muurahaispesässä kuhisee. Ylipäätään Venäjän näkeminen kaiken viime vuosien negatiivisen kehityksen taustalla länsimaissa lähestyy itsessään salaliittoteoriaa. 

Tutkijoiden, toimittajien, kolumnistien ja poliitikkojen ylimielinen asenne

Skeptikoiden, asiantuntijoiden, tiedemiesten, poliitikkojen ja toimittajien ylimielinen, hyökkäävä asenne toimii itseään vastaan. Raivion teoksessa on hieman sellainen poljento, että myös sinänsä tärkeä sanoma uhkaa kääntyä kriittisen vastapuolen hyväksi. Diplomaattisempi ja ymmärtäväisempi lähestymistapa toimisi paremmin. 

Vaikka opponentti olisi verkossa kuinka ikävä ja aggressiivinen, hänen kunnioittamistaan ihmisenä kannattaa ainakin vakavasti harkita. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ihmisyys usein unohtuu ja keskustelijat operoivat lähinnä omia ennakkoluulojaan vastaan, koska kaikki on pelkkää tekstiä. Toisessa nähdään se, mitä eniten inhotaan ja pelätään, vaikkei siihen välttämättä olisi edes aihetta. Tämä koskee sekä sivistyneitä että sivistymättömiä, oppineita että oppimattomia. Sosiaalisessa mediassa yliopistodosentti tai apulaisprofessori voi käyttäytyä kuin moukka tai kansankiihottaja. Myös joillakin professoreilla on valitettava taipumus antautua intohimojensa vietäviksi ja sosiaalisessa mediassa sellainen johtaa usein huonotapaisuuteen.

Väittelyn tuoksinassa kannattaa kuitenkin muistaa, että kärsivä ja ahdistunut lähimmäinen se siellä toisessa päässäkin näppäimistöä näreissään naputtaa. Syitä kaunaan, katkeroitumiseen ja turhautumiseen maailmassa riittää. Sellainen pistää purkamaan paineita ja tekemään irrationaalisia päätöksiä. On totta, että monet näistä ihmisistä ovat sivistymättömiä, karkeita ja brutaalejakin, mutta myös heillä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa. Jos akateemisesti koulutetut käyttäytyvät verkossa huonosti, hyvää käytöstä on turha penätä rivikansalaisiltakaan. On tärkeää huomioida, että yksilöiden välillä on valtavia eroja myös itseilmaisussa. Kaikilta ei voi vaatia samaa.
Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä ja sen jälkeenkin eron puolesta äänestäneet on leimattu tietämättömiksi idiooteiksi, jotka pahat poliitikot ja Venäjän trollit ovat aivopesseet propagandallaan. Raivion teoksessa on valitettavan paljon tätä sävyä. 

Asiat ovat oikeasti paljon monimutkaisempia. Ihmisille syntyy tarve tai peräti halu erottautua valtavirrasta ja status quosta, johon he ovat syystä tai toisesta pettyneitä, ja silloin vahvistusvinouma korostuu erilaisessa uutisoinnissa. Tällainen kontrarianismi ajaa ihmisiä kohti radikaaleja vaihtoehtoja kuten Brexitiä ja he suorastaan hakevat uutisia, jotka tukevat heidän vastarinta-asennettaan.

Myös sinänsä asialliset uutiset vaikkapa Euroopan komission puheenjohtajasta ja hänen sanomisistaan tai tekemisistään, videoista puhumattakaan, lujittavat äänestyspäätöstä sanoa EU:lle näkemiin, vaikka puheenjohtaja ja mediasirkus pyrkivät päinvastaiseen. Sama pätee moneen muuhunkin EU:n kärkipoliitikkoon ja puolestapuhujaan. Vastaavasti Trumpia inhoavat radikalisoituvat entisestään aina kun Yhdysvaltain presidentti suunsa avaa tai tekee uuden poliittisen päätöksen, joka saa sosiaaliliberaalimman kansanosan niskavillat nousemaan. Tuulten mukana seilaaminen on hyvin inhimillistä.

Yksi tällainen ihmisiä voimakkaasti jakava kysymys on Raivionkin teoksessaan käsittelemä ilmaston lämpeneminen. Näytön paikka sisältää tärkeää tietoa näytön varmuudesta ilmastonmuutoksessa (46-47), joka osoittaa samalla ilmiöön liittyvät epävarmuustekijät. Toisaalta koko ilmastonmuutos on jo ajat sitten muuttunut eskatologiseksi mediahysteriaksi, jolla erilaiset hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat. Ilmiössä on kultin piirteitä eikä ihme, että niin moni vastustaa siihen liittyvää ääriliikehdintää ja kaikenlaisen pakkovallan kannatusta selkäytimestä. Viittaan jälleen Raivion huomioon sopuli-ilmiöstä, joka pätee erinomaisesti ilmastoalarmisteihin. Siinä vaiheessa kun vallankumouksellisen järjestön aktiivit liimaavat itsensä Brittien työväenpuolueen puheenjohtajan aitaan kaataakseen kapitalistisen yhteiskunnan, ollaan varsin kaukana Raivion peräänkuuluttamasta näyttöön ja malttiin perustuvasta päätöksenteosta.

Toinen vastaava kysymys on maahanmuutto, jota tekijä myös sivuaa. Hän mainitsee erilaisia tilastoja ja pelotteluja, mutta ohittaa kokonaan ikävät tosiasiat, joita aidosti voi käyttää pelotteluun ja jotka eittämättä selittävät leijonanosan kansallismielisen politiikan suosion kasvusta viime vuosina. 

Maahanmuuttoon liittyvät negatiiviset ilmiöt, kuten rinnakkaisyhteiskunnat, heimokulttuuri, klaanit, kunniaväkivalta, sukuelinten silpominen, seksuaalirikokset ja terrorismi, eivät ole asioita, joista tulisi vaieta tai joita pitäisi hyssytellä. Kannattaa kysyä ja tutkia, miten vaikkapa islam oppijärjestelmänä suhtautuu avoimeen yhteiskuntaan, tieteeseen ja tasa-arvoon. Näyttö näissä kysymyksissä on päivänselvä, mutta silti se kiistetään melko systeemattisesti vuosi toisensa jälkeen tietyllä suunnalla. On ilmeistä, että tämäkin on pitkään pelannut kansallismielisten puolueiden pussiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kukaan muu ei nosta epäkohtia esiin, yksille muodostuu asiassa monopoli. 

Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Ja jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontrarianismin. Se alkaa näet nykymaailmassa korreloida vahvan positiivisesti sanan- ja omantunnonvapauden kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Ekstremismilait Suomeen?

Ihmiset eivät yleisesti ottaen pidä valtansa murentumisesta ja vanhan järjestelmän korvautumisesta uudella. Internet ja sosiaalinen media ovat merkittävästi muuttaneet entistä ylhäältä alas -tiedotus-ja hallintomallia, jossa perinteinen paperimedia ja valtiojohto pitkälti kykenivät sanelemaan, miten maan asiat makaavat ja pimittämään suuren osan kansalaismielipidettä. Raivion teoksessa tätä keskeistä puolta yhteiskunnan muutoksessa ei käsitellä. 

Uusi tasa-arvoisempi malli on nopeasti korvannut vanhan ja hämmentää perinteiseen tiedotusmonopoliin tottuneita vallankäyttäjiä. Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan.

Suomessa on kasvava joukko toimittajia, asiantuntijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka vaativat jatkuvasti rajoituksia sananvapauteen erityisesti nettikirjoittelussa ja peräävät kansalaisilta oikeiden eli sallittujen mielipiteiden esittämistä. Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita sosiaalisessa mediassa tai sähköpostitse. 

Suurin osa, elleivät kaikki, näistä vihapuheaktivisteista kritisoivat toistuvasti Putinin Venäjää ja näkevät herkästi trolleja ja informaatiovaikuttamista kaikkialla. Kuitenkin he itse ajavat Suomeen samanlaista lainsäädäntöä kuin Venäjällä on jo pitkään ollut voimassa ekstremismilakien muodossa. Jos vastustaa totalitarismia, ei ole järkevää hivuttaa sitä omaan maahansa.

Kysymys herää, ovatko vihapuheesta ja lainsäädännön kiristämisestä jatkuvasti ääntä pitävät henkilöt taitavan informaatiovaikuttamisen uhreja vai pelkästään tietämättömiä. Moni heistä vaikuttaa trollaavaan ja informaatiovaikuttavan itse sitä tajuamattaan. Samaan aikaan heidän toimintaansa ja sisäistä ristiriitaisuuttaan oivallisesti parodioivia satiiriprofiileja suljetaan Twitterissä ja Facebookissa. Näin kävi muun muassa vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateelle, joka oli kaikkien sananvapauden ystävien suosikki. Kyseinen hahmo sai tekaistuilla nimillä myös ainakin kolme parodista mielipidekirjoitusta läpi merkittävissä sanomalehdissä. Keijo Kaarisade teki vihapuhehössötyksestä ja poliittisesta korrektiudesta niin osuvaa parodiaa, etteivät edes viranomaiset ja poliitikot alussa erottaneet sitä todellisuudesta. Tämä ei suinkaan ole parodian vaan todellisuuden vika.

Vallitseva ilmapiiri on osaltaan ollut vaikuttamassa niihin ongelmiin, joita Raivio teoksessaan analysoi. Oma käsitykseni ongelmien ratkaisusta on se, että meidän pitää säilyttää yhteiskunnassamme länsimainen liberaali demokratia, siis nimenomaan länsimainen eli avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva, ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta. Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota, siis juuri sellaista, joita trollitehtaan työntekijät palvelevat ja joita vihapuheaktivistit kertovat vastustavansa. Säätelyn ja lakien kiristämisen asemesta kansalaisille pitää opettaa käytöstapoja ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä. Keskustelu velloo toistaiseksi pidäkkeettömänä, mutta varmasti laineet vähitellen rauhoittuvat ja lakkaavat lyömästä jatkuvasti yli. Nykyinen lainsäädäntö riittää hyvin kriminalisoimaan yksilöön kohdistuvat verbaaliset kohtuuttomuudet, kuten laittomat uhkaukset, systemaattisen vainoamisen ja törkeät kunnianloukkaukset. 

Raivio olisi teoksessaan voinut mennä pintaa syvemmälle ja pohtia, kuka lopulta trollaa ketä ja mitä asialle pitäisi tehdä. Monessa tapauksessa näyttöä on, mutta silmät ja korvat on helppo sulkea, kun näyttöön perustuva tieto on poliittisesti epämukavaa. Silloin sopuli-ilmiö iskee, koska ikävät tosiasiat ovat usein liian raskaita ihmisen kantaa. On paljon helpompaa unelmoida ja saarnata kuorolle. Tämä koskee myös ja ennen kaikkea monia sankarillisia tieteen puolustajia, joita erilaiset ideologiset intohimot, sidonnaisuudet, puolueellisuudet ja nurkkakuntaisuudet heittelevät elämän hetteiköissä minne tahansa tuuli sattuu kulloinkin puhaltamaan.


O tempora, o mores





$
0
0
Maineikas roomalainen oraattori Cicero hämmästeli eräässä vuoden 63 eaa. puheessaan sitä, miten salaliittolainen Catilina sai rangaistuksetta juonitella valtiota ja Ciceroa vastaan. Oraattori olisi halunnut kapinoitsijan hengiltä mahtavan Rooman valtiovallan avustuksella. Ciceron mielestä oli pöyristyttävää, että hänen kanssaan tukkanuottasilla oleva valtion vihollinen sai kulkea vapaana ja vieläpä osallistua senaatissa käytyihin keskusteluihin. 





Kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman puolestaan teki vuoden 1964 joulukuussa aiemmin samana vuonna ilmestyneestä Hannu Salaman 
Juhannustansseista eduskuntakyselyn. Hän tiedusteli: ”Onko Hallitus tietoinen siitä, että maassa julkaistaan lain vastaisesti jumalanpilkkaa esittävää ja sukupuolikuria loukkaavaa kirjallisuutta, ja jos on, aikooko Hallitus ryhtyä toimenpiteisiin tällaisen toiminnan lopettamiseksi?” 





Borg-Sundmanin kyselyn allekirjoitti kahdeksantoista kokoomuskansanedustajaa ja kuten tunnettua, se johti lopulta oikeusministerin määräämän syytteen myötä kirjailija Salaman ja kustannusyhtiö Otavan tuomioon. KKO tosin vapautti Otavan sakkorangaistuksesta, mutta jätti tekijän kolmen kuukauden ehdollisen vankeustuomion ennalleen. Presidentti Kekkonen armahti Salaman vuonna 1968, mutta 
Juhannustanssit pysyi pitkään sensuroituna, koska oikeus määräsi moraalittomat kohdat poistettavaksi ja jo painetut kirjat tuhottaviksi. Myöhemmissä painoksissa kyseiset kohdat olivat pitkään tyhjää täynnä. Toistaiseksi teosta saa onneksi taas alkuperäisessä asussaan.





Silloinen pääministeri Johannes Virolainen totesi Borg-Sundmanin eduskuntakyselystä, että yhteiskunnalla pitäisi olla muita keinoja kuin rikoslaki tällaisten kysymysten ratkaisemiseksi. Jälkikäteen on myös päivänselvää, että kyse oli poliittisesta tuomiosta. Salaman teokseensa sisällyttämät räävittömät pilasaarnat loukkasivat sen ajan kristittyjen porvarien moraalitajua. Vasemmistolainen kirjailija nimenomaan halusi provosoida porvareita, ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita” – sen hän tunnusti suoraan raastuvanoikeudelle jutun toiseen käsittelyyn lähettämässään kirjeessä.





Kansanedustaja Borg-Sundman painotti myöhemmin, ettei hänen eduskuntakyselynsä ollut suunnattu pelkästään Salamaa tai romaanitaidetta vastaan vaan laajemmin ”aikamme moraalista nihilismiä” vastaan. 
Kokoomuslainen oli huolissaan siitä, että moraalittomat vasemmistokirjailijat turmelevat nuorison julistaessaan kristinuskon vastaista avointa seksuaalimoraalia ja pilkatessaan Jumalan sanaa.





Ajatus siitä, että kansanedustuslaitoksen tai hallituksen tehtävä olisi valvoa aikakauden moraalitajua, on vuonna 20
20 absurdi. Kirjojen sensuroiminen ja taiteen oletetun nihilismin torjuminen ei missään mielessä kuulu lainsäätäjille, näin tuumaa varmasti ylivoimaisesti suurin osa valveutuneista nykykansalaisista.





On kuitenkin kansanosa, joka ajattelee juuri näin. Suomesta löytyy äänekäs joukko, joka haluaa estää omasta mielestään väärien ajatusten esittämisen ja moraalista nihilisimiä edustavien lauseiden siteeraamisen julkisuudessa. Tämä joukko toivoo ja pyytää jatkuvasti esivallan, tsaarin, apua käydessään sankarillista sotaa vääriä, pahoja, taantumuksellisia, loukkaavia, vaarallisia ja moraalittomia mielipiteitä vastaan. Tiedostavan etujoukon mielestä valtiovallan väkivaltakoneisto nimenomaan pitää valjastaa suojelemaan sen jäsenten ja sen suosikkivähemmistöjen tunteita vääriltä mielipiteiltä. Tiedostavissa piireissä keskustelu vastapuolen kanssa ei yksinkertaisesti onnistu ilman valtiovallan käsikassaran turvaa siinä tapauksessa, että vastapuoli debatin lomassa lipsauttaakin ilmoille väärän arvopohjan mukaisia 
kriittisiä käsityksiä, jotka tiedostavat uuspuritaanit kokevat ajassamme moraaliseksi nihilismiksi. Lisäksi tiedostava etujoukko yrittää viedä harhaoppisilta toimeentulon edellytykset pommittamalla heidän yhteistyökumppaneitaan, työnantajiaan, apurahainstansseja ja messujärjestäjiä oikeamielisesti tuohtuneilla sähköposteilla.



Tänään valtiovaltaan ja painostuskampanjoihin herkimmin turvautuvat moraalinvartijat eivät ole kokoomuslaisia poroporvareita, joille Raamattu ja kristinusko tarjoavat moraalisen ohjenuoran esivallan kunnioittamiseen ja jokapäiväiseen elämään. Päinvastoin. Tiedostava uuspuritaanien etujoukko koostuu erilaisista vihreitä ja vasemmistoliittoa kannattavista kansalaisaktivisteista, anarkisteista, antifasisteista, intersektionaalisista feministeistä, toimittajista, virkamiehistä ja poliitikoista, joille ajan henki on kaikenlaisten unelmien ja vähemmistöjen suojelu keinolla millä hyvänsä. He arvostelevat toistuvasti Putinin Venäjän autoritaarisia toimia opposition vaientamiseksi, mutta samaan aikaan kannattavat Suomeen vastaavaa säätelyä, lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. He eivät huomaa tai ymmärrä, että tiedotusvälineiden ja internetin valvonta sekä lakien henki ja tulkinta ovat aina riippuvaisia vallankäyttäjästä ja yleisestä mielipiteestä. Toisin sanoen he olettavat, että valtiovalta on automaattisesti heidän ystävänsä ja heidän puolellaan. Historian valossa usko tsaarin hyväntahtoisuuteen on tavattoman sinisilmäistä ja usein peräti vaarallista.





Kansanedustaja Päivi Räsänen 
on saanut tuta, ettei seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta tai homoseksuaalisuutta saa arvostella vetoamalla Raamattuun ja kristinuskon vanhoilliseen tulkintaan. Omasta arvopohjastaan kertoessaan Räsänen siteerasi Raamattua, mikä johti poliisitutkintaan. Samoin kansanedustajan viisitoista vuotta sitten julkaisema pamfletti päätyi valtakunnansyyttäjän määräyksestä tutkintaan, vaikka poliisi alunperin oli jättänyt esitutkinnan suorittamatta sananvapauden nimissä. Lisäksi Räsästä tutkitaan näkemyksistä, joita hän ei MTV3:n uutisen mukaan esittänyt.  Valtakunnansyyttäjä siis määräsi esitutkinnan puheista, joita ohjelmassa ei edes sanottu. Mitä tämä kertoo Suomen uskonnon- ja sananvapauskehityksestä viimeisten viidentoista vuoden aikana?





Pääministeri Johannes Virolainen oli Salama-sodan aikaan oikeassa. Moraalikysymykset eivät kuulu poliisille eikä arvoista johtuvien erimielisyyksien ratkaisu oikeussaleihin. Vain äärimmäisissä tapauksissa, jotka kaikki on jo kriminalisoitu, poliisin ja oikeuslaitoksen puuttuminen on perusteltua. Tällaisia ovat muun muassa suorat uhkaukset, vainoaminen, yksityiselämää loukkaavan tiedon tai törkeän panettelun julkinen esittäminen ja tietenkin fyysinen väkivalta tai häiriköiminen.





Internet-aikana tietoa on jatkuvasti saatavilla ja uutta julkaistaan päivittäin. Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, jotka valvovat toisten sanomisia ja tekemisiä. Nämä ihmiset 
uhriutuvat ja loukkaantuvat päivittäin. Rima alenee koko ajan ja samalla uhriutujat vaativat esivallan puuttumista vääriin mielipiteisiin ja karkeaan kielenkäyttöön. Moraalinen nihilismi on nykyään vuoden 1964 vastakohta, koska Raamattu ja sen sisältämä Jumalan sana ovat nyt tutkinnassa. Jos syyte ja tuomio Päivi Räsäselle tulee, Raamattu muuttuu Juhannustansseiksi. Siinä tapauksessa nykylain mukaan Raamatun saatavilla pitäminen saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit. Pitääkö kirjasta siis Juhannustanssien tapaan poistaa rienaavat kohdat ja määrätä vanhat painokset tuhottaviksi?





Viisikymmentä vuotta on ihmisen historiassa lyhyt aika, mutta kuitenkin riittävä osoittamaan sen, miten yhteiskunnassa äänekkäin ja aggressiivisin osa saa helposti valjastettua valtiovallan suojelmaan omia moraalisia uskomuksiaan harhaoppisten verbaaliselta ilotulitukselta. Kun yleinen mielipide on nyt vuosien myötä saatu käännettyä, ovat tutkinnat, syytteet ja tuomiot vastaavasti heittäneet häränpyllyä.





Tähän liittyen kannattaa muistaa, että muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä yleinen mielipide voi taas muuttua ja olemassa olevia tai uusia lakeja voidaan käyttää tietyn äänekkään eturyhmän moraalitajun suojelemiseen. Nyky-yhteiskunnan tiedostavan etujoukon mielestä Raamattua kirjaimellisesti tulkitseva ja siteeraava Päivi Räsänen turmelee nuorisoa vanhoillisine, vanhentuneine mielipiteineen. Aivan kuten Borg-Sundman aikoinaan, edistysmielinen etujoukko haluaa kieltää moraalinihilismin ja nuorison turmelemisen valtion väkivaltakoneiston avulla. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua joku uusi joukko voi puolestaan pakottaa oman uuspuritaanisen arvopohjansa vallitsevaksi ja hiljentää edistysmieliset kapinoitsijat esivallan avulla.

Toinen vaihtoehto on siirtyä bysanttilaisesta autoritarismista aitoon länsimaiseen, liberaalidemokraattiseen sanan- ja uskonnonvapauskäsitykseen ja pienentää valtion roolia huomattavasti, toisin sanoen antaa kaikkien kukkien kukkia, keskustella asioista kiivaasti, vaikuttaa omalla esimerkillään, olla rohkeasti eri mieltä, niellä loukkaukset ja ottaa annettuna, että ihmisten ja ryhmien moraalikäsitykset ja arvot ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan keskenään ristiriidassa eikä poliisin kuulusteluhuone saati oikeussali ole oikea paikka edistysmielisten ja konservatiivien ikiaikaisen eripuran ratkaisemiseen.





Jälkimmäisen vaihtoehdon etuna on sekä lyhyellä että pitkällä tähtäyksellä myös se, ettei yksi vähemmistö joudu enemmistöä ja valtion väkivaltamonopolia hyödyntävän toisen vähemmistön moraalikäsitysten alistamaksi. Jos ja kun arvopohjissa on radikaaleja eroja, yhden etujoukon totuus on toisen etujoukon moraalista nihilismiä ja päinvastoin. Moniarvoisessa, avoimessa yhteiskunnassa 
uskomusten ja tulkintojen rauhanomainen rinnakkaiselo edellyttää sitä, ettei kukaan tunne joutuvansa aiheetta valtiovallan sortamaksi tai epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Sellainen kokemus herättää kapinamieltä ja kaunaa koko esivaltaa kohtaan ja vanha Catilina nostaa taas päätään.



 Puolueiden kannatuksesta voi tällä hetkellä päätellä jotain siitä, minne protesti kanavoituu.

1960-luvulla oikeusmurhan uhriksi päätyi kirjailija Hannu Salama 
Juhannustansseineen. Vuoden 2020 lopulla vasemmistolainen Salama näyttää vaihtuvan Raamattua siteeraavaan oikeistokonservatiivi Päivi Räsäseen. Onko tästä mitään opittavaa?



Pro patria et lege

$
0
0

Esseearvio Roger Scrutonin teoksesta Kansakuntaa tarvitaan (Suomalaisuuden Liitto, 2020)


Suomalaisuuden Liitto on saattanut suomalaisten lukijoiden tutkittavaksi tammikuussa 2020 edesmenneen konservatiivifilosofi Roger Scrutonin (s. 1944) kirjasen The Need for Nations, joka ilmestyi jo vuonna 2004. Ehkä käännöksen laatiminen näinkin pitkällä viiveellä oli erityisen sopivaa siksi, ettei teos ole vuosien saatossa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin. Kustantaja ehti vielä hankkia käännökselle tekijän itsensä luvan vähän ennen tämän kuolemaa.

Sanomaltaan kenties liiankin tiivis alle satasivuinen kirja olisi vallan mainiosti voinut olla paljon laajempikin, sillä moni yksittäinen aihe kaipaisi perusteellisempaa käsittelyä ja tuekseen hiotumpia argumentteja. Toisaalta tällainen selkeästi yhtä asiaa ajava pamfletti ei olisi läheskään yhtä nautittava, jos siitä karsisi huolellisemmalla ruotimisella terävimmät särmät ja liikaa yleistävät moukaroimiset pois.

Tekstin ovat ansiokkaasti kääntäneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen ja se on varustettu muutaman sivun mittaisella esipuheella, jossa liiton edustajat valottavat tekijän ja teoksen taustoja. Samalla esipuheessa kerrotaan käännösratkaisuista, jotka tekstiä lukiessa vaikuttavat varsin onnistuneilta. Scruton käyttää muun muassa paljon oikeustieteen termejä ja esimerkkejä englantilaisesta kulttuuripiiristä, jolloin termeille ei aina helposti löydy luontevaa suomenkielistä vastinetta.

Koko arvio PDF-muodossa (9 sivua.)

Turvallisuuspoliittisesta realismista ja idealismista

$
0
0

 ”Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi perinteinen merkitys oletetun sijasta. Sen pitäisi esittää vertauskuvallisesti jotakin sellaista, mikä olisi omalaatuista Suomen kansassa taikka Suomen luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut vertaan ja mikä kansa ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa?” (Aleksis Kivi kirjeessä ystävälleen A.R. Svanströmille, 11.7.1863)

Kansoilla on oikeus olemassaoloon ja omaan alueeseen, itsenäiseen valtioon, ja omaan kansalliseen kulttuuriin ja kieleen. Tätä perustuvanlaatuista oikeutta, kuten ihmisoikeuksiakin, suojaamaan tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia, kansojen yhteistyötä ja kansallista turvallisuuspolitiikkaa. Ilman valtioita ja niiden välisiä rajoja kaikki edellä mainitut oikeudet ovat tuhkaa tuulessa.

M.A. Meretvuo on kirjoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyn teoksen Turvallisuuspolitiikka (Kiuas Kustannus 2021). Aiemmin samalta kansallismieliseltä kustantajalta romaanin Pilvikädet julkaissut tekijä kertoo tutkijana edustavansa realistista koulukuntaa, jonka hän retorisesti ja strategisesti, kenties hieman mustavalkoisesti, asettaa vastakkain idealismin kanssa. Teoksen takakansiteksti kertoo, että FM Meretvuo on keväällä 2021 valmistunut Jyväskylän yliopistosta ensimmäisenä turvallisuutta ja strategista tiedustelua pääaineena opiskelleena. Lukiessaan huomaa pian, että tutkija tuntee alansa.

Heti aluksi on syytä mainita, että käsillä oleva esseearvio jää paljon lyhyemmäksi kuin se olisi voinut olla, vaatimattomaksi pintaraapaisuksi, sillä Meretvuo on pakannut kirjaansa niin paljon tärkeää asiaa, että sen perusteellinen tarkastelu edellyttäisi kirjan mittaa. Tätä voi kutsua pedanttisuuden kiroukseksi tai sulaksi hulluudeksi, joka iskee aina kun arvioitava kirja nostattaa aatosten hyökyaallon eikä määrämittaa kirjalliselle esseelle ole ulkoa asetettu, mutta onneksi siihen on täsmälääke, itse asetettu määrämitta. Käsiteltävä teos ei tällaista kymmenen käsikirjoitusliuskan kynäilyä ansaitsisi vaan kattavan analyysin, mutta kynäilyyn ja pieneen kynimiseen on nyt pakko tyytyä.

Keskittykäämme siis Turvallisuuspolitiikan yleisilmeeseen, detaljit jääkööt tarkemmin muiden ruodittaviksi, kenties raadeltaviksi, kriitikosta, hänen katsomuksestaan ja tyylistään riippuen.

Liika tiivis, silti pohja vuotaa

Jo alun perusteella tarkkaavainen lukija huomaa, että tekijä sekoittelee teoksessaan alan kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan deskriptiivistä ja normatiivista lähestymistapaa, mitä kieltämättä on vaikea välttää eikä se tässä aihepiirissä ole edes suotavaa. Siitä, miten asiat ovat, voi turvallisuuspoliittisesti päätellä, miten niiden pitäisi tai ei pitäisi olla, ja asiantuntijana tekijä on suorastaan velvoitettu erilaisia suosituksia antamaan. Lopussa hän niin tekeekin.

Usein kuitenkin tekstissä normatiivinen piilee deskriptiivisessä eli se, mikä on tarkoitettu kuvailevaksi, objektiiviseksi, paljastuukin lähemmässä tarkastelussa tekijän omaksi toiveeksi tahi pyrkimykseksi. Hän ei välttämättä itse aina tiedosta omia taustaoletuksiaan, mutta kaikilla on niitä ja mitä paremmin ne tiedostaa, sen helpommin niiden vääristävän vaikutuksen voi välttää. On syytä korostaa, että Meretvuolla on esityksessään selkeähkö tendenssi, oli esityksestä mitä mieltä tahansa. Tämä arvostelija on tekijän kanssa pitkälti samaa mieltä, mutta, kuten vihjattua, myös osittain vahvasti eri mieltä.

Sinänsä varsin ansiokkaan teoksen keskeisenä ongelmana on se, että siinä on turhankin paljon tärkeää asiaa liian tiiviissä paketissa eikä läheskään kaikkea aiheen kannalta olennaista käsitellä tarpeeksi syvällisesti. Materiaalin rajaaminen olisi ollut järkevää tahi toisaalta teoksen huomattava laajentaminen, mieluummin jälkimmäinen. Nyt sinänsä tärkeä teos uhkaa jäädä sisällöltään pikkuisen ohueksi, kuten tämä arviokin jää. Voi olla, että kriittinen esseisti vaatii kirjailevalta tutkijalta mahdottomia, mutta nälkä kasvaa syödessä.

Nykyisessä turvallisuusympäristössä esiintyy huomattava joukko ilmiöitä, jotka pitää ottaa huomioon laajaa turvallisuusstrategiaa laadittaessa. Meretvuo käsittelee terävästi muun muassa polarisaatiokierrettä, yhteiskuntien alati syvenevää jakautumista vihollisleireihin, mikä on erityisesti hybridivaikuttamiselle antoisa kohde. Polarisaatio voi johtaa nopeasti fyysiseenkin konfliktiin, on jo monessa maassa johtanutkin. Myös Suomessa.

Monet nykyiset turvallisuusuhat liittyvät nimenomaan hybridivaikuttamiseen, johon esimerkiksi voimakkaita tunteita laidasta laitaan herättävät ilmastoalarmismi, ekologinen, nationalistinen ja vasemmistoradikalismi, turvapaikkajärjestelmä, maahanmuutto ja islamilainen terrorismi läheisesti kytkeytyvät. Näihin kohteisiin on helppo valtiollisen toimijan tökkiä, sosiaalisessa mediassa keskenään katkerasti kamppailevia aateleirejä niin sanotusti trollata. Useimmiten mitään trollitehtaita ei edes tarvita, leirit kyllä hoitavat terrori-iskunsa, nahistelunsa ja katuaktivisminsa ilmankin.

Globaali turvallisuusympäristö elää ja kehittyy koko ajan, kaikki liittyy kaikkeen, ja tulevan ennustaminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Yhdysvallat ja Ruotsi ovat jo melko syvällä suossa, molemmissa maissa voi nopeastikin tapahtua karmivia yllätyksiä, kuten olemme uutisista saaneet monta kertaa lukea. Meretvuo analysoi teoksessaan Yhdysvaltain tilannetta, joka kieltämättä on huolestuttava. On vaikeaa olla optimisti, koska siihen ei ole perusteita.

Lähes koko teoksen ajan pinnan alla kulkee teema, jossa tekijä kenties huomaamattaan idealistisesti kertoo edustavansa realismia, joka asettuu vastahankaan transatlanttisen ”liberaalin hegemonian”, markkinaliberalismin ja ylipäätään lähes kaiken läntisen (liberaalin eli tekijän mukaan idealistisen) kansainvälisyyden kanssa. Sivulla 112 Meretvuo muun muassa uskaltautuu julistamaan, että on tullut ”aika suunnata katse liberalismin jälkeiseen, kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa Yhdysvaltojen rooli on pienentynyt sen siirtäessä huomiotaan yhä enemmän Kauko-Idän [sic] suuntaan. Vasta tällaisen tilanteen vallitessa on mahdollista synnyttää todellista paneurooppalaista sotilasyhteistyötä, jonka päämotiivina ei olisi vastakkainasettelu hegemonia-asemaa tavoittelevien suurvaltojen välillä”.

Kyseessä näyttää olevan lähinnä tekijän toiveajatteluun perustuva ennustus, jonka konditionaali jo osoittaa haavekuvaan sisältyvät riskit. Toisin sanoen Meretvuolle realismi näyttää tarkoittavan ainakin jossain määrin menneen maailman haikailua, paluuta johonkin epämääräiseen kansallisvaltioiden tasapainotilaan, paneurooppalaisuuteen (jota Paavo Väyrynenkin 1990-luvun EU-jäsenyyskeskusteluissa kertoi kannattavansa) ja status quoon, jossa vaikkapa markkinatalouden rautaiset lait eivät sellaisenaan päde. Kriitikko ei näe tällaista haikailua alkuunkaan realistisena, päinvastoin: tuommoinen tila ei hevin ole palautettavissa ja jos olisi, sen kesto ja vakaus olisivat hyvin vaikeasti arvioitavissa. Asia on spekulaation varassa.

Pysähtykäämme hetkeksi globalisaatioon ja markkinatalouteen. Kirjan alkupuolella voi rivien välistä päätellä, että tekijän mielestä kehitysmaissa olevien hikipajojen tilalle olisi olemassa joku realistinen vaihtoehto. Tutkija jättää kuitenkin mainitsematta, olisiko se kenties länsimainen palkkataso työehtosopimuksineen vai jotain aivan muuta. Hän ei pohdi, onko kehitysmaan asukkaalle parempi työpaikka yleensä, vaikka monelle yksilölle se varmasti on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin täydellinen köyhyys. Jos hikipajan palkkataso ei riitä, mitkä olisivat realistiset keinot nostaa kehitysmaiden palkkataso länsimaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle? Tyhjä moralisointi kirjoituspöydän ääressä ei nälkärajalla elävää ihmistä auta, työpaikka hikipajassa sen sijaan auttaa. Se on parempi kuin ei mitään.

Taloustieteessä olisi tarjolla lisää vastauksia, mutta Meretvuo vain nirhaisee aihetta ohimennen, retorisesti paheksuen, mikä ei arvioijan mielestä istu alkuunkaan aidosti realistiseen, asioiden eri puolet huolella huomioivaan lähestymistapaan. Jos tätä syvällisempää asennoitumista kutsuisi inhorealistiseksi, voisi kärjistäen, retorisesti, provokatiivisesti kysyä, onko parempi työskennellä minimipalkalla hikipajassa kuin antaa perheensä ja itsensä kuolla nälkään. Teema ei olennaisesti liity kirjan aiheeseen, mutta koska tekijä sen mainitsee, piti se tässäkin ottaa lyhyesti käsittelyyn. Globalisaatioon voi etsiä myös myönteisempiä näkökulmia. Maailmanlaajuisesti köyhyys vähenee.

Kirjan parasta antia on sen aivan liika tiivis alkupuoli, joka esittelee realismin teoriaa ja historiallista taustaa. Nopeasti käsitellyt klassikot Thukydides, Machiavelli ja Hobbes antavat lukijalle osviittaa realismin teoriasta, mutta jäävät valitettavan kursorisiksi. Alkuosiostakin löytyy tosin vastaava tendenssi kuin edellä mainittu eli tasapuolisuuden nimissä tekijä olisi voinut avata myös kansallismielisen radikalismin rousseaulais-romanttisia juuria, kasvualustoja ja rönsyjä siinä missä liberalismin ja vasemmistoradikalisminkin. Hän keskittyy kuitenkin pelkästään rakkaaseen viholliseen. Viimeksi mainittujen analyysi on kuitenkin tehty kovin hutaisten ja yksisilmäisesti. 


Erityisesti Meretvuo väheksyy kansainvälisten sopimusten, kauppasuhteiden ja diplomatian merkitystä. Nämä nimittäin vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet huomattavasti turvallisuuspoliittiseen ilmastonmuutokseen. Toisin sanoen idealismi, sopimuspohjainen turvallisuuspolitiikka, ei useinkaan ole realismille vastakkaista. Asia ei suinkaan ole niin mustavalkoinen kuin tekijä antaa ymmärtää.

Jos turvallisuuspolitiikan historialle olisi ollut enemmän tilaa, olisi ollut valaisevaa saada lukea Hitlerin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta doktriinista ja sen asemasta idealismi–realismi-akselilla. Mikäli liberalismi ja vasemmistoradikalismi edustavat idealismia, oliko myös kansallissosialistinen radikalismi idealismia, vaikka se perustui suurvaltapolitiikkaan ja sotilaalliseen voimaan par excellence, kuten realismi opettaa? Jos se taas oli realismia, miksi se oli niin epärealistista, että kansallissosialistinen Saksa tuhoutui reilussa kymmenessä vuodessa? Tunnetusti Hitler kuunteli mieluummin itseään kuin kenraaleja, joilla saattoi olla realistisempi käsitys asiaintilasta ja suurista kokonaisuuksista. (Tämä sarkastinen reunahuomautus liittyy myös myöhemmin käsiteltävään Nato-jäsenyyskysymykseen.)

Vastaavasti Mussolinin fascistinen Italia pyrki matkimaan Rooman imperiumia suuruudenhullussa vallan ja valloitushalun kiiltokuvaideologiassaan, tunnetuin seurauksin. Oliko Mussolinin ulko- ja turvallisuuspolitiikka idealistista, realistista, romanttista vai peräti utopistista? Liittoutuiko hän Italian turvallisuuden ja kansan olemassaolon kannalta järkevästi vai järjettömästi? Meretvuo ei näitä teemoja käsittele ollenkaan, valitettavasti. Niistä olisi takuuvarmasti irronnut hedelmällistä ja poleemista analyysia erityisesti vertailussa nyky-Venäjään ja Kiinaan, joilla on vastaavia valtapyrkimyksiä ja ideologisia painotuksia omassa ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan, kenties kuitenkin fascistista Italiaa tahi natsi-Saksaa strategisesti viisaammin ja ovelammin toteutettuna: ovat lukeneet Machiavellinsä ja Sunzinsa natseja ja fascisteja huolellisemmin.

Historian opettavaista voimaa ei kannata milloinkaan aliarvioida. Realismin tulee tietenkin ottaa oppia ja esimerkkiä todellisuudesta, aidoista historiallisista tapahtumista. Totalitaaristen valtioiden ja aatteiden nousu ja tuho, niiden historia, on äärimmäisen opettavaista. Etenkin turvallisuuspolitiikan kannalta.

Kun erilaisia liittoumia muodostuu geo- ja sotilaspoliittisten tilanteiden mukaan, usein, muttei aina, valtioiden arvopohja, hallitusmuoto ja aateilmasto määrittävät liittouman koostumuksen. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto meni kuitenkin mitä ilmeisimmin reaalipoliittisista syistä mukaan länsiliittoumaan, vaikka alunperin se oli Saksan kumppani. Sama pätee Suomen ja Saksan aseveljeyteen jatkosodassa: se oli tunnetusti Suomelle pahoista vaihtoehdoista vähiten paha, vaikkakin paha, ainakin jälkiviisaasti. Mauno Jokipii on käsitellyt jatkosotaan johtaneita syitä ja motiiveja kattavasti klassikkoteoksessaan Jatkosodan synty (Otava 1987).


Turvallisuuspoliittisesti juuri tällaiset käytännön esimerkit eli historialliset olosuhteet ja käänteet ovat tavattoman mielenkiintoisia ja opettavaisia. Niitä olisi Meretvuonkin teokseen kaivannut. Mikä on liittoutumisen motiivi, syy ja hinta? Miksi joskus, usein, on pakko valita Skyllan ja Kharybdiin väliltä?

Jokipiin ohella alan kirjallisuudesta kannattaa nostaa esiin Tuomo Polvisen kaksiosainen Venäjän vallankumous ja Suomi (WSOY 1967–1971), joka kuvaa erinomaisesti erilaisten historiallisten, aatteellisten, taloudellisten ja poliittisten intressien vaikutusta sotilaspoliittisiin doktriineihin ja päätöksiin niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Piskuinen Suomi on kansainvälisen politiikan käänteiden kurimuksessa jatkuvasti helisemässä ja Pietari jää bolševikeille: sekös Mannerheimia risoo. Polvinen luo kiehtovia skenaarioita siitä, miten asiat maailmanhistoriassa olisivat voineet mennä, jos sillä ja sillä hetkellä olisikin päätetty toisin. Lähellä, mutta niin kaukana, tavoittamattomissa.

Kaikki mainitut seikat saisivat painavaa lisävalaistusta vaikkapa Meretvuon teoksensa alkupuolella lyhyesti esittelemän Morgenthaun periaatteita sovellettaessa. Turvallisuuspoliittisesti olisi tärkeää ymmärtää, mikä meni pieleen ja miksi, jos ja kun jokin meni pieleen. Tästä syystä on perusteltua olettaa, että tekijä kenties haluaa kirjoittaa valmiille yleisölle eikä edes yritä taivuttaa harkitsevaisia ja kriittisiä epäilijöitä kannalleen. Tämä saattaa pahimmillaan tehdä karhunpalveluksen realismille, joka sinänsä on tervehenkinen asennoituminen turvallisuuspolitiikkaan ja kaikkeen muuhunkin auringon ja äärettömän sinitaivaan alla. Kyyninen realismi on valitettavan rajallinen luonnonvara, siksi sitä tulee vaalia erityisellä rakkaudella ja hellyydellä.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Eniten Meretvuon teoksessa pistää silmään Suomen Nato-jäsenyyden retorinen vastustaminen nimenomaan realismina, vaikka liittoutumisen hyötyjä ja haittoja on sinänsä käsitelty varsin kattavasti. Tekijä ei kenties huomaa tai ymmärrä joissain yksityiskohdissa edustavansa perinteistä idealismia, jossa Suomen uskottava maanpuolustus kyetään hoitamaan nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän ja laajan reservin tai kaivatun ja toivotun paneurooppalaisen kansallisvaltioparadigman puitteissa. Tämä siitä huolimatta, että kyselytutkimuksissa reserviupseerien selvä enemmistö kannattaa Nato-jäsenyyttä, ja että paneurooppalainen kansallisvaltioparadigma on pelkkää toiveajattelua, koska EU ei lähitulevaisuudessa ole hajoamassa omaan mahdottomuuteensa. Näin ollen se pitää huomioida turvallisuuspolitiikkaa suunniteltaessa.


Eräiden arvioiden mukaan omalla armeijallaan ja kalustollaan Suomi pärjäisi noin kuukauden tai hieman alle pari kuukautta nykyaikaisessa sodassa hyökkääjää eli suurta ja mahtavaa itänaapuriamme vastaan, mutta tätä ei kannata testata käytännössä, kuten ei myöskään rakentaa Suomen turvallisuuspolitiikkaa idealististen tulevaisuudentoiveiden varaan. Ammattisotilaat tuntevat realiteetit tutkijoita ja poliitikkoja paremmin, joten heitä kannattaa kuunnella myös eduskunnassa ja valtiojohdossa. Hitlerinkin olisi kannattanut, mutta onneksemme ei kuunnellut.

Toisaalta juuri se, että Suomi on asemoinut itsensä vankasti länteen ja kuuluu EU:hun, ainakin jonkin verran vahvistaa jo tällä hetkellä puolustuksemme uskottavuutta mahdollisen hyökkääjän eli Venäjän silmissä. Kansainvälisessä ympäristössä liittoutuminen kannattaa aina, se on kokemukseen pohjautuvaa realismia, eikä Suomi ole missään sodassa pärjännyt yksin. Toki Nato-jäsenyys tuo myös velvoitteita ja uusia ongelmia, mutta kun katsoo Baltian ja itäisen Euroopan maita, ne näyttävät pärjäävän erinomaisesti niiden kanssa. Näillä mailla on karmivaa käytännön kokemusta itänaapuristaan, niiden ei tarvitse saati kannata nojata suomettuneisuuden häpeälliseen perintöön.

Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves on oivallisesti tiivistänyt liittoutumisen reaalipoliittiset taustat kirjoituksessaan Meloslaisia muistellen (teoksessa Omalla äänellä, WSOY 2011, 277–295). Ilves toteaa, että arvopohjaisen (eli Meretvuon idealistisen, sopimuksiin perustuvan) turvallisuus- ja ulkopolitiikan harjoittamista ”hillitsee realismi, Realpolitik, omien arvojen puolustamiselle asetettujen rajojen tiedostaminen ja sen ymmärtäminen, missä määrin voimme ulkopolitiikassa vedota arvoihin, kansainväliseen oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen” (284). Toisin sanoen Viron päätös ankkuroitua ”liberaalihegemoniseen” länteen, EU:n ja Naton jäseneksi, perustuu sekä arvopohjaiseen että reaalipoliittiseen harkintaan, pragmatismiin, jonka taustalla on historia, maantiede ja määrätietoinen pyrkimys kansallisen itsemääräämisoikeuden ja oman kansan sekä kulttuurin puolustamiseen. Usein, ellei aina, monimutkaisiin ongelmiin ei ole ratkaisuna joko-tai vaan sekä-että. Niin tässäkin tapauksessa.

Meretvuo kuvaa teoksessaan antiikin meloslaisten dilemmaa Ilveksen tapaan, mutta käyttää sitä retorisesti oman näkemyksensä ajamiseen. Se eroaa merkittävällä tavalla Ilveksen ja Viron käsityksestä, joten lukijan on syytä tarkkaan pohtia, kumpi niistä todellisuudessa on realistisempi.

Meretvuo ei pohdi käsittelemänsä Morgenthaun yhteydessä tämän ”objektiivisiksi ja universaaleiksi” katsottuja kahta ensimmäistä periaatetta kuudesta, joista toisen mukaan ”kansallinen etu saavutetaan turvallisuuden ja/tai vaikutusvallan maksimoimisella” ja jossa ”todellisuutta ei pidä yrittää sovittaa politiikan mukaiseksi, ja hyvä ulkopolitiikka minimoi riskit ja maksimoi hyödyt” (54). Tässä yhteydessä olisi kannattanut arvioida ennen muuta sitä, onko piskuisen Suomen asevelvollisuusarmeija ja reservi suhteessa itänaapurin sotakoneeseen sellainen reaalipoliittinen tekijä, joka maksimoi kansallisen edun näkökulmasta turvallisuuspoliittiset hyödyt, vai olisiko entistä syvempi sotilaallinen sekä poliittinen liittoutuminen ja integraatio läntisiin järjestelmiin mahdollisesti vielä hyödyllisempää. Jos tähän vastaa ei, perustelut olisi hyvä kirjoittaa huolella auki.

Nato-jäsenyys ei poista asevelvollisuusarmeijan eikä reservin tarvetta, mutta vetoaminen siihen, että Suomen sotilaallinen liittoutuminen ja syvempi integroituminen länteen ärsyttää Venäjää, kalskahtaa suomettuneisuuden ajalle tyypilliseltä retoriikalta eikä eroa vasemmiston saati äärivasemmiston retoriikasta. Lisäksi se toistaa uskollisesti itänaapurin omaa retoriikkaa ja turvallisuuspoliittista doktriinia. Myötäilyn asemesta Suomi voisi kerrankin valita selkärankaisuuden.

Venäjän johto hyödyntää tsaristis-stalinistista strategiaa luodakseen maasta mahdollisimman vahvan ja uhkaavan sekä oman kansan että muiden silmissä. Tämä takaa kansansuosion ja jatkuvuuden sisäpoliittisesti ja vastaavasti helpottaa Venäjän geo- ja sotilaspoliittisten intressien edistämistä, kuten vaikkapa Suomen Nato-jäsenyyden estämistä. Suomi luokitellaan itänaapurissamme lähiulkomaaksi, jotka reunustavat suurvaltaa, jonka kansalaisten tahi oikeammin alamaisten on helpompi hyväksyä autoritaarinen hallinto jos ja kun mahtavan imperiumin kansalaisuus kompensoi yksilönvapauksien rajoituksia. Vastaavasti pelko Venäjän reaktiosta pitää tsuhnan kurissa, jolloin Nato-jäsenyyden kannatus kansan keskuudessa ei kovin helposti ainakaan nouse.

Perussuomalaisten tuore puheenjohtaja Riikka Purra on samoilla linjoilla kuin Meretvuo, mikä kertoo osaltaan kansallismielisyyden ongelmallisuudesta erityisesti turvallisuuspolitiikan kannalta: ”kansaa” eli puolueen jäseniä ja äänestäjiä pitää miellyttää, kansallisesta turvallisuudesta lyhyessä ja pitkässä juoksussa sen enempää välittämättä. Toki Purra on siinä aivan oikeassa, ettei Suomen Nato-jäsenyys tällä hetkellä ole realismia, mutta löytyy kuitenkin tutkimuksia, joiden mukaan poliittisen johdon esimerkki johtaisi kansalaisten keskuudessa Nato-jäsenyyden kannatuksen huomattavaan nousuun. Kun konflikti on käsillä, on jäsenhakemuksen jättäminen liian myöhäistä. Nato-optio on itsepetosta.

Mahdollisen suurvaltakonfliktin sattuessa strategisesti tärkeä Ahvenanmaa on tällä hetkellä keskeisessä roolissa Itämeren kauhun tasapainossa Baltiaa puolustavan Naton ja Venäjän välissä. Ruotsi voi oman alueensa turvatakseen lähitulevaisuudessa jättää Natolle jäsenhakemuksen, jolloin Suomi jäisi hyvin ikävään limboon. Koko alueen turvallisuudelle reaalipoliittisesti parasta olisi sekä Ruotsin että Suomen liittyminen Natoon, niin pian kuin mahdollista. Kovissa paikoissa kova kovaa vastaan.

Suomella on tasan yksi eksistentiaalinen uhka, Venäjä, Venäjä, Venäjä. Asia on syytä pitää mielessä ja säännöllisesti toistaa kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Turvallisuuspolitiikka-nimisessä teoksessa tätä aihetta olisi pitänyt käsitellä huomattavasti perusteellisemmin, miksei myös inhorealistisemmin. Tästä pitkä miinus Meretvuolle.

Arvopohjainen selonteko ja käytäntö

Plussaa tutkija sen sijaan ansaitsee ”Suomen turvallisuuspoliittinen linja realismin valossa” -luvun osiosta ”Arvoposeerauksen maailmanennätysyritys” (96–104). Marinin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko vuodelta 2020 saa Meretvuolta ansaitsemaansa satikutia. Asiakirja on kyyniselle inhorealistille varsin järkyttävää luettavaa, ikään kuin tekstin laatijat olisivat täysin irrallaan tosimaailman ilmiöistä ja tapahtumista. Toisaalta, valitettavasti, tämä pätee istuvan hallituksen politiikkaan laajemminkin.

Tässä ei ole syytä mennä Meretvuon esittämän kritiikin yksityiskohtiin, riittää todeta, että se on perusteltua, pippurista ja purevaa. Suomi on tällä hetkellä äärimmäisen altis vihamielisten valtioiden hybridivaikuttamiselle, sillä minkäänlaista kansallista itsesuojeluvaistoa ei Marinin hallituksella näytä olevan. Usein vaikuttaa pikemminkin siltä, että hallitus itsessään on vihamielisen valtiollisen toimijan hybridioperaatio.

Meretvuo listaa esimerkkejä muun muuassa Turkin ja Venäjän toimista, joissa Suomen tai Kreikan rajalle on yllättäen ilmaantunut huomattava joukko turvapaikanhakijoita Turkin tai Venäjän alueelta. Vastaava tilanne vallitsee tätä kirjoitettaessa Liettuan rajalla, jonne koko Baltiaa painostava Valko-Venäjä ohjaa tuhatmäärin Lähi-idän nuoria miehiä aiheuttamaan painetta ja kaaosta vapaille länsimaille. Siellä aitoja paukuttaa nyt osin sama aines, joka haki vuosina 2015–2016 turvapaikkaa Suomesta. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Vapaa länsimaa Viro lahjoittaa Liettualle piikkilankaa, jolla laittomat rajanylittäjät yritetään saada pysähtymään, mutta samaan aikaan Suomen sisäministeriö osoittaa solidaarisuutta autoritaarisille, diktaattorien hallitsemille hybridivaikuttajille lähettämällä paikalle rajavartiostoa, jonka tehtävänä on valvoa, ettei Liettuan tahdosta pidä välittää vaan sen sijaan valvoa, ettei yhtään turvapaikanhakijaa palauteta Valko-Venäjälle. Aiemmin sama tapahtui Kreikan ja Turkin välisellä rajalla, jossa Suomen vihreä sisäministeri myös tuki hybridivaikuttajaa, Turkkia.

Ei riitä, että valtiojohto juhlapuheissaan tuomitsee itäöykkäreiden provokaatiot ja autoritaariset toimet. Niitä pitää vastustaa myös käytännössä ja osoittaa tukea sekä solidaarisuutta niiden operaatioiden uhreille. Kuten Meretvuo ansiokkaasti argumentoi, Suomen nykyjohto, sisäministeriössä puuhastelevan Kirsi Pimiän (vihr.) ohella, alkaa olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen. Kyse on päivänselvästi aikalaishulluudesta.

Tällä hetkellä saamme uutisista lukea, että Afganistanin tilanne Talebanin vallankaappauksen myötä on aiheuttamassa Euroopan rajojen sulkeutumisen. Muun muassa etulinjassa oleva Kreikka pystytti jo rajalleen 40 kilometrin muurin estääkseen pakolaisvyöryn, kun taas Itävalta, Ranska ja Saksa ovat jämerästi ilmoittaneet, että afgaaniturvapaikanhakijoita tulee auttaa lähialueilla, ei EU:n sisällä. Ovet eivät ole enää auki ja se on hyvä.

EU:n johdossa ja jäsenvaltioissa alettiin nopeasti vuoden 2015 jälkeen ymmärtää, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä on tullut tiensä päähän. Uusi paradigma on jo pitkään ollut keskustelussa ja julkisuudessa: konfliktien lähialueille perustettavat pakolaisleirit. Linja on paljon nykyistä arpapeliä humaanimpi niin pakolaisille kuin länsimaisille yhteiskunnille, koska samalla rahalla on sen puitteissa mahdollista auttaa huomattavasti useampia ihmisiä ja konfliktien rauhoituttua he voivat palata kotimaahansa sitä jälleen rakentamaan. Lisäksi kannustin salakuljetukseen poistuu.

Tämä myös tanskalaisten sosiaalidemokraattien ajama malli alkaa jo olla yleiseurooppalainen linja, koska EU:n jäsenvaltioiden johto ei voi enää sulkea silmiään tosiasioilta, mikä väistämättä johtaa viisastumiseen, joka tosin voi olla liian myöhäistä. Olemmehan jo pitkään saaneet havaita, joutuneet havainnoimaan, millaisia vaikutuksia maahanmuutolla, turvapaikanhaulla ja pakolaisuudella on eurooppalaiseen elämäntapaan, poliittiseen ilmapiiriin, sanan- ja uskonnonvapauteen ja valtioiden sisäiseen turvallisuuteen.

Samaan aikaan kun muualla Euroopassa virheistä opitaan eli turvapaikanhaun ehdot kiristyvät, ovet sulkeutuvat ja muurit kasvavat mittaa, Suomen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) perää maaltamme vastuunkantoa ja haluaa nostaa pakolaiskiintiötä. Tämä alkaa tosiaan olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen.

Lopussa kiitos seisoo

Kokonaisuutena Meretvuon teos on herättelevää ja peräti virkistävää luettavaa, mutta, kuten todettua, sitä vaivaa silloin tällöin tekijän itsensä soimaama idealismi, käsitys liittoutumattomuudesta Suomen turvallisuuspolitiikan perustana, jonka hän pukee realismin kaapuun. Asia ei ole yksinkertainen, kuten tekijä itsekin teoksessaan myöntää.

On kuitenkin aihetta kiittää Meretvuota poleemisesta ulostulosta, joka monessa kohdassa uskaltaa lausua ääneen sen, mitä monet poliitikot, kansalaisaktivistit ja valtamedian sopulit parhaansa mukaan yrittävät hyssytellä. Teos ei tendenssinsä ja kustantajansa tähden varmastikaan uppoa punavihreimpään kansanosaan, mutta toivoa sopii, että kaikki vähänkin realistisemmat ja oikeistolaisemmat päättäjät ottaisivat siitä osviittaa Suomen lähitulevaisuutta koskeville tärkeille päätöksilleen.

Tähän loppuun asetamme tosin sen idealistisen tahi kenties utopistisen kaneetin, että päättäjät eivät ottaisi osviittaa Meretvuon nihkeydestä Nato-jäsenyydelle. Päinvastoin: jäsenhakemus olisi hyvä jättää seuraavalla hallituskaudella, parasta jo nyt, mikä tosiasiat huomioiden ei ole ollenkaan realistista. Tämä on kaikkien kyynisten realistien turvallisuuspoliittinen perusdilemma, mutta sen kanssa on opittava elämään.


Viewing all 71 articles
Browse latest View live